Ulkoisvaikutuksista, puistopiknikeistä, ja yhteiskuntavastuusta

Viime aikoina puheenaiheena on jälleen ollut jokakesäinen kaupungeissa yleistyvä, etenkin puistoihin kohdistuva, roskaaminen. Ihan tavallisen kesäisen arkipäivänkin jälkeen Espan puiston nurmikko on ruokottoman näköinen. Kyseisen puisto kohdalla osasyynä on toki roska-astioiden vähäinen lukumäärä, mutta tästä huolimatta väittäisin pääsyyn olevan kaupunkilaisten yleinen porsastelu. Tästä osviittaa antaa myös tämän kesän ensimmäisen Kallion puistokirppiksen jälkimainingit, joiden yhteydessä kaupunki ilmoitti, ettei tapahtumaa tulla enää sallimaan, mikäli seuraavalla kirppiksellä puisto päätyy yhtä ryöttäiseen kuntoon kuin ensimmäisellä kerralla. Jos tiedostava, ekologista elämäntapaa fiilistelevä kirpparikansa ei osaa tai ymmärrä siivota jälkiään, kuka sitten osaa?

Tietyllä tavalla puisto- ja muu roskaaminen heijastaa yhteiskunnallista suhtautumista kunkin yhteiskunnan jäsenen oman toiminnan ulkoisvaikutuksiin. Eli tässä tapauksessa puistopiknik tai –kirppis tuottaa ulkoisvaikutuksinaan melkoisen määrän roskaa, jolle pitäisi tehdä jotakin, jotta puisto olisi käytettävissä piknikkiä tai kirppistä varten myös vastaisuudessa. Liekö sitten syynä mielikuva yksittäisen ihmisen (lue: roskaaja itse) roskaaman määrän mitättömyydestä vai kuvitelma, että joku näkymätön isoveli (lue: valtio/kunta) hoitaa asian, järkikin jo sanoo, ettei yhteiskunnassa voi toimia ottamatta näitä omia ulkoisvaikutuksiaan huomioon. Usein käytänkin vertauskuvana yritysten yhteiskuntavastuusta juuri tätä puistopiknikin aiheuttamien roskien siivoamista: asiat sujuisivat puistoissa ihan kohtalaisesti jo pelkästään siten, että ihmiset siivoaisivat piknik-roskansa; samalla tavoin asiat sujuisivat hieman suuremmassa mittakaavassa huomattavasti paremmin, jos myös yritykset siivoaisivat omasta liiketoiminnastaan aiheutuvat jäljet. Ja yksityishenkilöiden tavoin vastuullisinakin pidetyt firmat tötöilevät suhteellisen usein (esimerkkinä voisi mainita vaikkapa jo aikaisemmin käsitellyn Nokian verikännykkä –jutun).

Aiheeseen liittyen tielleni osui taannoin ihan mielenkiintoinen artikkeli yritysten yhteiskuntavastuun tutkimisesta osan firmaa sekä organisaationa että markkinatoimijana. Artikkelissa sosiologi Colin Crouch luonnehtii yritysten yhteiskuntavastuuta, eli CSR:ää ilmaisulla ”corporate externality recognition;” yrityksen ulkoisvaikutusten tunnistaminen. En siis ole ainoa, joka on miettinyt yritysten yhteiskuntavastuutoimintaa tästä näkökulmasta (tosin Crouch ei mainitse puistopiknikeistä mitään). Crouch kuitenkin mainitsee merkittävän eron yksityishenkilöiden ja yritysten kaitsemisessa: yksityishenkilöiden toimintaa on viranomaisten taholta huomattavasti yritysten toimintaa (yritys on yksityistä kansalaista merkittävästi suurempi ja monella tavalla vaikutusvaltaisempi sekä vaikeammin hahmotettava toimija) helpompi valvoa ja tarvittaessa kontrolloida. Ongelmana on myös, että mikäli yrityksen odotetaan ensisijaisesti, tai lähinnä, tuottavan voittoa omistajilleen, ei yrityksellä varsinaisesti ole merkittävää motiivia jälkiensä siivoamiselle, kun siitä ei kuitenkaan tulos sinänsä parane.

Kuitenkin, jos oletetaan, että jossakin vaiheessa syystä tai toisesta yritykset alkaisivat suuremmassa mittakaavassa (strategisesti) toteuttaa yhteiskuntavastuutoimintaa, voisi tällainen ulkoisvaikutusten tunnistaminen ja hallinta olla varteenotettava tapa tehdä sitä, ja huomattavasti esimerkiksi sidosryhmäajattelua yksinkertaisempi. Ei tarvitse tehdä muuta kuin kokonaisvaltaisesti arvioida oman liiketoiminnan eri vaiheet ja osa-alueet, ja keskittyä (negatiivisten) ulkoisvaikutusten neutralointiin. Erilliset toimenpiteet kunkin eri sidosryhmän suhteet voitaisiin teoriassa unohtaa. Näin myös yritys voisi kohdentaa omia voimavarojaan omaan erityisosaamiseensa liittyen hölmöhköjen hyväntekeväisyysprojektien sijaan (onko ihan oikeasti järkeenkäypää, että vaikkapa kemikaalitehdas ensin saapuu saastuttamaan jonkun alueen pintavesiä, ja tehdasta pyörittävä yritys kuittaa tämän rakennuttamalla pari jalkapallokenttää?). No, kaikki tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Oli miten oli, yhteiskuntavastuutoiminnan mieltäminen ulkoisvaikutusten tunnistamisena ja hallintana on varteenotettava vaihtoehto lähtökohdaksi vastuulliselle yritystoiminnalle. Periaatteessa ulkoisvaikutukset nollaamalla pitäisi päästä päästöttömään liiketoimintaan, ja ylipäätään pystyä aidosti kestävään liiketoimintaan. Sellaiseen tilaan pääsemiseen näyttää kuitenkin vielä vierähtävän hetki jos toinenkin; aina voi kuitenkin fiilistellä.

Advertisements

Avainsanat: , ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: