Archive for the ‘ekologinen kuluttaminen’ Category

Eettistä ruokaa?

Touko 6, 2011

Jaakko Nuutila kirjoittaa tuoreimman Huilin (4/2011) kolumnissaan ruoan eettisyydestä. Nuutila kirjoittaa pääosin ihan hyviä juttuja, etenkin kehottaessaan valitsemaan mahdollisimman lyhyen ketjun tuotteita eettisiä elintarvikkeita etsittäessä. Tällöin hänen mukaansa menee tuottajalle suurempi osuus myyntihinnasta. Näin mahdollisesti on, en osaa sanoa.

Jutun pääaiheen mukaisesti Nuutila jatkaa kirjoittamalla luomutuotannon eduista ja eettisyydestä (lähinnä laadun ja eläinten elinolojen suhteen), ja tekstissään rinnastaa luomutuotannon jossain määrin lähituotantoon. Olen toistanut jo pitkään samaa lorua: loppujen lopuksi pelkkään luomuun satsaaminen näyttäisi maailmanlaajuisella mittakaavalla kestävää (ainakaan tällä hetkellä), eikä siten myöskään eettistä tai moraalisesti oikein. Eläinten elinoloihin, ruoan laatuun, viljelymenetelmiin ja muuhun vastaavaan tulee toki panostaa, ja paljon. Mutta ainakin teollistuneissa maissa luomun viljeleminen nykyisellään tuottaa melkoisesti vähemmän ruokaa kuin ns. nykyaikaiset menetelmät (on kuitenkin tutkittu, että kehittymättömillä alueilla saadaan yleisesti ottaen aikaiseksi suurempia satoja käyttämällä vanhoja, perinteisia, paikallisille tuttuja menetelmiä, jotka ovat muotoutuneet sikäläiset olosuhteet huomioon ottavaksi).

Maailmassa väen ja varallisuuden määrä kasvaa, joka johtaa yhä kasvavaan ruoan tarpeeseen. Itse asiassa samaisessa Huili-lehden numerossa siteerattiin myös Maailman tila 2011 –raporttia, jonka mukaan maailmassa tuotetaan vuosittain 4600 kaloria ihmistä kohden yhden päivän aikana. Tästä eläimille syöttämisen, jalostuksen ja hävikin jälkeen ihmisille päätyvän ruoan määräksi jää n. 2000 kaloria päivässä. Raporttia siteeraavassa artikkelissa päästään suosituksissa muutenkin mielestäni parempaan suuntaan – kirjoittaja painottaa, että lähiruoan suosimisen ja pakkausten/kuljetusten hiilijalanjäljen tarkastelun sijaan olisi järkevämpää keskittyä painottamaan kausituotteita ruokailussaan. Kun tosiaan esimerkiksi Suomessa monen kasviksen/hedelmän viljely vaatii huomattavasti enemmän panostusta kuin vaikkapa Espanjassa.

Mutta, ensinnäkin tuosta ruoan kokonaistuotannosta ihmisten ravinnoksi päätyy jo tällä hetkellä ihmisten ravinnoksi suorastaan kriminaalisen vähän, ottaen huomioon vaikkapa maailmassa vallitsevan nälänhädän määrän. Nälänhätään toki vaikuttaa myös ruoan nouseva hinta, ja tähän ei tuotannon pienentäminen luomua liikaa painottamalla ainakaan hinnan nousuun auta. Ruoan hinnan nousuun vaikuttavat tietenkin monet asiat, kuten polttoaineiden ja raaka-aineiden hinnat ylipäätään, yleistyvä peltopinta-alan käyttö biopolttoainetuotantoon yms., mutta nämä asiat huomioon ottaen ei mielestäni ruoan tuottamisen tuottavuutta ainakaan kannata enää entisestään vähentää, vaikka tiettyjen eläinten olot siinä vähän kärsisivätkin (siirtymällä kasvispainotteisempaan ruokaan saataisiin enemmän ruokaa markkinoille, ja eläinten käyttö ruokavarana vähentyisi – tällöin olisi myös vähemmän eläimiä kärsimässä).

Summa summarum, luomu- ja lähiruoka maistuu usein hyvältä, ja on terveellistä. Se ei kuitenkaan sinällään välttämättä ole sen eettisempää kuin jotkut muut ruoat, sillä eettisyys on monimutkainen juttu. Omassa mittarissani tärkeimpiin asioihin positiivisesti tai vähiten negatiivisesti vaikuttavat asiat ovat etusijalla. Kuten se, että ruoan hinta pysyy edes jotenkuten kurissa, ja että ruokaa riittäisi mahdollisimman monelle. Aika kuitenkin todennäköisesti vielä näyttää, kuinka tehokasta luomuviljely voi oikeastaan olla; tälläkin hetkellä tutkimustulokset ovat vaihtelevia (yllätys!).

(Tietenkin on myös syytä pitää mielessä ruoan paikallisuutta ja ketjun pituutta miettiessä, että etenkin ei-luomuruoan kanssa ketjun pituudessa pitäisi ottaa huomioon myös esimerkiksi se, mistä ja millaisten prosessien saattelemana ruoan viljelyyn käytetyt lannoitteet yms. tulevat. Jos nyt kuitenkin ihan luomulähiruoasta puhutaan, ei tämä liene suurikaan ongelma.)

Mainokset

Tuotesuunnittelusta, kestävyydestä, ja kuluttamisesta

helmikuu 18, 2011

Uudessa mustassa Katja oli hiljan kirjoittanut artikkelin liittyen aiheeseen, joka on pyörinyt myös omassa päässäni varsin pitkään. Uuden mustan jutussa kirjoitettiin Hehkulamppuhuijaus-dokumenttiin liittyen planned obsolescense –termistä, joka viittaa tuotesuunnitteluun, jossa tuotteista tehdään tarkoituksella nopeasti hajoavia/vanhenevia. Hehkulamppujen tapausta koskien jutussa mainitaan, että alkuperäiset kaupalliseent tarkoitukseen suunniteltujen hehkulamppujen paloaika oli 2,500 tuntia, mutta hehkulamppuvalmistajien kartellitoiminnan seurauksena paloaika laskettiin tarkoituksella 1,000 tuntiin, joka on paloaikana säilynyt myös moderneihin hehkulamppuihin (energiansäästölampuissa paloajaksi luvataan kuitenkin 6,000 – 15,000 tuntia). Tämä siitä huolimatta, että 100,000 tunnin paloaikaan pystyvään lamppuun on olemassa patentti.

Puuttumatta siihen, kuinka moni tuote suunnitellaan siten, että se täytyy korvata suhteellisen nopeasti, nopea tuotekierto on joka tapauksessa nyky-yhteiskunnassa vakio (kännykät vaihtuvat 1,5 vuoden välein, autot 3 vuoden välein jne.). Peter Victorin (ja monen muun, mm. kyseisen Uuden mustan artikkelin) mukaan yrityksiä on myös kannustettu nopeampaan tuotekiertoon ainakin toisen maailmansodan jälkeen talouskasvun vauhdittamiseksi. Ja siinähän nopea tuotekierto ainakin tuohon maailmanaikaan myös auttoi. Alati kasvavan väkimäärän ja varallisuuden maailmassa moinen ajattelutapa on kuitenkin ainakin nykyisellä resurssien kierrätyksellä suorastaan katastrofaalinen.

Merkittävä osa kulutustuotteiden (vaikkapa elektroniikka) raaka-aineista on lopullisia, ja kun yhä kasvava määrä ihmisiä ostaa erilaisia kulutustuotteita, jotka täytyy uusia muutaman vuoden välein, nämä lopulliset raaka-aineet hupenevat. Tämä on jo nyt johtanut raaka-aineiden hintojen nousuun, minkä puolestaan luulisi ainakin tehostavan raaka-aineiden käyttöä (tapahtuu jo nyt, esimerkiksi polttoainetehokkaammissa autoissa), mutta myös saavan yritykset miettimään tuotteiden käyttöiän pidentämistä. Toinen, ei lainkaan vähäpätöinen pointti, on kasvavan tavaramäärän (ja sitä kautta roskamäärän) aiheuttama kuormitus ympäristölle esimerkiksi valmistusprosesseissa käytettävien kemikaalien ja raskasmetallien, ja käytön (sekä valmistuksen) aikana aiheutuneen energiankulutuksen kautta.

Jos tuotteet kerran suunnitellaan kestämättömiksi, mitä kuluttaja voi tehdä? Kuluttajan mahdollisuudet yksilötasolla ovat loppujen lopuksi melko rajoittuneet, sillä keskimääräinen kuluttaja on tarjolla olevien tuotteiden armoilla. Kuulokkeet hajoavat, iPodin akku simahtaa, kengät hajoavat, farkut repeävät, pesukoneet hyytyvät. Usein jo parin vuoden sisällä. Joidenkin tuoteryhmien kohdalla on mahdollista löytää tuotteita, jotka on suunniteltu kestämään. Esimerkiksi jos haluaa kestävän selkärepun, kannattaa harkita Ospreyta. Osprey lupaa repuilleen elinikäisen takuun, mikä kertoo jo jotakin yrityksen filosofiasta. Tietysti kuluttajan täytyy jotenkin myös tietää Ospreyn elinikäisestä takuusta.

Ekologisesti kestävän yhteiskunnan kannalta fyysisesti kestäviksi suunnitellut tuotteet olisivat totta kai huomattavasti nykymenoa positiivisempi juttu. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, yritysten bisnesmallit ovat kuitenkin virittäytyneet nykyiseen malliin sopiviksi, eikä niistä noin vain vaihdeta pois. Vilkkaat kassavirrat pitävät yritykset hengissä. Mikäli taas nykyisenlaisessa tuotekierrossa halutaan pysyä, olisi kierrätysjärjestelmän kehityttävä valtavasti. William McDonough ja Michael Baumgart ovat aikanaan esitelleet Cradle to Cradle –filosofian, jonka mukaan meno voisi säilyä käytännössä nykyisellään, mikäli kaikki suunniteltaisiin hajoamaan biologisesti tai täysin kierrätettäväksi. Kiinnostava ajatus, ja mahdollisesti jopa toteuttamiskelpoinen, olettaen, että jostain saadaan riittävä määrä energiaa tähän kaikkeen. Tästä huolimatta ainakin allekirjoittanut haluaisi vaatteet, jotka eivät kuluisi puhki vuodessa ja hammasharjan, joka kestäisi 20 vuotta.

Uutta vastuullisuudesta viestimistä Suomessa

tammikuu 25, 2011

Edellisessä tekstissäni kirjoitin Marc Stoiberin ja kumppaneiden ennustuksesta, että lähitulevaisuudessa vihreys ei tule olemaan varsinainen kilpailuedun lähde, vaan eräänlainen edellytys tuotteen tai palvelun olemassa ololle. Pointtinihan oli, etten usko näin tapahtuvan ainakaan Stoiberin ennustamalla aikataululla (vaikka mahdollisesti, ja toivottavasti, joskus myöhemmin näin tulee olemaan). No, näköjään muutama muukin suomalainen ajattelee samalla tavalla.

Hetki sitten törmäsin suomalaiseen yritykseen nimeltään Verso, joka tarjoaa yrityksille konsultaatiota vastuullisen toiminnan suhteen, ja auttaa näitä myös viestimään vastuullisesta toiminnastaan. Tätähän olen painottanut ennenkin; kuinka yrityksen vastuullisen toiminnan voisi olettaa saavuttavan maksimaalisen hyödyn myös taloudellisessa mielessä, jos siitä ei kukaan tiedä? Tähän Verso on puuttunut tarjoamalla asiakkailleen mahdollisuuden esitellä omaa Verson luomaa vastuullisuusprofiiliaan Verson sivuilla.

Kiinnostavaa, että vastuullisuuden viestinnän ongelmallisuuteen on keksitty tarttua. Toki sosiaalisen yrittäjyyden yleistyessä tällaisen yrityksen perustaminen oli varmaankin vain ajan kysymys, mutta jonkunhan täytyy olla se ensimmäinen. Verson sivuilla puhutaan siitä samaisesta jo kuluneesta läpinäkyvyydestä, josta allekirjoittanutkin on kirjoittanut. Kuitenkin sillä erotuksella, että Verso puhuu etupäässä positiivisten tekojen näkyville saamisesta.

Kuten olen aiemminkin antanut ymmärtää, itse olen enemmänkin taipuvainen ajattelemaan läpinäkyvyyttä kokonaisvaltaisena asiana, jonka saavuttamiseksi tulisi viestiä myös niistä asioista, jotka eivät välttämättä ainakaan kyseisellä hetkellä ole positiivisia. Tietenkin voi olla kyseenalaista viestiä asiasta, joka on retuperällä ja jolle ei ole edes aikomusta tehdä mitään. Silloin ei kuitenkaan voida puhua vastuullisuudesta ylipäätään, jolloin siitä ei lähtökohtaisesti kannata viestiäkään. Siinä käy muuten vähän kuin pummilla matkustaessa; kustannukset säästyvät mukavasti, kunnes siitä jää kiinni.

Mikäli yritys haluaa olla aidosti läpinäkyvä, tulisi viestiä myös niistä vähemmän hyvin olevista asioista, ja kertoa, mitä niille aiotaan tehdä. Vastuullisuudesta viestiessä on hyvä pitää mielessä, että kuluttajat eivät keskimäärin yrityksiin juurikaan luota (esim. aikaisemminkin siteeraamani EVA:n 2009 asennetutkimus), enkä jaksa uskoa, että ihmiset olisivat niin naiiveja, että uskoisivat yritysten tekevän asioita pelkästään vastuullisesti. Kokonaisvaltaista, sekä negatiivisia että positiivisia asioita julkaisevaa vastuullisuusviestintää ei ole juurikaan tutkittu, joten mitään valistunutta arvausta parempaa informaatiota en pysty tällä hetkellä tarjoamaan. Kuluttajat eivät kuitenkaan tällä hetkellä juurikaan yritysten viestintään luota, ja epäilen vahvasti, että juuri tuo läpinäkyvyyskysymys on yksi ongelma. Olemalla aidosti läpinäkyvä yritys voisi saavuttaa ihan oikeaa kilpailuetua vastuullisuuden kautta.

PS. Allekirjoittaneen mielestä Verson ilmaantuminen on hieno juttu; onhan yrittäjyys kannatettavaa ylipäätään. Mielenkiinnolla seuraan, millaisille apajille tuoreen yrityksen polku johtaa.

Muovikassi vai joku muu? Ei ole ekologisten ostopäätösten tekeminen helppoa.

tammikuu 6, 2011

Kertakäyttömuovipussien suurkulutuksessa aikaisemmin kunnostautunut saapasmaa Italia herätti taannoin jonkin verran kohua kieltämällä muovisten ostospussien myynnin kaupoissa vuoden 2011 alusta lähtien. Muovipussien sijaan kaupat saavat myydä erilaisia biologisesti hajoavia pusseja, kankaisia kestokasseja yms. Kielto aiheutti allekirjoittaneessa mietteliään vastaanoton. Tuli nimittäin välittömästi mieleen SYKE:n jokin aika sitten julkaisema tutkimus, jonka mukaan kaikkein ekologisin kauppakassi olisikin, hieman yllättäen, kierrätetystä muovista valmistettu muovipussi.

No, asiahan ei luonnollisesti ole aivan noin yksinkertainen. Ensinnäkin tutkimuksessa mitattiin ekologisuutta ilmastovaikutuksen perusteella, ei kokonaisvaltaisen ympäristövaikutuksen kannalta. Muovipussit tukkivat viemäreitä ja ovat yleisesti ottaen haitallisia luonnolle ja eläimille. Toiseksi, kangaskassien ongelmana tutkimuksessa oli, että niitä täytyy käyttää useita kertoja, ennen kuin niistä tulee kertakäyttökasseja ekologisempia (53 kertaa riittää ns. ykkössijan saavuttamiseen).

Kolmanneksi tuli mieleen samoihin aikoihin julkaistu juttu muovihiukkasten määrän kasvusta välimeressä. Vaikka määrä (250 miljardia hiukkasta = 500 tonnia) ei välimeren vesimäärän mittakaavassa suuren suurelta välttämättä näytäkään, on kuitenkin syytä miettiä näiden hiukkasten vaikutusta välimeressä eläviin organismeihin. Esimerkiksi kalat ”hengittävät” jatkuvasti vettä kidustensa läpi, jolloin näitä hiukkasia kertyy kalojen elimistöön. Allekirjoittanut ei lähde arvailemaan hiukkasten vaikutusta vaikkapa planktoniin tai muihin mikro-organismeihin.

Pointtina kuitenkin on, että ennemmin tai myöhemmin vesistöihin suollettava muovi ja muu jäte päätyy ihmisten elimistöihin, ja saattaa haitata vesistöjen ravintoketjuja. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta järin miellyttävältä. Eli ehkä muovipussien kieltäminen on hyvä asia. Todennäköisesti on. Yksi usein ekologisuudesta puhuttaessa tehtävä virhe on miettiä pelkästään ilmasto/päästövaikutuksia. Vaikka ne toki ovat tärkeitä, on kuitenkin tärkeämpää ottaa huomioon luonto kokonaisvaltaisena elinympäristönä, jonka toimintaa ilman ihmisen on mahdoton tulla toimeen. Luonnon hyvinvointi antaa pohjan myös yhteiskuntien hyvinvoinnille. Ilmastonmuutos on muutenkin hankalammin hahmotettava aihe kuin esimerkiksi vesistöjen ja maaperän myrkyttymisellä, joiden vaikutukset toteutuvat melko nopeasti ja ovat hyvin näkyviä.

Joka tapauksessa näiden kaikkien erilaisten uutisointien keskellä asioita ei ole tehty helpoksi kuluttajalle. Jopa niin näennäisen yksinkertainen asia kuin ostoskassin hankkiminen osaa olla yllättävän monimutkaista nykyisen informaatiotulvan keskellä. Tällaisenkin asian kanssa kuluttajalla on melkoinen työ relevantin informaation suodattamisessa. Ei ole eettisten kulutuspäätösten tekeminen helppoa.

Kuluneen vuoden yhteiskuntavastuuteemoja – kuluttajatko tarkkoja yhteiskuntavastuusta?

joulukuu 30, 2010

Fast Company julkaisi hiljan listan kuluneen vuoden CSR-teemoista. Lehden mukaan vuoden neljä pääteemaa olivat seuraavat:

1. Leadership matters
2. Consumers care
3. Measurement matters
4. Accountability and integrity matter

Mielenkiintoinen, ja ensisilmäyksellä osuva lista. 1, 3, ja 4 pääsevät omasta seulastani läpi hyvin pitkälti puhtain paperein. Useassa yhteydessä on osoitettu, että eräs merkittävimmistä yrityksen toimintaan ja menestykseen vaikuttava tekijä on ylin johto ja sen kognitiot. Mittarointi taas on tärkeää yrityksen toiminnassa ylipäätään, mutta esimerkiksi yhteiskuntavastuusta on käytännössä mahdotonta viestiä ilman mittarointia. Rehellisyyttä tarvitsee tuskin edes erikseen mainita, mutta tämänkin blogin yhteydessä on kirjoitettu mm. läpinäkyvyyden ja rehellisen viestinnän merkityksestä sekä kuluttajien luottamuksesta yrityksiä kohtaan.

Numero kaksi, kuluttajat välittävät, kuitenkin epäilyttää. Oma näkemykseni kun ei aivan käy yksiin Fast Companyn Alice Korngoldin vastaavan kanssa. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, May-May Meijer ja Theo Schuyt (2005) ovat esittäneet tutkimuksensa perusteella yritysten yhteiskuntavastuutoiminnan olevan etupäässä hygieniatekijä kuluttajille. Toisin sanoen niin kauan, kun yritykset eivät tee suoranaista pahaa – esimerkiksi vuodata tuhansia barreleja raakaöljyä rannikolle – asiakkaat eivät ainakaan käyttäytymisellään osoita sen kummempaa kiinnostusta yhteiskuntavastuutoimintaa kohtaan. Creyer ja Ross (1997) taas väittivät, että kuluttajat rankaisevat huonosti käyttäytyviä yrityksiä maksamalla näiden tuotteista alempaa hintaa – väitteen muotoilusta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta sanomana on joka tapauksessa, että kuluttajat asettavat hinnan korkeimmalle. Sitten on vielä informaation määrä ja siitä seuraava sekavuus, joka vaikeuttaa kuluttajan eettistä päätöksentekoa. Ja niin edelleen.

Pointtina on, että olen skeptinen ajatusta kohtaan, että kuluttajat olisivat yhtäkkiä kuluneena vuonna alkaneet välittää tuotteidensa alkuperästä ja eettisyydestä entistä enemmän, ja myös näyttää tämän käyttäytymisessään. Toki toivon, että edes asenteissa olisi saavutettu jonkinlaista edistystä. Täyttä porsastelua kuluttajat tuskin sietävät, mutta tässä ei ole mitään uutta. Sen sijaan, että uskottelisin itselleni ja muille, että nykyisin ihmiset oikeasti välittävät yhteiskuntavastuusta suurissa määrin ja ovat myös valmiita näyttämään sen, kehoittaisin kaikkia (yritykset!) ymmärtämään edes sen kilpailuedun, minkä hyvin toteutettu yhteiskuntavastuutoiminta voi tuottaa, mikäli yrityksen tuote on muuten ykkösluokkaa. Hienointahan tietysti olisi, jos sekä yritysten että kuluttajien moraali kokisi jonkinlaisen arvonnousun, ja liiketoiminnasta tulisi aidosti reilua ja eettistä – nykyisellään se kun ei näitä usein ole.

Kuinka paljon yhteisöllinen kuluttaminen on lisääntymässä?

joulukuu 23, 2010

Time kokosi jälleen vuoden päätteeksi parhaat- ja huonoimmat -listat erilaisista kategorioista. Mukana oli myös parhaat 10 vihreää uutisjuttua. Yhdeksäntenä oli nouseva yhteisöllisen kulutuksen (collaborative consumption) trendi. Laman jälkimainingeissa ihmisten varallisuus laski ja luottamus talouteen kärsi pahan kolauksen, mutta tarpeet ja mieliteot kuitenkin pysyivät.

Timen mukaan edellä mainitut tekijät ovat ovat aiheuttaneet erilaisten vuokraus-, lainaus-, ja vaihtopalveluiden suosion (ja lukumäärän) lisääntymistä. Sen sijaan, että joku ostaa auton, tämä saattaa nykyisin yhä useammin turvautua kimppakyytiin (Suomessa tällaista palvelua tarjoaa esim. Kyydit.net). Myös erilaisten esineiden vaihdolle ja vuokraukselle omistautuneiden yritysten määrä on lisääntynyt; esimerkiksi työkalujen tai leirintätarvikkeiden vuokraaminen/lainaaminen on monille järkeenkäypää, koska tällaiset esineet ovat suhteellisen kalliita, mutta ovat harvemmin edes lähelle jokapäiväisessä käytössä.

Sekä filosofit että tutkijat ovat jo pitkän aikaa puhuneet kulutustapojen muuttumisesta, ja kuinka tiettyjen tuotteiden kohdalla ollaan siirtymässä omistamisen sijaan tarveperäiseen käyttämiseen – toisin sanoen on kyse siirtymisestä tuotteista palveluihin. Tähän mennessä kuitenkin on, palveluiden lisääntymisestä huolimatta, monen hyödykkeen kohdalla pikemminkin lisätty tuotteisiin käytetyn kulutuksen määrää. Esimerkkeinä vaikkapa autojen määrä on lisääntynyt yhä, ja ihmiset hankkivat kotiteattereita elokuviin menemisen sijaan. Tavaroiden omistamista ei muutenkaan nykyisin pidetä samanlaisena varallisuuden mittarina länsimaissa kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, etenkään nuoremman ikäpolven keskuudessa.

Ehkä suunta on kuitenkin kääntynyt, tai kääntymässä. Syytä ainakin olisi, sillä maapallon resurssit ovat jatkuvasti kovenevassa, yhä kestämättömämmässä käytössä esimerkiksi Kaakkois-Aasian nousevan elintason myötä. Vuokraaminen, lainaaminen ja jakaminen ovat ostamista ekologisempia kulutusvaihtoehtoja, ja ainakin tällaisten vaihtoehtojen määrä on kasvanut Netcyclereiden ja muiden ansiosta – aika näyttää, onko tällaisten kulutusvaihtojen käyttö oikeasti lisääntynyt, vai onko kyseessä vain hetkellinen trendi-ilmiö. Hyviä apajia tavaroiden jakamiselle (ja siten rahan säästämiselle) olisivat ainakin kerrostaloyhtiöt, joissa vaihtamis/lainaamistoimintaa olisi helppo tukea esimerkiksi hyvin yksinkertaisten ilmoitustaulujen avulla.

Suomessa käytettyjen tavaroiden kierrätystä ja lainaamista tukevat esimerkiksi Netcycler ja Kuinoma.

Sekä yrityksillä että kuluttajilla on mahdollisuus hyötyä yhteiskuntavastuutoiminnasta – mikäli se saadaan julkisuuteen

joulukuu 17, 2010

Oli yritysten yhteiskunnallinen rooli mikä hyvänsä, eräs sekä asiantuntijoita että managereita askarruttanut kysymys on ollut yhteiskuntavastuuohjelmien ja –toimenpiteiden taloudellinen tuottoisuus. Mikäli vastuullinen toiminta oikeasti esimerkiksi parantaa myyntiä tai asiakastyytyväisyyttä, niin sitähän kannattaisi harjoittaa, vaikka omaisikin friedmanlaisen maailmankatsomuksen universaalin oman edun tavoittelun optimaalisuudesta.

Aihetta on tutkittu empiirisesti jo ainakin 70-luvulta saakka, ja hyvin pitkälti ristiriitaisin lopputuloksin. Jennifer Griffin ja John Mahon totesivat vuoden 1997 selvityksessään, että eri tutkimusten tulokset osoittivat erilaisia lopputuloksia; osa näyttää yhteyden olevan positiivinen, osa negatiivinen, osassa taas löydettiin sekä negatiivinen että positiivinen yhteys vastuullisten toimenpiteiden ja taloudellisen menestyksen välillä. Sekavuuteen ovat vaikuttaneet tutkimuksissa käytetyt toisistaan eroavat aineistot, metodologiat, oletukset, mittarit, ja niin edelleen. Suurin osa tutkimuksista kuitenkin on viitannut positiiviseen yhteyteen, mutta myös negatiiviseen yhteyteen viittaavien tutkimusten määrä on merkittävä.

Mikä tässä tutkimustulosten ristiriitaisuudessa sitten mättää? Miksi vastuullisen toiminnan ja taloudellisen kannattavuuden yhteyttä on ollut niin vaikeaa mitata? Ainakin yksi mielestäni erittäin merkittävä syy on ollut huomion kiinnittäminen erilaisiin CSR-ohjelmiin, toimenpiteisiin ja raportointijärjestelmiin. Viestintä, julkisuus, ja maine on unohdettu lähes tyystin. Mitä taloudellista hyötyä voi olla vaikka maailman eettisin ja vastuullisin firma, jos kukaan ei tiedä siitä (niitä joitakin tuotantoprosessien virtaviivaistamisesta saavutettuja kustannussäästöjä lukuun ottamatta)?

Nokialta hyvänä esimerkkinä kerrottiin joitakin vuosia sitten, että he eivät juuri pidä meteliä yhteiskuntavastuuhankkeistaan, koska ne kasvattavat yritykseen kohdistuvaa huomiota, ja altistavat helpommin noloille ”kiinnijäämisille” yhteiskuntavastuuasioiden laiminlyönnistä. No, kuten hiljattain huomiota herättänyt verikännykkäkohu osoittaa, ei näiltä riskeiltä suuri yritys voi välttyä oikein muutenkaan. Toki on syytä pitää mielessä, että suurin vaikutus maineeseen yhteiskuntavastuuasioihin liittyen on nimenomaan hyvämaineiseen yritykseen kohdistuva negatiivinen huomio. Tästä huolimatta, mikäli yhteiskuntavastuutoiminnasta halutaan oikeasti hyötyä myös taloudellisesti, tulee toiminta saada jollakin tasolla julkiseksi.

Kyseessä on jälleen asioiden tekeminen kuluttajille helpommaksi. EVA:n vuoden 2009 kansallisessa arvo- ja asennetutkimuksessa selvisi, että 69% suomalaisista haluaisi lisää yhteiskuntavastuuta yrityksiltä. Vaikka samaisen raportin mukaan suomalaiset eivät erityisemmin luota yritysten omaan viestintään, olisi kuitenkin sekä yritysten että kuluttajien kannalta hyödyllistä saada enemmän tietoa yritysten yhteiskuntavastuutoiminnasta myös asiakkaiden keskuuteen keinolla tai toisella. Tämä lisäisi jo aiemmin peräänkuuluttamaani läpinäkyvyyttä, ja antaisi kuluttajille monipuolisempia vaihtoehtoja ostopäätöksiä tehtäessä. Olettaen, että kuluttajat valitsevat eettisen tuotteen muiden asioiden pysyessä ennallaan, kyseessä on win-win –tilanne.

Ulkoiluvaatevalmistajat läpinäkyvyyden edelläkävijöinä?

marraskuu 18, 2010

Jatkaen (lyhyesti) hieman ekologisen kuluttamisen hankaluudesta ja läpinäkyvyydestä, lukaisin juuri jutun tuoreesta uusiseelantilaisesta (ulkoilu)vaatemerkistä nimeltään Icebreaker, jonka jokaisen merinovillaisen vaatekappaleen kuluttaja pystyy jäljittämään yksittäiseen lampaaseen saakka. Hinnat ovat tietenkin kalliimmasta päästä, mutteivät mitenkään mahdottomia verrattuna muihin laadukkaisiin ulkoiluvaatevalmistajiin. Tuskinpa tästä mitään uutta North Facea tulee, mutta tunnettu ja arvostettu Patagonia on jo aiemmin lähtenyt samankaltaiseen läpinäkyvyyyteen, joten jos tahti jatkuu samana, koko ala saattaa alkaa tuntea painetta samanlaisiin toimenpiteisiin – kuluttajaa auttaen. Toki on hyvä pitää mielessä, että ulkoiluvaatevalmistajien asiakaskunnassa on todennäköisesti suhteellisesti melko paljon eettisiä/ekologisia tuotteita arvostavia kuluttajia.

Ekologisen kuluttamisen hankaluus

marraskuu 12, 2010

Edellisessä artikkelissa kirjoitin ekologisesta kuluttamisesta ja kahdesta dimensiosta, joiden puitteissa sitä voi jossain määrin arvioida erilaisten tuotteiden ja palveluiden kohdalla. Yksi haasteista on, että tutkimusten mukaan nämä kaksi dimensiota, ostopäätöksen (oletetut) vaaditut kompromissit ja (oletettu) ekologinen impakti, ovat osoittautuneet hankaliksi arvioitaviksi kuluttajille. Sekä tuotteissa että palveluissa kuluttajien mielikuvat ostopäätökseen liittyvistä vaadituista kompromisseista ja ekologisesta impaktista vaihtelevat kuluttajien välillä valtavasti. Toiset esimerkiksi mieltävät ekosähkön kalliiksi, mutta pitävät sen tilaamista helppona, toiset taas ajattelevat tilaamisen olevan vaivalloista, mutta uskovat, että hinta on suurin piirtein sama. Toisin sanoen kuluttajien ymmärrys ekologisista tuotteista (’ekologinen lukutaito’) on melko heikkoa, johtuen epäilemättä sekä informaation hankkimisen haastavuudesta että informaation sekavuudesta ja määrästä.

Yleisesti ottaen kuluttajat toivovat useiden tutkimusten ja selvitysten mukaan yrityksiltä lisää läpinäkyvyyttä – tätä kuvastaa myös se, että kerrasta toiseen kuluttajien luottamus suuryrityksiä kohtaan osoittautuu tutkimuksissa (esim. EVAn kansallinen arvo- ja asennetutkimus 2009) todella alhaiseksi. Monet yrityksetkin ovat heränneet tähän, ja pyrkivät yhä kattavampaan läpinäkyvyyteen; tästä voisi ekologisuuden kohdalla mainita vaikka McDonald’sin päätöksen ilmoittaa jokaisen tuotteensa hiilijalanjälki ravintoloissaan Yhdysvalloissa. Useat yritykset (esimerkiksi Nokia tuoreessa Blood in the Mobile -dokumentissa) kuitenkin myös valittavat toimitusketjujensa arvioinnin hankaluudesta sekä ekologisen että sosiaalisen vastuun osalta.

Yritykset eri vaiheissa toimitusketjua heräilevät hiljalleen läpinäkyvyyden tuomaan kilpailuetuun. Apua yritysten toimitusketjujen läpinäkyvyyden parantamiseen tarjoaa omalta osaltaan maailman johtava rahtilaivaoperaattori Maersk Line, joka hiljattain ilmoitti aikovansa julkistaa jokaisen käyttämänsä aluksen hiilijalanjäljen. Tämä on hyvä uutinen yrityksille, kuluttajille, ja toki myös Maersk Linelle itselleen. Yritykset saavat yhden toimitusketjunsa osan hiilijalanjäljen selvitettyä vailla vaivannäköä, joka taas ajan myötä kääntyy kuluttajille selkeämmäksi tuoteinformaatioksi, helpottaen heidän ostopäätöksiään (ainakin niiden kuluttajien osalta, jotka vähääkään esim. hiilijalanjäljestä välittävät). Maersk Line itse saa kilpailuetua kasvaneesta läpinäkyvyydestään (kehuja yritysasiakkailta, esim. Starbucksilta, alkoi satelemaan välittömästi), ja samalla myös suurena toimijana muuttaa koko rahtilaivaliikennöinnin pelikenttää itselleen mieleiseen suuntaan.

Mikäli muut alan toimijat seuraavat Maersk Linen esimerkkiä (kuten ennustaisin käyvän, Maersk Linen koosta johtuen), saattavat kuluttajien ostopäätökset tulla helpottumaan jo lähitulevaisuudessa, ja ainakin lopputuotteita valmistavien yritysten läpinäkyvyyspyrkimykset tulevat helpottumaan.

PS. Ääriesimerkkinä arvoketjun läpinäkyvyydestä voisi mainita malliyrityskansalaisena tunnetun ulkoiluvaatevalmistaja Patagonian päätös julkistaa useiden tuotteidensa koko arvoketju alusta loppuun, hiilijalanjäljistä tuotanto-olosuhteisiin. Päätös sai välittömästi asiakkailta positiivista palautetta, siitäkin huolimatta, että kaikki osat joidenkin tuotteiden osalta eivät olleet vielä sillä tasolla, jolla yritys haluaisi niiden olevan – tästä huolimatta asiakkaat arvostivat yrityksen rehellisyyttä asiassa, ja ovat kannustaneet Patagoniaa entistäkin vastuullisempaan toimintaan.

Vihreästä kuluttamisesta

marraskuu 9, 2010

Nykyisin puhutaan paljon ns. vihreästä kuluttamisesta, eli ekologisesti tehokkaiden/kestävien tuotteiden ja palveluiden hankkimisesta. Joku voisi väittää, että sellaista asiaa kuin vihreä kulutus ei ole olemassakaan, sillä kaikki kuluttaminen kuormittaa maapalloa. Mahdollisesti, mutta eiköhän se nyt ole selvä juttu, että täysin vailla kuluttamista on mahdotonta elää.

Useimpien tutkimusten mukaan suurin osa ihmisistä (joidenkin tutkimusten mukaan jopa yli 90%, mutta yli 80% mennään joka tapauksessa) ostaisi mieluummin vihreän tuotteen kuin perinteisen, ei-vihreän tuotteen. Tästä huolimatta mieleeni ei juurikaan tule vihreitä tuotteita, jotka olisivat ohittaneet suosiossa perinteiset vastaavat tuotteet, tai joista olisi edes tullut oikeasti suosittuja.

Yksi merkittävä syy tähän vihreiden tuotteiden ja palveluiden jatkuvaan marginaalissa pysymiseen on tietenkin ns. attitude-behavior gap, eli ihmisten asenteet eivät läheskään aina näy käyttäytymisessä. Toinen syy, jonka uskoisin olevan erittäin merkittävä, on se, että vihreät tuotteet ovat usein jollain tapaa vaikeammin saatavilla. Tai ainakin niiden koetaan olevan vaikeammin saatavilla.

Vihreää markkinointia jo parinkymmenen vuoden ajan tutkinut Cardiffin yliopiston professori Ken Peattie puhuu kirjassaan Sustainability Marketing kahdesta dimensiosta, jotka vaikuttavat vahvasti yksilön vihreään kulutuspäätökseen:

1. Tuotteen/palvelun (koettuun) vaikuttavuuteen, eli siihen, kuinka suuri ekologinen vaikutus (impakti) kulutuspäätöksellä on.

2. Tuotteeseen/palveluun liittyvä (koettu) kompromissi perinteiseen tuotteeseen/palveluun verrattuna. Esimerkiksi korkeampi hinta, heikompi teho tai hankalampi saatavuus.

Näiden kahden lisäksi on toki muitakin vaikuttavia tekijöitä, mutta nämä ovat ne tärkeimmät. Näiden kahden dimension avulla voidaan melko yksinkertaisesti arvioida ja selittää useiden vihreiden tuotteiden suosion puutetta. Monia ekologisia tuotteita ei esimerkiksi ole saatavilla muuta kuin niihin erikoistuneissa liikkeissä, kuten Ruohonjuuressa tai Ekolossa. Näihin tavallinen asiasta erikseen kiinnostumaton yksilö harvemmin eksyy. Tällaiset tuotteet ovat usein myös perinteisempiä tuotteita kalliimpia, ainakin näissä erikoisliikkeissä.

Käytännössä ekologisemmat tuotteet pysyvät poissa valtavirrasta niin kauan, kun ne eivät pääse kompromissi-dimensiolla erittäin lähelle perinteisempiä tuotteita, ainakaan jos koettu impakti ei ole todella merkittävä. Ekologisesti tuotettu sähkö on yksi hyvä esimerkki vihreästä tuotteesta, joka on saavuttanut suurta suosiota. Näillä kahdella dimensiolla mitattuna sen saamiseksi ei jouduta tekemään juurikaan kompromissejä (hinta lähes sama kuin tavallisella sähköllä, helppo tilata, töpselistä saatava sähkö ei muutu käytännössä), ja sen aiheuttama impakti koetaan edes kohtalaiseksi, näin mutulla ainakin.

Jälleen kerran, helppous ja sitä kautta valtavirtaistaminen on avain vihreään vallankumoukseen. Suurin osa ihmisistä ei halua hankaloittaa arkeaan ennen kuin on ihan pakko.