Archive for maaliskuu 2011

Ekologisuuden ja vihreän markkinoinnin menneestä, tulevasta, ja nykypäivästä

maaliskuu 25, 2011

Näin eduskuntavaalien tuntumassa ydinvoima- ja muun ekokeskustelun käydessä kuumana tuli mieleeni hieman virkistää omaakin muistiani (nykymuotoisen) ekoilun ja etenkin vihreän markkinoinnin historiasta ja samalla hieman pohdiskella sen tulevia suuntauksia. Tätä miettiessäni oli myös kiinnostavaa huomata, että esimerkiksi Vihreät-puolueen perustaminen liittyy vahvasti ekoilukausien vaihteluun.

Ensimmäinen merkittävä ympäristötietoisuusaalto iski 1970-luvulla merkittävien ympäristökatastrofien ja ylilyöntien siivittämänä (näistä esimerkkeinä voisi mainita kemikaali- ja öljyonnettomuudet, öljykriisin, ja Rachel Carsonin kuuluisan teoksen Silent Spring, jossa paljastettiin siihen asti huippukeksintönä pidetyn DDT:n piilevät vaarat ympäristölle ja ihmisille.) Tällöin ympäristötietoisuus ei niinkään näkynyt kuluttajille suunnatussa markkinointiviestinnässä tai yritysten tuotesuunnittelussa, vaan enemmänkin lainsäädännössä ja pahamaineisimmilla aloilla (esim. kemikaaliteollisuus) päästöjen hillitsemisenä. Tyypilliset ratkaisut olivat ns. end-of-pipe –ratkaisuja, eli olemassa olevien prosessien päihin liimattiin erilaisia suodattimia, jotka vähensivät ympäristöön päässeiden saasteiden määrää. Hyvä esimerkki tämäntyyppisestä ratkaisusta on auton katalysaattori. Vihreyskeskustelu kuitenkin hiipui katastrofien hellittäessä ja maailmanjärjestyksen palatessa enemmän tai vähemmän ennalleen.

Ympäristökeskustelu sai kuitenkin taas lisäpontta oikein kunnolla 80-luvun loppua kohden, jälleen lukuisien ympäristökatastrofien petaamana. 80- ja 90-lukujen taitteeseenhan mahtuvat mainittavimpina Tshernobylin ydinonnettomuus, otsonikato, Bhopalin kemikaalionnettomuus, ja Exxon Valdezin öljyvuoto. Tällä kertaa kuitenkin ympäristötietoisuutta alettiin hyödyntää yritysten puolesta myös kuluttajia silmällä pitäen, ja vihreyteen (ainakin näennäisesti) panostavia yrityksiä alkoi syntyä. 80- ja 90-lukujen taitteessa yritykset olivat myös erityisen kiinnostuneita niin kutsutusta vihreästä kuluttajasta, jota 90-luvun puolella myös akateemisessa maailmassa etsittiin oikein toden teolla. Tähän toiseen aaltoon ajoittui myös Suomen Vihreän puolueen virallinen perustaminen, eli poliittisessa mielessä kyseessä on suhteellisen tuore ilmiö kotimaassamme.

Jälkikäteen voi kuitenkin todeta tulosten jääneen parhaimmillaankin ristiriitaisiksi; vihreät kulutustottumukset määräytyvät siinä määrin epämääräisesti, ettei varsinaista vihreiden kuluttajien segmenttiä olla onnistuttu löytämään (pieniä niche-segmenttejä lukuun ottamatta). Lisäksi ensi alkuun hehkutettujen kuluttajien ekologisuuspreferenssien todettiin toteutuvan enimmäkseen arvojen suhteen; kuluttajat eivät olleet aivan puheidensa mukaisesti valmiita siirtymään ekologisiin tuotteisiin. Näin tämäkin aalto pikkuhiljaa jäi unholaan 90-luvun puolivälin tienoilla.

Ekologisuusajattelun kolmas vaihe on meneillään parhaillaan, mutta edellisistä vaiheista poiketen tämä kyseinen ekotietoisuus ei ole noussut joidenkin yksittäisten tapahtumien seurauksena, vaan ennemminkin jatkuvasti suurentuneiden pidempiaikaisten ilmiöiden, kuten ympäristönmuutoksen, eroosion ja ylikalastuksen seurauksena. 2000-luvun alkupuolelta jatkunut keskustelu on tuntunut pääosin vilkastuneen jatkuvasti, ja on synnyttänyt jo jonkin verran esimerkiksi uudenlaisia toimintalogiikoita aloittaville yrityksille (erilaiset sosiaaliset yritykset = social enterprise.) Kulutustottumusten suhteen myös yritykset ovat alkaneet pelkän vihreän viestinnän sijaan esimerkiksi keskittyä viestimään kuluttajille tuotteen kokonaiskustannusta hinnan sijaan (energiansäästölamput) tai tuotteiden käyttämistä niiden ostamisen sijaan (erilaiset jakamispalvelut, kuten kuinoma, tai vaikkapa autonvuokraamispalvelut, kuten 02 media). Lisähuomiona ekologisuuden yleistyminen on näkynyt myös Vihreiden poliittisessa suosiossa; eduskuntapaikkojen määrä on lisääntynyt tasaisesti 2000-luvulla.

Ekoilun tulevaisuutta on hankala ennustaa. Allekirjoittanut kuitenkin veikkaisi, ettei ekologisuus ainakaan ole mihinkään katoamassa. Kuten jo aiemmin totesin, tällä kertaa ympäristötietoisuus ei ole noussut pelkästään muutaman yksittäisen onnettomuuden seurauksena, vaan pidempiaikaisten, hyvinkin näkyvien ilmiöiden siivittämänä. Edelleen kasvava maapallon väkimäärä ja ihmisten jatkuva vaurastuminen ympäri maailman ovat myös herättäneet aitoa huolta maapallon kantokyvystä ja resurssien riittävyydestä vähänkään pidemmällä tähtäimellä. Villeimmät ennustajat (kuten aiemmassa jutussani siteeraamani Marc Stoiber) ovat ehdottaneet, että ympäristöystävällisyyden käsitettä ei enää pian (tämän vuosikymmenen puolella) edes tunneta, koska siitä tulee tuotteille ja palveluille käytännössä puhtauden veroinen vaatimus. Tämä kuitenkin kuulostaa melkoisen optimistiselta ainakin omaan korvaani.

Myös yritykset ovat alkaneet pikkuhiljaa etsimään kilpailuetuja ja kustannussäästöjä erilaisten ympäristöprosessien kautta, mutta varsinaista jo pidemmän aikaa huhuiltua kestävää kehitystä ei olla vielä päästy edes lähelle, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhä tärkeämmiksi keskustelunaiheiksi muodostunevat mm. energiankäyttö ja –tuotanto, resurssikierto, kulutuskulttuuri, ja yhdyskuntarakenne. Tuoreehkoja, erilaisia ekologisuusliikkeitä edustavat mm. degrowth ja lähiruokaliike – näiden pysyvyydestä on hankala edes veikata mitään, mutta ekologisuus pysynee vielä ainakin keskipitkällä aikavälillä.

Lisää luettavaa aiheesta:
Belz & Peattie – Sustainability Marketing
Peattie, K. & Crane, A. (2005). ”Green Marketing: Legend, Myth, Farce or Prohesy?” Qualitative Market Research: An International Journal 8, 4: p. 357-370.

Kevyttä pohdiskelua ydinvoimasta ja sen ympäristöystävällisyydestä sekä kustannuksista

maaliskuu 18, 2011

Viime aikojen (Japanin) tapahtumien innoittamana ajattelin pohdiskella lyhyesti ydinvoimaa ja energiantarvetta. Keskustelu ydinvoiman lisärakentamisesta on saanut lisäpontta viime vuosina kasvavan energiantarpeen, mutta samalla lisääntyneiden ympäristöhuolten siivittäminä. Tosin ympäristöpuolen suhteen on liikkunut karkeasti ilmaistuna kahta erisuuntaista väittämää:

1. Ydinvoima on ympäristöystävällistä
2. Ydinvoima ei ole ympäristöystävällistä

Näistä väitteistä ainoastaan jälkimmäinen pitää absoluuttisesti paikkansa. Nykyisin käytössä olevilla vehkeillä syntyy jonkin verran radioaktiivista jätettä, joka on useammalla tavalla haitallista ihmisen mittapuulla varsin pitkän aikaa (näin se ei siis ole lähtökohtaisesti ympäristöystävällistä). Toisaalta, varsinaisia ilmastopäästöjä ei juurikaan synny. Näin siis myös ensimmäinen väite pitää paikkansa, ainakin suhteellisesti. Huomattavasti vähemmän ydinvoima synnyttää päästöjä kuin valtaosa Suomen tai EU:n alueella käytettävistä energiantuotantomenetelmistä. Näistä voi lukea lisää vaikka J.M. Korhosen varsin ansiokkaasta blogista. Mainittakoon, että allekirjoittanut ei välttämättä aivan yhtä varauksettomasti suhtaudu ydinvoimaan kuin J.M.

Ydinvoiman ympäristökysymykset keskittyivät hyvin pitkälti yllämainittuihin väittämiin, mutta tietenkin energiantuotantoasioista keskustellessa kustannukset ovat olleet vähintäänkin yhtä tärkeässä roolissa. Myös omasta mielestäni kustannukset on tärkeä puheenaihe energiantuotannosta keskustellessa. Energiantuotannon kokonaiskustannukset on myös aiheena erittäin monimutkainen ja haastava (kustannusten arviointi/hinnoittelu on muutenkin usein hankalaa, etenkin palveluissa).

Ydinvoimaa hehkutettiin viime keväänä ja kesällä suhteellisen edullisena energiantuotantomenetelmänä, ja osoituksena tästä tarjoiltiin erilaisia laskelmia ydinvoiman kustannuksista verrattuna muunlaiseen energiantuotantoon. Näihin laskelmiin on kuitenkin syytä suhtautua skeptisesti, sillä laskelmat perustuvat todella pitkiin käyttöaika-arvioihin (esimerkiksi 50 vuotta). Nimenomaan tähän liittyen nostin jo lisäydinvoimanrakentamiskeskustelun aikoihin esiin pointin laskelmien heikkoudesta energian kustannusten arviointivälineenä.

Tarkkaan ottaen näin pitkät laskelmat eivät pysty ottamaan huomioon odottamattomia tapahtumia tai onnettomuuksia, jotka saattavat olla mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan varsin merkittäviä. Esimerkiksi jonkinlainen ydinonnettomuus saattaisi kääntää koko ydinvoimakeskustelun vastatuuleen ja aiheuttaa vähintäänkin tiukennuksia ydinvoimaloiden turvallisuuden suhteen, mahdollisesti myös käyttöiän. Pahimmillaan esimerkiksi EU saattaisi päättää lakkauttaa ydinvoiman kokonaan esimerkiksi 20 vuoden sisällä, jolloin kaikki tehdyt laskelmat voisi vetää vessasta alas. Rautalangasta väännettynä ydinvoiman kustannukset nousisivat mahdollisesti paljonkin tällaisten onnettomuuksien seurauksena.

Japanin katastrofi näyttäisi osoittavan epäilykseni (harmillisen?) paikkansapitäväksi. Soisin kuitenkin ydinvoimakeskustelun edelleen jatkuvan rakentavana. Ensinnäkin tällä hetkellä Japanista uutisoidaan pääasiassa ydinvoimaonnettomuuteen liittyen, vaikka esimerkiksi patojen murtumiset (vesivoima) ovat erittäin varteenotettava uhka moisissa luonnonkatastrofeissa. Tällaiset onnettomuuden omaavat muutenkin potentiaalin kehittää ydinvoimaloita luotettavampaan ja turvallisempaan suuntaan. Ydinvoima on tällä hetkellä ainoa edes kohtalaisen päästötön toteuttamiskelpoinen tapa tuottaa energiaa siinä mittakaavassa, jonka vaurastuva ihmiskunta tuntuu vaativan. Hienoa tietysti olisi, jos osattaisiin siirtyä pois vanhoista toimintatavoista ja miettiä asiaa enemmän esimerkiksi siltä kantilta, onko loputon energiantarpeen kasvu se ainoa tapa kehittyä.

Ydinvoimasta, Fukushimasta ja energian tuotannosta on kirjoitettu allekirjoittanutta asiantuntevammin, ja mahdollisesti myös kaunopuheisemmin mm. seuraavilla sivustoilla:

Y:llä alkavista asioista
Kaikenhuipun blogi
Gaia

Kotimainen ruokateollisuus ei ota opikseen

maaliskuu 3, 2011

Edellisessä jutussani kirjoitin ruoasta ja lisäaineista ja niihin liittyvästä kuluttajien ja yritysten vastuusta. Samaan lämpimänä käyvään keskusteluun liittyen YLE uutisoi kotimaisen ruokateollisuuden nykyisin kiertävän E-merkittyjen lisäaineiden lisäämistä tuoteselosteeseen ujuttamalla samaisia lisäaineita tuotteisiin muita reittejä. Esimerkkinä jutussa mainitaan glutamaatin korvaaminen makkaran valmistuksessa hiivauutteella, jolloin E-numeroa ei tarvitse käyttää. Vielä viekkaampi esimerkki on yksinkertaisesti E-numeroiden käyttämättä jättäminen, jolloin lisäaineet merkitään niiden koko nimen perusteella; näin esimerkiksi E261 ilmoitetaan kaliumasetaattina.

Tällainen toiminta ei ole nähdäkseni suoranaista valehtelua (ehkä kuitenkin narraamista?), mutta varsin epäeettistä tästä huolimatta. Ainakaan vastuun siirtämisestä kuluttajalle ei voida puhua (ks. blogin edellinen artikkeli), sillä E-lisäaineita välttelemällä kuluttaja on nimenomaan yrittänyt ottaa vastuuta olemalla ostamatta tuotteita, joissa on ainesosia, joista tämä ei kaikkea ymmärrä tai tiedä. Päinvastoin yritys tällaisessa tapauksessa yrittää vältellä vastuutaan olla rehellinen kuluttajalle ja ilmoittaa markkinoille markkinoiden toimintaa parantavaa informaatiota. Lisäksi nämä yritykset syyllistyvät perisyntiin, johon etenkin epäonnistuvat yritykset usein syyllistyvät muuttuvassa maailmassa: yrittämään kaikin keinoin pysyä vanhassa mallissa ja tehdä asiat niin kuin ne on aikaisemminkin tehty. Jos kuluttajat eivät enää entisissä määrin halua näitä E-merkittyjä lisäaineita, saattaisi kannattaa joko a) keskittymään informoimaan näiden lisäaineiden ominaisuuksista (kaikki niistä tuskin ovat vaarallisia) tai b) keksimään muita tapoja valmistaa elintarvikkeita.