Kevyttä pohdintaa jalkapallosta, yhteiskunnasta, ja moraalista

Taannoin jalkapallotreeneissä tuotantotaloutta opiskelevan joukkuekaverini kanssa voittamisesta ja voiton saavuttamiseen käytettyjen keinojen merkityksestä käymäni sananvaihto sai allekirjoittaneen jälleen miettimään oman edun tavoittelun ja hyvinvoinnin välistä suhdetta. Ystäväni oli totuttuun tapaansa sitä mieltä, että mitkä tahansa keinot ovat sallittuja voiton saavuttamiseksi, myös sääntöjen rikkominen, sillä sääntöjen rikkomisesta seuraa kuitenkin asianmukainen rangaistus. Toisaalta, välillä tuomarit eivät huomaa rikkeitä, törkeitä ja tahallisiakaan, mutta silloinkin toimitaan senhetkisten sääntöjen puitteissa, joten asia on ok. Mietityttää kuitenkin, kuinka jalkapallo tästä hyötyy, siis katsojien ja pelaajien kannalta? Jos siis arvellaan, että (jotta voitto varmistuisi) vastustajan paras pelaaja voidaan teloa niin, että tuomari tätä tuskin huomaa, kannattaako näin siis tehdä?

Samantapainen ajattelutapa heijastuu työ/liike-elämässä, ja oikeastaan yhteiskunnassa yleisemmälläkin tasolla. Täysin itsestäänselvänä esimerkkinä voisi mainita esimerkiksi tämän viimeisimmän taloudellisen taantuman, joka karkeasti ottaen aiheutui pitkälti siitä, että rahoitusmarkkinoilla pelattiin silloisten sääntöjen mukaan, mutta täysin vastuuttomasti. Tietyllä tavalla myös Enron on esimerkki tavoitteesta toimia siten, kuin säännöt ja niitä valvovat osapuolet sallivat; kiinnijääminen tuskin oli toiminnassa tarkoituksena. Joku voisi väittää, että on täysin ihmisluonnon mukaista toimia vain ja ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, joita voidaan valvoa, koska muuten asettaa itsensä epäedulliseen kilpailuasemaan. Omasta näkökulmastani kyseessä on kuitenkin pitkälti arvokysymys; kyse on siis ainakin osin siitä, millaiset arvot yhteisössä tai yhteiskunnassa vallitsevat.

Perinteisesti liiketoimintaan liitetään itsekkyyden ja ahneuden kaltaisia arvoja, ja näitä korostetaan, ainakin implisiittisesti, jo koulutusvaiheessa (näin ainakin kauppatieteiden maisterin koulutuksessa). Muiden ajattelu heikentää kilpailuasemaa, eikä win-win -tilannetta ole olemassa; kaikki tavoittelevat aina lähtökohtaisesti win-lose -tilannetta. Myös kansantaloustieteessä (ainakin tietyissä suosituissa suuntauksissa) ihminen nähdään yleisesti ottaen omia etujaan tavoittelevana ja niiden saavuttamista toteuttavana rationaalisena toimijana. Samalla, kun on korostettu itsekkäitä, yksilökeskeisiä arvoja, liiketoiminnan on myös perinteisesti katsottu olevan kaikenlaisten moraalien ja etiikan ulkopuolella. Kuten Milton Friedmaninkin on väitetty sanoneen, ”the business of business is business.”

Väittäisin kuitenkin, että merkittävä osa ihmisistä, jotka seuraavat edellämainittujen kaltaisia arvoja ammatissaan (oli se sitten jalkapalloilija tai investointipankkiiri), ja noudattavat niiden mukaisia toimintatapoja omissa työympäristöissään, eivät tee niin kotonaan tai läheistensä suhteen. Tähän viittaa jo pelkästään se, että liike-elämä on aktiivisesti pyritty poistamaan normaalisti ihmisten toimintaan vaikuttavien moraalien ja etiikan piiristä (Esim. Friedman vuoden 1970 New York Timesin esseessään ”the Social Responsibility of Business is to Increase Its Profits” tai Theodore Levitt vuoden 1958 artikkelissaan ”the Dangers of Social Responsibility”). Ihmissuhteissa, jos missä, säännöt ovat jo valmiiksi epäselvät. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri tästä johtuen) ihmiset eivät pyri jokaisessa tilanteessa saavuttamaan etua vanhempiinsa, ystäviinsä, tai puolisoonsa nähden.

Puhtaan oman edun tavoittelun sijaan ihmiset tapaavat keskinäisessä kanssakäymisessään toimia jo antiikin filosofien hoksaaman ’kultaisen säännön’ mukaisesti, eli välttäen tekemästä muille sellaista, mitä ei toivoisi tehtävän itselleen. Tällainen kunnioitukseen perustuva lähestymistapa on toimiva yhteiskunnan kannalta, sillä se mahdollistaa luottamuksen (ja sitä kautta turvallisuuden), ja yhteiskunnan olisi täysin mahdotonta toimia vähänkään tehokkaasti, mikäli luottamusta ei olisi (esimerkiksi yhteistyö olisi vähintäänkin haastavaa). Tämähän on itsestään selvää.

Mitä, jos näitä ihmisille luonnollisia toimintatapoja ja arvoja alettaisiin (taas?) soveltaa myös liikemaailmana tunnetussa sosiaalisessa konstruktiossa? Tai jalkapallokentillä? Ja mikseivät nämä ihmiset, jotka käyttäytyvät toisiaan kunnioittaen kotonaan ja harrastuksissaan, aina sovella samoja arvoja työelämässä? Syitä on tietenkin monia, ja useat löytyvät viimeisen parin sadan vuoden aikana tapahtuneesta nopeasta yhteiskunnallisesta progressiosta, mutta tästä huolimatta en näe, mitä ongelmia muiden huomioon ottamisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta voi oikeasti olla liike-elämässä. Jalkapallokentistä puhumattakaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: