Archive for the ‘elintarviketeollisuus’ Category

Eettistä ruokaa?

Touko 6, 2011

Jaakko Nuutila kirjoittaa tuoreimman Huilin (4/2011) kolumnissaan ruoan eettisyydestä. Nuutila kirjoittaa pääosin ihan hyviä juttuja, etenkin kehottaessaan valitsemaan mahdollisimman lyhyen ketjun tuotteita eettisiä elintarvikkeita etsittäessä. Tällöin hänen mukaansa menee tuottajalle suurempi osuus myyntihinnasta. Näin mahdollisesti on, en osaa sanoa.

Jutun pääaiheen mukaisesti Nuutila jatkaa kirjoittamalla luomutuotannon eduista ja eettisyydestä (lähinnä laadun ja eläinten elinolojen suhteen), ja tekstissään rinnastaa luomutuotannon jossain määrin lähituotantoon. Olen toistanut jo pitkään samaa lorua: loppujen lopuksi pelkkään luomuun satsaaminen näyttäisi maailmanlaajuisella mittakaavalla kestävää (ainakaan tällä hetkellä), eikä siten myöskään eettistä tai moraalisesti oikein. Eläinten elinoloihin, ruoan laatuun, viljelymenetelmiin ja muuhun vastaavaan tulee toki panostaa, ja paljon. Mutta ainakin teollistuneissa maissa luomun viljeleminen nykyisellään tuottaa melkoisesti vähemmän ruokaa kuin ns. nykyaikaiset menetelmät (on kuitenkin tutkittu, että kehittymättömillä alueilla saadaan yleisesti ottaen aikaiseksi suurempia satoja käyttämällä vanhoja, perinteisia, paikallisille tuttuja menetelmiä, jotka ovat muotoutuneet sikäläiset olosuhteet huomioon ottavaksi).

Maailmassa väen ja varallisuuden määrä kasvaa, joka johtaa yhä kasvavaan ruoan tarpeeseen. Itse asiassa samaisessa Huili-lehden numerossa siteerattiin myös Maailman tila 2011 –raporttia, jonka mukaan maailmassa tuotetaan vuosittain 4600 kaloria ihmistä kohden yhden päivän aikana. Tästä eläimille syöttämisen, jalostuksen ja hävikin jälkeen ihmisille päätyvän ruoan määräksi jää n. 2000 kaloria päivässä. Raporttia siteeraavassa artikkelissa päästään suosituksissa muutenkin mielestäni parempaan suuntaan – kirjoittaja painottaa, että lähiruoan suosimisen ja pakkausten/kuljetusten hiilijalanjäljen tarkastelun sijaan olisi järkevämpää keskittyä painottamaan kausituotteita ruokailussaan. Kun tosiaan esimerkiksi Suomessa monen kasviksen/hedelmän viljely vaatii huomattavasti enemmän panostusta kuin vaikkapa Espanjassa.

Mutta, ensinnäkin tuosta ruoan kokonaistuotannosta ihmisten ravinnoksi päätyy jo tällä hetkellä ihmisten ravinnoksi suorastaan kriminaalisen vähän, ottaen huomioon vaikkapa maailmassa vallitsevan nälänhädän määrän. Nälänhätään toki vaikuttaa myös ruoan nouseva hinta, ja tähän ei tuotannon pienentäminen luomua liikaa painottamalla ainakaan hinnan nousuun auta. Ruoan hinnan nousuun vaikuttavat tietenkin monet asiat, kuten polttoaineiden ja raaka-aineiden hinnat ylipäätään, yleistyvä peltopinta-alan käyttö biopolttoainetuotantoon yms., mutta nämä asiat huomioon ottaen ei mielestäni ruoan tuottamisen tuottavuutta ainakaan kannata enää entisestään vähentää, vaikka tiettyjen eläinten olot siinä vähän kärsisivätkin (siirtymällä kasvispainotteisempaan ruokaan saataisiin enemmän ruokaa markkinoille, ja eläinten käyttö ruokavarana vähentyisi – tällöin olisi myös vähemmän eläimiä kärsimässä).

Summa summarum, luomu- ja lähiruoka maistuu usein hyvältä, ja on terveellistä. Se ei kuitenkaan sinällään välttämättä ole sen eettisempää kuin jotkut muut ruoat, sillä eettisyys on monimutkainen juttu. Omassa mittarissani tärkeimpiin asioihin positiivisesti tai vähiten negatiivisesti vaikuttavat asiat ovat etusijalla. Kuten se, että ruoan hinta pysyy edes jotenkuten kurissa, ja että ruokaa riittäisi mahdollisimman monelle. Aika kuitenkin todennäköisesti vielä näyttää, kuinka tehokasta luomuviljely voi oikeastaan olla; tälläkin hetkellä tutkimustulokset ovat vaihtelevia (yllätys!).

(Tietenkin on myös syytä pitää mielessä ruoan paikallisuutta ja ketjun pituutta miettiessä, että etenkin ei-luomuruoan kanssa ketjun pituudessa pitäisi ottaa huomioon myös esimerkiksi se, mistä ja millaisten prosessien saattelemana ruoan viljelyyn käytetyt lannoitteet yms. tulevat. Jos nyt kuitenkin ihan luomulähiruoasta puhutaan, ei tämä liene suurikaan ongelma.)

Kotimainen ruokateollisuus ei ota opikseen

maaliskuu 3, 2011

Edellisessä jutussani kirjoitin ruoasta ja lisäaineista ja niihin liittyvästä kuluttajien ja yritysten vastuusta. Samaan lämpimänä käyvään keskusteluun liittyen YLE uutisoi kotimaisen ruokateollisuuden nykyisin kiertävän E-merkittyjen lisäaineiden lisäämistä tuoteselosteeseen ujuttamalla samaisia lisäaineita tuotteisiin muita reittejä. Esimerkkinä jutussa mainitaan glutamaatin korvaaminen makkaran valmistuksessa hiivauutteella, jolloin E-numeroa ei tarvitse käyttää. Vielä viekkaampi esimerkki on yksinkertaisesti E-numeroiden käyttämättä jättäminen, jolloin lisäaineet merkitään niiden koko nimen perusteella; näin esimerkiksi E261 ilmoitetaan kaliumasetaattina.

Tällainen toiminta ei ole nähdäkseni suoranaista valehtelua (ehkä kuitenkin narraamista?), mutta varsin epäeettistä tästä huolimatta. Ainakaan vastuun siirtämisestä kuluttajalle ei voida puhua (ks. blogin edellinen artikkeli), sillä E-lisäaineita välttelemällä kuluttaja on nimenomaan yrittänyt ottaa vastuuta olemalla ostamatta tuotteita, joissa on ainesosia, joista tämä ei kaikkea ymmärrä tai tiedä. Päinvastoin yritys tällaisessa tapauksessa yrittää vältellä vastuutaan olla rehellinen kuluttajalle ja ilmoittaa markkinoille markkinoiden toimintaa parantavaa informaatiota. Lisäksi nämä yritykset syyllistyvät perisyntiin, johon etenkin epäonnistuvat yritykset usein syyllistyvät muuttuvassa maailmassa: yrittämään kaikin keinoin pysyä vanhassa mallissa ja tehdä asiat niin kuin ne on aikaisemminkin tehty. Jos kuluttajat eivät enää entisissä määrin halua näitä E-merkittyjä lisäaineita, saattaisi kannattaa joko a) keskittymään informoimaan näiden lisäaineiden ominaisuuksista (kaikki niistä tuskin ovat vaarallisia) tai b) keksimään muita tapoja valmistaa elintarvikkeita.

Kenelle vastuu kuuluu enemmän, kuluttajalle vai tuottajalle?

helmikuu 25, 2011

Erilaiset ruoassa ja tuotteissa ylipäätään esiintyvät kemikaalit ja lisäaineet ovat viime aikoina olleet melko vilkkaankin keskustelun aiheena. Tällä viikolla esimerkiksi Taloussanomat uutisoi elintarviketeollisuuden käyttämistä lisäaineista ja niiden vaarallisuudesta, samoin kuin samaisen teollisuuden tuotteennimeämiskäytännöistä. Taloussanomienkin jutussa runsaasti huomiota saanut Mats-Eric Nilssonin kirja ”Aitoa ruokaa” on myös hyvä esimerkki tämänhetkisestä ilmapiiristä erilaisten lisäaineiden ja kemikaalien suhteen.

Vaikka sekä Taloussanomien juttu että Nilssonin kirja ovat melkoisen latautuneita (kirjalta tämän voi vielä hyväksyä, mutta ainakin lehden suhteen odottaisin jonkinlaista taustoitusta ja lähdekritiikkiä – Taloussanomien jutussa väitetään mm. aspartaamin olevan laitonta Yhdysvalloissa, mitä se ei suinkaan ole), on näissä kuitenkin pointtinsakin. Tarvitsevatko ihmiset oikeasti valtavaa määrää erilaisia aromivahventeita ja väriaineita? Tarvitaanko esimerkiksi vaatteiden valmistusprosessissa valtavaa määrää kemikaaleja, joita väistämättä kulkeutuu luontoon ja myös ihmisiin? Entä onko pullat aivan pakko nimetä lihapulliksi, jos niissä käytetään lähinnä kanannahkaa?

Vaikka Taloussanomien juttu oli mielestäni hieman heikkotasoinen taustoituksensa suhteen, sen teki kuitenkin mielenkiintoiseksi Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö Elisa Piesalan haastatteleminen. Piesala kun sysää jutussa vastuuta yrityksiltä kuluttajan suuntaan melko raskaalla kädellä. Esimerkiksi natriumglutamaatista (tutkimuksissa on todistetusti löydetty tiettyjä lieviä väliaikaisia haittavaikutuksia, myös pysyvämmistä haitoista on saatu eläinkokeissa viitteitä) Piesala toteaa viileästi, että ”natriumglutamaattia on tuotteissa, jos kuluttajat sen hyväksyvät.”

Allekirjoittaneessa edellä mainitun kaltaiset lauseet melkeinpä aiheuttavat kylmiä väreitä. Mielestäni on todella kummallista sysätä vastuu einesten valmistuksessa käytettävistä lisäaineista kuluttajalle, jolla on ensinnäkin rajallinen määrä resursseja joka ikisen tuotteen ainesisällön tarkastamiseen, puhumattakaan erilaisten aineiden mahdollisten haittavaikutusten selvittämiseen. Ei varmaan edes tarvitse erikseen mainita, että yksityiset kansalaiset eivät mitenkään voi esimerkiksi tutkia erilaisten lisäaineiden mahdollisia haittavaikutuksia.

Tällaisessa tapauksessa yritysten ja kuluttajien välistä vastuun jakamista voisi käsitellä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Kun kerran eletään jonkinlaisessa muka-markkinataloudessa, voisi silloin myös ajatella vapaiden markkinoiden toiminnan mahdollistavia premissejä. Yksi erittäin tärkeä premissi on informaation tasapuolinen saatavuus. Tällaisissa tapauksissa informaation saatavuuden tasapuolisuus ei toteudu (kuten ei usein muutoinkaan), vaan myyvällä osapuolella, eli yrityksillä, on enemmän informaatiota kuin ostavalla/käyttävällä osapuolella, eli kuluttajilla. Näin siis tasapuolisuuden toteutumisen vuoksi yrityksen tulisi ottaa vastuuta tämän informaatioedun verran.

Välillä (tai usein, riippuen tulkinnasta) yritykset päättävät pimittää tietoa kuluttajilta (ja muilta toimijoilta), tai ainakin jättää ilmaisemasta joitakin asioita näkyvästi tai yksiselitteisesti (tästä juuri on kysymys vaikkapa kanannahkapullien kohdalla). Pahimmillaan tällainen tieto voi olla oikeasti vahingollista kuluttajalle (Ford Pinto on varmaankin yksi kuuluisimpia tapauksia) – tällöin viimeistään vahinko palaa myös yritykselle, sillä kuluttajat (ja mahdollisesti myös valtiovalta) rankaisevat viimeistään silloin, kun yritys käyttäytyy oikeasti törkeästi. Tällöin viimeistään myös käy selväksi, kenelle se vastuu olisi oikeasti kuulunut.

Tässä jutussa jäi muuten kokonaan käsittelemättä jakelijalle kuuluva vastuu, joka siis ruoan tapauksessa tarkoittaa Keskon ja S-ryhmän kaltaisia vähittäistavaratoimijoita. Ehkäpä siihen päästään joskus paremmalla ajalla.