Archive for the ‘etiikka’ Category

Vastuullinen yritystoiminta voi aiheuttaa kuluttajalle painajaisia – myös pienempien yritysten harjoittamana

huhtikuu 6, 2011

Tuli muutama hetki sitten vastaan erään tuiki tavallisen suomalaisperheen täysin painajaismaiseksi äitynyt talonrakennusprojekti. Kyseisessä tapauksessa perhe päätti hoitaa hanketta ammattiyritysten kanssa, kuten tapana on (näin menetellään mm. rakennusmääräysten noudattamiseksi). Valitettavasti näennäisen hyvämaineiset yritykset eivät kuitenkaan hoitaneet hommiaan kunnolla, vaan päinvastoin tekivät yleisesti ottaen kammottavaa jälkeä syyttäen siitä asiakasta itseään, yrittäen laskuttaa tekemättömistä tehtävistä ja muutenkin toimien varsin kyynisesti ja epäeettisesti. Enemmän itse tapauksesta voi lukea täältä (suosittelen).

Tässä kyseisessä tapauksessa kuvastuu melkoisen hyvin harvinaisen(?) mädäksi äitynyt liiketoimintakäytäntö. Tämänkaltaisten esimerkkien kannustamana ovat yhteiskuntavastuuseen liittyvät käsitteet (corporate social responsibility, corporate citizenship jne.) alun alkujaan syntyneet. Suomeksihan CSR tarkoitti aikaisemmin usein hyvää hallintokäytäntöä (good corporate governance). Tässä tapauksessa hallintokäytäntö tuntuu kyseisissä yrityksissä olevan kaikkea muuta kuin hyvä, ja jonkinlaisten vastuullisuusprosessien lisäämistä päätöksentekoon ja toimintatapoihin voisi pitää ihan kohtalaisena alkuna näillekin yrityksille.

Mistä tällainen toiminta sitten johtuu? No, syitä on toki monia, tässä muutamia.

– Ensinnäkin näissä yrityksissä päätöksenteosta/toiminnasta vastaavat henkilöt tuskin ovat sitä kaikkein altruistisinta väkeä (jaksan painottaa johdon kognitioiden tärkeyttä).

– Toiseksi näissä yrityksissä vallinnee muutenkin kulttuuri, joka ei ole niinkään asiakas- vaan kustannuslähtöistä. Yritetään laskuttaa jokaisesta pienestä asiasta, jos nyt menisi läpi, ja yritetään venkoilla asiakkaan korvausvaatimusten kanssa, koska niiden täyttäminen tulisi kalliiksi. Tehdään asiat mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti (kuulostaako tutulta esim. kulutushyödykkeiden kohdalla?).

– Kolmanneksi, nämä ovat suhteellisen pieniä yrityksiä, joiden ei ainakaan tarvitse raportoida julkisesti mitään, ja joiden tekemiset eivät muutenkaan ylitä julkisuuskynnystä kovin helposti.

Kolmas pointti on mielestäni kiinnostava siinä mielessä, että ihmiset (etenkin Helsingin keskustalaiset?) tuntuvat usein ajattelevan suuryritysten olevan jotenkin luonnostaan pahoja tai ainakin välinpitämättömiä, mutta silti suhtautuvat jossain määrin myönteisesti pienempiin yrityksiin. En väitä, etteikö osa pienemmistä, yksityisistä listaamattomista yrityksistä oikeasti olisi erittäin vastuullisia toiminnassaan – tällaisia yrityksiähän riittää, koska näillä ei ole esimerkiksi osakkeenomistajien asettamia paineita lyhyen tähtäimen suorituskyvylleen. Mutta samalla suuremmilla yrityksillä on huomattavasti laajemmat vastuut toimintansa raportoinnista, ja näiden tekemien typeryyksien julkisuuskynnys on huomattavasti pienempiä yrityksiä matalampi. Vaikka suuret, tunnetut yritykset eivät aina pysty tarjoamaan sitä kaikkein parasta laatua ja palvelua etenkään yksityiskohtaisiin toimituksiin, ne ovat kuitenkin keskimäärin melko luotettavia kumppaneita. Suurissa yrityksissä muutamat mätämunat eivät yleensä pääse mädättämään asiakkaiden koko kokemusta tai yrityksen mainetta. Pienemmissä yrityksissä hyvinkin pieni mätämunien määrä saattaa pilata koko yrityksen. Hankalia asioita nämä ovat allekirjoittaneellekin; ei oikein tiedä, pitäisikö suuriin yrityksiin luottaa enemmän (tuskin), vai pieniin vähemmän (kurjaa niille oikeasti hyville toimijoille).

Lopuksi vielä muutama sana tuosta talonrakennustapauksesta. Nuo yritykset tuskin tulevat, näin Stetson-Harrison metodilla arvioituna, panostamaan vastuullisuuteen merkittävästi enempää tulevaisuudessa. Harvoin tiikeri raidoistaan pääsee. Pienemmät mukanaolijat saattavat hyvinkin vain laittaa lapun luukulle ja perustaa uuden lafkan – tättärää ja homma jatkuu. Jos tapaus saa tarpeeksi julkisuutta, saattavat nuo merkittävämmät osalliset tietysti oikeasti joutua muuttamaan toimintatapojaan – tai sitten laittamaan lapun luukulle surkastuneen liiketoiminnan johdosta. Aika näyttää.

Laitan vielä tähän loppuun tuon alkuperäislinkin: http://villapainajainen.blogspot.com/

Mainokset

Kotimainen ruokateollisuus ei ota opikseen

maaliskuu 3, 2011

Edellisessä jutussani kirjoitin ruoasta ja lisäaineista ja niihin liittyvästä kuluttajien ja yritysten vastuusta. Samaan lämpimänä käyvään keskusteluun liittyen YLE uutisoi kotimaisen ruokateollisuuden nykyisin kiertävän E-merkittyjen lisäaineiden lisäämistä tuoteselosteeseen ujuttamalla samaisia lisäaineita tuotteisiin muita reittejä. Esimerkkinä jutussa mainitaan glutamaatin korvaaminen makkaran valmistuksessa hiivauutteella, jolloin E-numeroa ei tarvitse käyttää. Vielä viekkaampi esimerkki on yksinkertaisesti E-numeroiden käyttämättä jättäminen, jolloin lisäaineet merkitään niiden koko nimen perusteella; näin esimerkiksi E261 ilmoitetaan kaliumasetaattina.

Tällainen toiminta ei ole nähdäkseni suoranaista valehtelua (ehkä kuitenkin narraamista?), mutta varsin epäeettistä tästä huolimatta. Ainakaan vastuun siirtämisestä kuluttajalle ei voida puhua (ks. blogin edellinen artikkeli), sillä E-lisäaineita välttelemällä kuluttaja on nimenomaan yrittänyt ottaa vastuuta olemalla ostamatta tuotteita, joissa on ainesosia, joista tämä ei kaikkea ymmärrä tai tiedä. Päinvastoin yritys tällaisessa tapauksessa yrittää vältellä vastuutaan olla rehellinen kuluttajalle ja ilmoittaa markkinoille markkinoiden toimintaa parantavaa informaatiota. Lisäksi nämä yritykset syyllistyvät perisyntiin, johon etenkin epäonnistuvat yritykset usein syyllistyvät muuttuvassa maailmassa: yrittämään kaikin keinoin pysyä vanhassa mallissa ja tehdä asiat niin kuin ne on aikaisemminkin tehty. Jos kuluttajat eivät enää entisissä määrin halua näitä E-merkittyjä lisäaineita, saattaisi kannattaa joko a) keskittymään informoimaan näiden lisäaineiden ominaisuuksista (kaikki niistä tuskin ovat vaarallisia) tai b) keksimään muita tapoja valmistaa elintarvikkeita.

Kenelle vastuu kuuluu enemmän, kuluttajalle vai tuottajalle?

helmikuu 25, 2011

Erilaiset ruoassa ja tuotteissa ylipäätään esiintyvät kemikaalit ja lisäaineet ovat viime aikoina olleet melko vilkkaankin keskustelun aiheena. Tällä viikolla esimerkiksi Taloussanomat uutisoi elintarviketeollisuuden käyttämistä lisäaineista ja niiden vaarallisuudesta, samoin kuin samaisen teollisuuden tuotteennimeämiskäytännöistä. Taloussanomienkin jutussa runsaasti huomiota saanut Mats-Eric Nilssonin kirja ”Aitoa ruokaa” on myös hyvä esimerkki tämänhetkisestä ilmapiiristä erilaisten lisäaineiden ja kemikaalien suhteen.

Vaikka sekä Taloussanomien juttu että Nilssonin kirja ovat melkoisen latautuneita (kirjalta tämän voi vielä hyväksyä, mutta ainakin lehden suhteen odottaisin jonkinlaista taustoitusta ja lähdekritiikkiä – Taloussanomien jutussa väitetään mm. aspartaamin olevan laitonta Yhdysvalloissa, mitä se ei suinkaan ole), on näissä kuitenkin pointtinsakin. Tarvitsevatko ihmiset oikeasti valtavaa määrää erilaisia aromivahventeita ja väriaineita? Tarvitaanko esimerkiksi vaatteiden valmistusprosessissa valtavaa määrää kemikaaleja, joita väistämättä kulkeutuu luontoon ja myös ihmisiin? Entä onko pullat aivan pakko nimetä lihapulliksi, jos niissä käytetään lähinnä kanannahkaa?

Vaikka Taloussanomien juttu oli mielestäni hieman heikkotasoinen taustoituksensa suhteen, sen teki kuitenkin mielenkiintoiseksi Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö Elisa Piesalan haastatteleminen. Piesala kun sysää jutussa vastuuta yrityksiltä kuluttajan suuntaan melko raskaalla kädellä. Esimerkiksi natriumglutamaatista (tutkimuksissa on todistetusti löydetty tiettyjä lieviä väliaikaisia haittavaikutuksia, myös pysyvämmistä haitoista on saatu eläinkokeissa viitteitä) Piesala toteaa viileästi, että ”natriumglutamaattia on tuotteissa, jos kuluttajat sen hyväksyvät.”

Allekirjoittaneessa edellä mainitun kaltaiset lauseet melkeinpä aiheuttavat kylmiä väreitä. Mielestäni on todella kummallista sysätä vastuu einesten valmistuksessa käytettävistä lisäaineista kuluttajalle, jolla on ensinnäkin rajallinen määrä resursseja joka ikisen tuotteen ainesisällön tarkastamiseen, puhumattakaan erilaisten aineiden mahdollisten haittavaikutusten selvittämiseen. Ei varmaan edes tarvitse erikseen mainita, että yksityiset kansalaiset eivät mitenkään voi esimerkiksi tutkia erilaisten lisäaineiden mahdollisia haittavaikutuksia.

Tällaisessa tapauksessa yritysten ja kuluttajien välistä vastuun jakamista voisi käsitellä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Kun kerran eletään jonkinlaisessa muka-markkinataloudessa, voisi silloin myös ajatella vapaiden markkinoiden toiminnan mahdollistavia premissejä. Yksi erittäin tärkeä premissi on informaation tasapuolinen saatavuus. Tällaisissa tapauksissa informaation saatavuuden tasapuolisuus ei toteudu (kuten ei usein muutoinkaan), vaan myyvällä osapuolella, eli yrityksillä, on enemmän informaatiota kuin ostavalla/käyttävällä osapuolella, eli kuluttajilla. Näin siis tasapuolisuuden toteutumisen vuoksi yrityksen tulisi ottaa vastuuta tämän informaatioedun verran.

Välillä (tai usein, riippuen tulkinnasta) yritykset päättävät pimittää tietoa kuluttajilta (ja muilta toimijoilta), tai ainakin jättää ilmaisemasta joitakin asioita näkyvästi tai yksiselitteisesti (tästä juuri on kysymys vaikkapa kanannahkapullien kohdalla). Pahimmillaan tällainen tieto voi olla oikeasti vahingollista kuluttajalle (Ford Pinto on varmaankin yksi kuuluisimpia tapauksia) – tällöin viimeistään vahinko palaa myös yritykselle, sillä kuluttajat (ja mahdollisesti myös valtiovalta) rankaisevat viimeistään silloin, kun yritys käyttäytyy oikeasti törkeästi. Tällöin viimeistään myös käy selväksi, kenelle se vastuu olisi oikeasti kuulunut.

Tässä jutussa jäi muuten kokonaan käsittelemättä jakelijalle kuuluva vastuu, joka siis ruoan tapauksessa tarkoittaa Keskon ja S-ryhmän kaltaisia vähittäistavaratoimijoita. Ehkäpä siihen päästään joskus paremmalla ajalla.

Kuluneen vuoden yhteiskuntavastuuteemoja – kuluttajatko tarkkoja yhteiskuntavastuusta?

joulukuu 30, 2010

Fast Company julkaisi hiljan listan kuluneen vuoden CSR-teemoista. Lehden mukaan vuoden neljä pääteemaa olivat seuraavat:

1. Leadership matters
2. Consumers care
3. Measurement matters
4. Accountability and integrity matter

Mielenkiintoinen, ja ensisilmäyksellä osuva lista. 1, 3, ja 4 pääsevät omasta seulastani läpi hyvin pitkälti puhtain paperein. Useassa yhteydessä on osoitettu, että eräs merkittävimmistä yrityksen toimintaan ja menestykseen vaikuttava tekijä on ylin johto ja sen kognitiot. Mittarointi taas on tärkeää yrityksen toiminnassa ylipäätään, mutta esimerkiksi yhteiskuntavastuusta on käytännössä mahdotonta viestiä ilman mittarointia. Rehellisyyttä tarvitsee tuskin edes erikseen mainita, mutta tämänkin blogin yhteydessä on kirjoitettu mm. läpinäkyvyyden ja rehellisen viestinnän merkityksestä sekä kuluttajien luottamuksesta yrityksiä kohtaan.

Numero kaksi, kuluttajat välittävät, kuitenkin epäilyttää. Oma näkemykseni kun ei aivan käy yksiin Fast Companyn Alice Korngoldin vastaavan kanssa. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, May-May Meijer ja Theo Schuyt (2005) ovat esittäneet tutkimuksensa perusteella yritysten yhteiskuntavastuutoiminnan olevan etupäässä hygieniatekijä kuluttajille. Toisin sanoen niin kauan, kun yritykset eivät tee suoranaista pahaa – esimerkiksi vuodata tuhansia barreleja raakaöljyä rannikolle – asiakkaat eivät ainakaan käyttäytymisellään osoita sen kummempaa kiinnostusta yhteiskuntavastuutoimintaa kohtaan. Creyer ja Ross (1997) taas väittivät, että kuluttajat rankaisevat huonosti käyttäytyviä yrityksiä maksamalla näiden tuotteista alempaa hintaa – väitteen muotoilusta voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta sanomana on joka tapauksessa, että kuluttajat asettavat hinnan korkeimmalle. Sitten on vielä informaation määrä ja siitä seuraava sekavuus, joka vaikeuttaa kuluttajan eettistä päätöksentekoa. Ja niin edelleen.

Pointtina on, että olen skeptinen ajatusta kohtaan, että kuluttajat olisivat yhtäkkiä kuluneena vuonna alkaneet välittää tuotteidensa alkuperästä ja eettisyydestä entistä enemmän, ja myös näyttää tämän käyttäytymisessään. Toki toivon, että edes asenteissa olisi saavutettu jonkinlaista edistystä. Täyttä porsastelua kuluttajat tuskin sietävät, mutta tässä ei ole mitään uutta. Sen sijaan, että uskottelisin itselleni ja muille, että nykyisin ihmiset oikeasti välittävät yhteiskuntavastuusta suurissa määrin ja ovat myös valmiita näyttämään sen, kehoittaisin kaikkia (yritykset!) ymmärtämään edes sen kilpailuedun, minkä hyvin toteutettu yhteiskuntavastuutoiminta voi tuottaa, mikäli yrityksen tuote on muuten ykkösluokkaa. Hienointahan tietysti olisi, jos sekä yritysten että kuluttajien moraali kokisi jonkinlaisen arvonnousun, ja liiketoiminnasta tulisi aidosti reilua ja eettistä – nykyisellään se kun ei näitä usein ole.

Kevyttä pohdintaa jalkapallosta, yhteiskunnasta, ja moraalista

marraskuu 26, 2010

Taannoin jalkapallotreeneissä tuotantotaloutta opiskelevan joukkuekaverini kanssa voittamisesta ja voiton saavuttamiseen käytettyjen keinojen merkityksestä käymäni sananvaihto sai allekirjoittaneen jälleen miettimään oman edun tavoittelun ja hyvinvoinnin välistä suhdetta. Ystäväni oli totuttuun tapaansa sitä mieltä, että mitkä tahansa keinot ovat sallittuja voiton saavuttamiseksi, myös sääntöjen rikkominen, sillä sääntöjen rikkomisesta seuraa kuitenkin asianmukainen rangaistus. Toisaalta, välillä tuomarit eivät huomaa rikkeitä, törkeitä ja tahallisiakaan, mutta silloinkin toimitaan senhetkisten sääntöjen puitteissa, joten asia on ok. Mietityttää kuitenkin, kuinka jalkapallo tästä hyötyy, siis katsojien ja pelaajien kannalta? Jos siis arvellaan, että (jotta voitto varmistuisi) vastustajan paras pelaaja voidaan teloa niin, että tuomari tätä tuskin huomaa, kannattaako näin siis tehdä?

Samantapainen ajattelutapa heijastuu työ/liike-elämässä, ja oikeastaan yhteiskunnassa yleisemmälläkin tasolla. Täysin itsestäänselvänä esimerkkinä voisi mainita esimerkiksi tämän viimeisimmän taloudellisen taantuman, joka karkeasti ottaen aiheutui pitkälti siitä, että rahoitusmarkkinoilla pelattiin silloisten sääntöjen mukaan, mutta täysin vastuuttomasti. Tietyllä tavalla myös Enron on esimerkki tavoitteesta toimia siten, kuin säännöt ja niitä valvovat osapuolet sallivat; kiinnijääminen tuskin oli toiminnassa tarkoituksena. Joku voisi väittää, että on täysin ihmisluonnon mukaista toimia vain ja ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, joita voidaan valvoa, koska muuten asettaa itsensä epäedulliseen kilpailuasemaan. Omasta näkökulmastani kyseessä on kuitenkin pitkälti arvokysymys; kyse on siis ainakin osin siitä, millaiset arvot yhteisössä tai yhteiskunnassa vallitsevat.

Perinteisesti liiketoimintaan liitetään itsekkyyden ja ahneuden kaltaisia arvoja, ja näitä korostetaan, ainakin implisiittisesti, jo koulutusvaiheessa (näin ainakin kauppatieteiden maisterin koulutuksessa). Muiden ajattelu heikentää kilpailuasemaa, eikä win-win -tilannetta ole olemassa; kaikki tavoittelevat aina lähtökohtaisesti win-lose -tilannetta. Myös kansantaloustieteessä (ainakin tietyissä suosituissa suuntauksissa) ihminen nähdään yleisesti ottaen omia etujaan tavoittelevana ja niiden saavuttamista toteuttavana rationaalisena toimijana. Samalla, kun on korostettu itsekkäitä, yksilökeskeisiä arvoja, liiketoiminnan on myös perinteisesti katsottu olevan kaikenlaisten moraalien ja etiikan ulkopuolella. Kuten Milton Friedmaninkin on väitetty sanoneen, ”the business of business is business.”

Väittäisin kuitenkin, että merkittävä osa ihmisistä, jotka seuraavat edellämainittujen kaltaisia arvoja ammatissaan (oli se sitten jalkapalloilija tai investointipankkiiri), ja noudattavat niiden mukaisia toimintatapoja omissa työympäristöissään, eivät tee niin kotonaan tai läheistensä suhteen. Tähän viittaa jo pelkästään se, että liike-elämä on aktiivisesti pyritty poistamaan normaalisti ihmisten toimintaan vaikuttavien moraalien ja etiikan piiristä (Esim. Friedman vuoden 1970 New York Timesin esseessään ”the Social Responsibility of Business is to Increase Its Profits” tai Theodore Levitt vuoden 1958 artikkelissaan ”the Dangers of Social Responsibility”). Ihmissuhteissa, jos missä, säännöt ovat jo valmiiksi epäselvät. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri tästä johtuen) ihmiset eivät pyri jokaisessa tilanteessa saavuttamaan etua vanhempiinsa, ystäviinsä, tai puolisoonsa nähden.

Puhtaan oman edun tavoittelun sijaan ihmiset tapaavat keskinäisessä kanssakäymisessään toimia jo antiikin filosofien hoksaaman ’kultaisen säännön’ mukaisesti, eli välttäen tekemästä muille sellaista, mitä ei toivoisi tehtävän itselleen. Tällainen kunnioitukseen perustuva lähestymistapa on toimiva yhteiskunnan kannalta, sillä se mahdollistaa luottamuksen (ja sitä kautta turvallisuuden), ja yhteiskunnan olisi täysin mahdotonta toimia vähänkään tehokkaasti, mikäli luottamusta ei olisi (esimerkiksi yhteistyö olisi vähintäänkin haastavaa). Tämähän on itsestään selvää.

Mitä, jos näitä ihmisille luonnollisia toimintatapoja ja arvoja alettaisiin (taas?) soveltaa myös liikemaailmana tunnetussa sosiaalisessa konstruktiossa? Tai jalkapallokentillä? Ja mikseivät nämä ihmiset, jotka käyttäytyvät toisiaan kunnioittaen kotonaan ja harrastuksissaan, aina sovella samoja arvoja työelämässä? Syitä on tietenkin monia, ja useat löytyvät viimeisen parin sadan vuoden aikana tapahtuneesta nopeasta yhteiskunnallisesta progressiosta, mutta tästä huolimatta en näe, mitä ongelmia muiden huomioon ottamisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta voi oikeasti olla liike-elämässä. Jalkapallokentistä puhumattakaan.