Archive for the ‘innovaatiot’ Category

Tuotesuunnittelusta, kestävyydestä, ja kuluttamisesta

helmikuu 18, 2011

Uudessa mustassa Katja oli hiljan kirjoittanut artikkelin liittyen aiheeseen, joka on pyörinyt myös omassa päässäni varsin pitkään. Uuden mustan jutussa kirjoitettiin Hehkulamppuhuijaus-dokumenttiin liittyen planned obsolescense –termistä, joka viittaa tuotesuunnitteluun, jossa tuotteista tehdään tarkoituksella nopeasti hajoavia/vanhenevia. Hehkulamppujen tapausta koskien jutussa mainitaan, että alkuperäiset kaupalliseent tarkoitukseen suunniteltujen hehkulamppujen paloaika oli 2,500 tuntia, mutta hehkulamppuvalmistajien kartellitoiminnan seurauksena paloaika laskettiin tarkoituksella 1,000 tuntiin, joka on paloaikana säilynyt myös moderneihin hehkulamppuihin (energiansäästölampuissa paloajaksi luvataan kuitenkin 6,000 – 15,000 tuntia). Tämä siitä huolimatta, että 100,000 tunnin paloaikaan pystyvään lamppuun on olemassa patentti.

Puuttumatta siihen, kuinka moni tuote suunnitellaan siten, että se täytyy korvata suhteellisen nopeasti, nopea tuotekierto on joka tapauksessa nyky-yhteiskunnassa vakio (kännykät vaihtuvat 1,5 vuoden välein, autot 3 vuoden välein jne.). Peter Victorin (ja monen muun, mm. kyseisen Uuden mustan artikkelin) mukaan yrityksiä on myös kannustettu nopeampaan tuotekiertoon ainakin toisen maailmansodan jälkeen talouskasvun vauhdittamiseksi. Ja siinähän nopea tuotekierto ainakin tuohon maailmanaikaan myös auttoi. Alati kasvavan väkimäärän ja varallisuuden maailmassa moinen ajattelutapa on kuitenkin ainakin nykyisellä resurssien kierrätyksellä suorastaan katastrofaalinen.

Merkittävä osa kulutustuotteiden (vaikkapa elektroniikka) raaka-aineista on lopullisia, ja kun yhä kasvava määrä ihmisiä ostaa erilaisia kulutustuotteita, jotka täytyy uusia muutaman vuoden välein, nämä lopulliset raaka-aineet hupenevat. Tämä on jo nyt johtanut raaka-aineiden hintojen nousuun, minkä puolestaan luulisi ainakin tehostavan raaka-aineiden käyttöä (tapahtuu jo nyt, esimerkiksi polttoainetehokkaammissa autoissa), mutta myös saavan yritykset miettimään tuotteiden käyttöiän pidentämistä. Toinen, ei lainkaan vähäpätöinen pointti, on kasvavan tavaramäärän (ja sitä kautta roskamäärän) aiheuttama kuormitus ympäristölle esimerkiksi valmistusprosesseissa käytettävien kemikaalien ja raskasmetallien, ja käytön (sekä valmistuksen) aikana aiheutuneen energiankulutuksen kautta.

Jos tuotteet kerran suunnitellaan kestämättömiksi, mitä kuluttaja voi tehdä? Kuluttajan mahdollisuudet yksilötasolla ovat loppujen lopuksi melko rajoittuneet, sillä keskimääräinen kuluttaja on tarjolla olevien tuotteiden armoilla. Kuulokkeet hajoavat, iPodin akku simahtaa, kengät hajoavat, farkut repeävät, pesukoneet hyytyvät. Usein jo parin vuoden sisällä. Joidenkin tuoteryhmien kohdalla on mahdollista löytää tuotteita, jotka on suunniteltu kestämään. Esimerkiksi jos haluaa kestävän selkärepun, kannattaa harkita Ospreyta. Osprey lupaa repuilleen elinikäisen takuun, mikä kertoo jo jotakin yrityksen filosofiasta. Tietysti kuluttajan täytyy jotenkin myös tietää Ospreyn elinikäisestä takuusta.

Ekologisesti kestävän yhteiskunnan kannalta fyysisesti kestäviksi suunnitellut tuotteet olisivat totta kai huomattavasti nykymenoa positiivisempi juttu. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, yritysten bisnesmallit ovat kuitenkin virittäytyneet nykyiseen malliin sopiviksi, eikä niistä noin vain vaihdeta pois. Vilkkaat kassavirrat pitävät yritykset hengissä. Mikäli taas nykyisenlaisessa tuotekierrossa halutaan pysyä, olisi kierrätysjärjestelmän kehityttävä valtavasti. William McDonough ja Michael Baumgart ovat aikanaan esitelleet Cradle to Cradle –filosofian, jonka mukaan meno voisi säilyä käytännössä nykyisellään, mikäli kaikki suunniteltaisiin hajoamaan biologisesti tai täysin kierrätettäväksi. Kiinnostava ajatus, ja mahdollisesti jopa toteuttamiskelpoinen, olettaen, että jostain saadaan riittävä määrä energiaa tähän kaikkeen. Tästä huolimatta ainakin allekirjoittanut haluaisi vaatteet, jotka eivät kuluisi puhki vuodessa ja hammasharjan, joka kestäisi 20 vuotta.

Kestävästä kehityksestä ja talouskasvusta

helmikuu 9, 2011

Viime aikoina on virinnyt yhä kiihtyvää keskustelua kestävästä kehityksestä ja talouskasvun vaikutuksesta kehitykseen. Itse luin hiljan Shelby D. Huntin artikkelin ”Sustainable marketing, equity, and economic growth: a resource-advantage, economic freedom approach”, jossa professori kirjoittaa talouskasvun olevan paras reitti kohti kestävää kehitystä. Tiivistettynä Hunt perustelee väitteensä sillä, että varakkailla valtioilla on resursseja (varallisuutta, aikaa, teknologiaa jne.) puuttua ympäristötekijöihin, kun taas köyhillä valtioilla tilanne on toinen. Tätähän voisi verrata vaikka Maslow:n tarvehierarkiaan.

Huntin väite, että köyhillä valtioilla ei ole mahdollisuutta, tai välttämättä edes kovasti halua puuttua ympäristö- ja sosiaalisiin ongelmiin, on todennäköisesti ainakin suurelta osin paikkansa pitävä. Sen sijaan väite, että köyhien maiden elintason nostaminen länsimaiden tasolle olisi jonkinlainen ratkaisu ns. kestävän kehityksen (kestävä kehitys on muuten harvinaisen ongelmallinen termi nykyään, se kun tupataan ymmärtämään niin monella eri tavalla) ongelmiin, on ongelmallinen, ja jossain määrin tyypillinen kansantaloustieteilijälle.

Järkeily, jolle Hunt väitteensä perustaa, on seuraavanlainen: kestävä markkinointi on sidottu kestävään kehitykseen -> kestävä kehitys on sidottu kansojen varallisuuteen -> kansojen varallisuus on sidottu taloudelliseen kasvuun. Näin siis kestävää kehitystä voidaan edistää talouskasvun avulla (väite pitää myös paikkansa mallissa, jossa riittävän moni muuttuja on jätetty kätevästi huomiotta). Tässä kuitenkin nähdäkseni tehdään melko yleinen, ja virheellinen oletus, että talous on jokin kummallinen itsenäinen kokonaisuus, joka mittaa ja arvottaa kaikkea kaikesta muusta riippumatta. Hunt ei missään vaiheessa tuo esille sitä, että mikäli kehittyvät ja kehitysmaat saavat nostettua varallisuutensa ja elintasonsa länsimaiden nykyiselle tasolle, on pallomme ikävä kyllä tuomittu, elleivät järjestelmämme ja instituutiomme koe massiivisia resurssien kulutusta todella tuntuvasti vähentäviä muutoksia (tämä selviää vaikkapa tarkastelemalla teknologisen kehityksen mahdollistaman resurssitehokkuuden ja resurssien käytön kehitystä – tehokkuuden parantumisesta huolimatta maapallon resurssien kokonaiskulutus kasvaa jatkuvasti).

Toisenlaista kuin Huntin edustamaa mallia ehdottaa muiden muassa viime aikoina jonkin verran julkisuutta kerännyt degrowth-liike (ajattelutapaan voi tutustua vaikkapa osoitteissa degrowth.fi ja degrowthfinland.fi). Degrowthissa ajatellaan tietyllä tavalla samalla tavalla kuin mitä Hunt ajattelee, mutta myös ratkaisevasti eri tavalla (riippuen myös hieman siitä, keneltä kysyy). Degrowthissa lähdetään siitä, että vauraiden maiden tulee vähintäänkin kohtuullistaa kulutustaan ja pysäyttää talouskasvu, ellei jopa siirtyä kohti talouslaskua; näin kehittyvät maat voisivat vaurastua, samalla mahdollistaen sen, että maapallomme pysyy elinkelpoisena meille kaikille. Suurin huoli kohdistuu kuitenkin resurssivirtoihin ja niiden pienentämiseen – joidenkin degrowthin kannattajien mukaan talouskasvu saattaisi kuitenkin periaatteessa olla mahdollista samalla, kun resurssivirrat pienenevät. Lisää degrowthista voi lukea esimerkiksi kanadalaisekonomisti Peter Victorin (Victor sai julkaistua talouskasvua kyseenalaistavan artikkelin arvostetussa Nature-journalissa vuoden 2010 lopulla) kirjasta ”Managing without Growth: Slower by Design, Not Disaster”.

Degrowthissa on toki ongelmansa (mitättömimpänä, mutta silmiinpistävänä koko termin negatiivinen kalskahdus), joita en tässä ala sen tarkemmin spekuloimaan, mutta ajattelutapa ottaa joka tapauksessa elinympäristömme huomioon myös hyvinvointimme takaajana huomattavasti Huntia paremmin. Näissä kahdessa ajattelutavassa yhtenäistä on kuitenkin köyhempien maiden toivottu taloudellinen kehitys. Omasta näkökulmastani varmaa on kuitenkin se, että mikäli meininki ei varakkaissa maissa muutu (tällä en kuitenkaan tarkoita varsinaista elintason laskua), köyhien maiden vaurastuminen ei tule johtamaan minkäänlaiseen kestävään kehitykseen.

Yhteiskuntavastuullista näkökulmaa Nokian arvostuksen laskemiseen Yhdysvalloissa

tammikuu 7, 2011

Kuten Helsingin Sanomatkin verkkosivuillaan uutisoi, Nokia on päässyt amerikkalaisen Wall St 24/7 -sivuston Amerikan 15 vihatuimman yrityksen listalle. Kuulostaa sinänsä merkilliseltä, että nyt puhutaan yrityksestä, jonka on maine on perinteisesti ollut melko hyvä, ja jonka Greenpeace arvioi maailman ekologisimmaksi elektroniikkafirmaksi viime vuonna (tuoreessa raportissaan Greenpeace arvioi myös Nokian N8-puhelimen älypuhelinkategorian toiseksi ekologisimmaksi tuotteeksi).

Sivuston artikkelissa kiukulle on kaikeksi onneksi tarjottu perusteluita (toisin kuin Hesarin lyhyessä uutisessa). Esimerkiksi, Nokian puhelinten asiakastyytyväisyys on kaikkein heikointa suurten valmistajien listalla, Nokian brändiarvon kerrotaan laskeneen 58% viime vuonna, ja Nokian osakkeiden arvo tippui 20% viime vuoden aikana. No, onhan näiden perusteella ainakin osakkeenomistajilla syytäkin hieman närkästyä. Yhteiskuntavastuun kannalta koko asiasta on vaikea sanoa kamalan paljon. Toki yrityksen tulee huolehtia oman toimintansa kannattavuudesta, jotta toimintaa voi ylipäänsä harjoittaa. Toisaalta heikko asiakastyytyväisyys voi johtua esimerkiksi laitteiden heikosta kestosta, mikä taas viittaisi siihen, ettei vastuullisuutta olla Nokialla onnistuttu saamaan kiinteäksi osaksi yrityksen liiketoimintaprosesseja – nopeasti loppuun kuluvat laitteet eivät ole vastuullisia ympäristön tai käyttäjän kannalta.

Erityisesti kuitenkin mieleeni nousi Luon ja Bhattacharyan vuoden 2006 artikkeli yritysten yhteiskuntavastuun, asiakastyytyväisyyden, ja markkina-arvon välisestä suhteesta. Kiinnostavasti tutkijat havaitsivat, että yrityksen innovaatiokyvykkyyksien ollessa heikot, yhteiskunnallinen vastuullisuus näyttää heikentävän asiakastyytyväisyyttä, joka taas vaikuttaa markkina-arvoon. Luo ja Bhattacharya eivät kuitenkaan kvanttidatansa avulla pysty tarjoamaan spekulointia parempia selityksiä mahdollisista syistä tällaiseen yhteyteen.

Yhtenä mahdollisuutena tutkijat esittävät, että tällainen yritys on priorisoinut resurssiensa allokoinnin heikosti, eikä siksi pärjää ydinliiketoiminnassaan. On kuitenkin vaikea uskoa, että Nokian kassalla varustettu firma syyllistyisi tällaiseen. Itse voisin lonkalta veikata, että Nokialla on tietynasteista vastuullisuutta pidetty tärkeänä jo alusta alkaen, mutta ylimmän johdon ymmärrys asiakkaista ja markkinoista ylipäätään on heikentynyt ajan ja henkilöstömuutosten myötä – ehkä ohjat siis ovat yleisesti ottaen tällä hetkellä hieman heikosti käsissä (on syytä ottaa huomioon, että asiakkaat ovat tärkeä sidosryhmä, joiden laiminlyöminen saattaa kieliä ylipäätään kehnosta yhteiskuntavastuusta, yleisestä strategiasta puhumattakaan). Esko Ahon nimittäminen yhteiskuntavastuujohtajaksi on tuskin auttanut tässä; en oikein ymmärrä, millä perusteella Esko Aho olisi paras henkilö vastaamaan yrityksen yhteiskuntavastuuasioista (yhteiskunnalliset suhteet ovat asia erikseen). Kuten tässäkin blogissa on jo aiemmin todettu, johdon kognitiot ovat tärkeässä asemassa yrityksen suunnan ja menestyksen määrittymisessä.

Tässä saattaisi hyvässä lykyssä olla ainesta ihan kiinnostavaan case-tutkimukseen Luon ja Bhattacharyan löydöksiä koskien. Ehkä Nokian avulla voisi jollakin tasolla selittää tätä innovaatiokyvykkyyksien ja CSR:n suhdetta asiakastyytyväisyyteen (ongelmana tässä tietysti olisi Nokia itse – yritys ei ole koskaan ollut tunnettu yhteistyöhalukkuudestaan tutkijoiden tai kenenkään muunkaan kanssa, jos ei muussa mielessä, niin siinä, että Nokia ei pääsääntöisesti halua luovuttaa minkäänlaista dataa kenellekään).

Kuinka paljon yhteisöllinen kuluttaminen on lisääntymässä?

joulukuu 23, 2010

Time kokosi jälleen vuoden päätteeksi parhaat- ja huonoimmat -listat erilaisista kategorioista. Mukana oli myös parhaat 10 vihreää uutisjuttua. Yhdeksäntenä oli nouseva yhteisöllisen kulutuksen (collaborative consumption) trendi. Laman jälkimainingeissa ihmisten varallisuus laski ja luottamus talouteen kärsi pahan kolauksen, mutta tarpeet ja mieliteot kuitenkin pysyivät.

Timen mukaan edellä mainitut tekijät ovat ovat aiheuttaneet erilaisten vuokraus-, lainaus-, ja vaihtopalveluiden suosion (ja lukumäärän) lisääntymistä. Sen sijaan, että joku ostaa auton, tämä saattaa nykyisin yhä useammin turvautua kimppakyytiin (Suomessa tällaista palvelua tarjoaa esim. Kyydit.net). Myös erilaisten esineiden vaihdolle ja vuokraukselle omistautuneiden yritysten määrä on lisääntynyt; esimerkiksi työkalujen tai leirintätarvikkeiden vuokraaminen/lainaaminen on monille järkeenkäypää, koska tällaiset esineet ovat suhteellisen kalliita, mutta ovat harvemmin edes lähelle jokapäiväisessä käytössä.

Sekä filosofit että tutkijat ovat jo pitkän aikaa puhuneet kulutustapojen muuttumisesta, ja kuinka tiettyjen tuotteiden kohdalla ollaan siirtymässä omistamisen sijaan tarveperäiseen käyttämiseen – toisin sanoen on kyse siirtymisestä tuotteista palveluihin. Tähän mennessä kuitenkin on, palveluiden lisääntymisestä huolimatta, monen hyödykkeen kohdalla pikemminkin lisätty tuotteisiin käytetyn kulutuksen määrää. Esimerkkeinä vaikkapa autojen määrä on lisääntynyt yhä, ja ihmiset hankkivat kotiteattereita elokuviin menemisen sijaan. Tavaroiden omistamista ei muutenkaan nykyisin pidetä samanlaisena varallisuuden mittarina länsimaissa kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, etenkään nuoremman ikäpolven keskuudessa.

Ehkä suunta on kuitenkin kääntynyt, tai kääntymässä. Syytä ainakin olisi, sillä maapallon resurssit ovat jatkuvasti kovenevassa, yhä kestämättömämmässä käytössä esimerkiksi Kaakkois-Aasian nousevan elintason myötä. Vuokraaminen, lainaaminen ja jakaminen ovat ostamista ekologisempia kulutusvaihtoehtoja, ja ainakin tällaisten vaihtoehtojen määrä on kasvanut Netcyclereiden ja muiden ansiosta – aika näyttää, onko tällaisten kulutusvaihtojen käyttö oikeasti lisääntynyt, vai onko kyseessä vain hetkellinen trendi-ilmiö. Hyviä apajia tavaroiden jakamiselle (ja siten rahan säästämiselle) olisivat ainakin kerrostaloyhtiöt, joissa vaihtamis/lainaamistoimintaa olisi helppo tukea esimerkiksi hyvin yksinkertaisten ilmoitustaulujen avulla.

Suomessa käytettyjen tavaroiden kierrätystä ja lainaamista tukevat esimerkiksi Netcycler ja Kuinoma.

Vihreästä kuluttamisesta

marraskuu 9, 2010

Nykyisin puhutaan paljon ns. vihreästä kuluttamisesta, eli ekologisesti tehokkaiden/kestävien tuotteiden ja palveluiden hankkimisesta. Joku voisi väittää, että sellaista asiaa kuin vihreä kulutus ei ole olemassakaan, sillä kaikki kuluttaminen kuormittaa maapalloa. Mahdollisesti, mutta eiköhän se nyt ole selvä juttu, että täysin vailla kuluttamista on mahdotonta elää.

Useimpien tutkimusten mukaan suurin osa ihmisistä (joidenkin tutkimusten mukaan jopa yli 90%, mutta yli 80% mennään joka tapauksessa) ostaisi mieluummin vihreän tuotteen kuin perinteisen, ei-vihreän tuotteen. Tästä huolimatta mieleeni ei juurikaan tule vihreitä tuotteita, jotka olisivat ohittaneet suosiossa perinteiset vastaavat tuotteet, tai joista olisi edes tullut oikeasti suosittuja.

Yksi merkittävä syy tähän vihreiden tuotteiden ja palveluiden jatkuvaan marginaalissa pysymiseen on tietenkin ns. attitude-behavior gap, eli ihmisten asenteet eivät läheskään aina näy käyttäytymisessä. Toinen syy, jonka uskoisin olevan erittäin merkittävä, on se, että vihreät tuotteet ovat usein jollain tapaa vaikeammin saatavilla. Tai ainakin niiden koetaan olevan vaikeammin saatavilla.

Vihreää markkinointia jo parinkymmenen vuoden ajan tutkinut Cardiffin yliopiston professori Ken Peattie puhuu kirjassaan Sustainability Marketing kahdesta dimensiosta, jotka vaikuttavat vahvasti yksilön vihreään kulutuspäätökseen:

1. Tuotteen/palvelun (koettuun) vaikuttavuuteen, eli siihen, kuinka suuri ekologinen vaikutus (impakti) kulutuspäätöksellä on.

2. Tuotteeseen/palveluun liittyvä (koettu) kompromissi perinteiseen tuotteeseen/palveluun verrattuna. Esimerkiksi korkeampi hinta, heikompi teho tai hankalampi saatavuus.

Näiden kahden lisäksi on toki muitakin vaikuttavia tekijöitä, mutta nämä ovat ne tärkeimmät. Näiden kahden dimension avulla voidaan melko yksinkertaisesti arvioida ja selittää useiden vihreiden tuotteiden suosion puutetta. Monia ekologisia tuotteita ei esimerkiksi ole saatavilla muuta kuin niihin erikoistuneissa liikkeissä, kuten Ruohonjuuressa tai Ekolossa. Näihin tavallinen asiasta erikseen kiinnostumaton yksilö harvemmin eksyy. Tällaiset tuotteet ovat usein myös perinteisempiä tuotteita kalliimpia, ainakin näissä erikoisliikkeissä.

Käytännössä ekologisemmat tuotteet pysyvät poissa valtavirrasta niin kauan, kun ne eivät pääse kompromissi-dimensiolla erittäin lähelle perinteisempiä tuotteita, ainakaan jos koettu impakti ei ole todella merkittävä. Ekologisesti tuotettu sähkö on yksi hyvä esimerkki vihreästä tuotteesta, joka on saavuttanut suurta suosiota. Näillä kahdella dimensiolla mitattuna sen saamiseksi ei jouduta tekemään juurikaan kompromissejä (hinta lähes sama kuin tavallisella sähköllä, helppo tilata, töpselistä saatava sähkö ei muutu käytännössä), ja sen aiheuttama impakti koetaan edes kohtalaiseksi, näin mutulla ainakin.

Jälleen kerran, helppous ja sitä kautta valtavirtaistaminen on avain vihreään vallankumoukseen. Suurin osa ihmisistä ei halua hankaloittaa arkeaan ennen kuin on ihan pakko.

Oikeita innovaatioita

marraskuu 4, 2010

National Geographic (muuten todella loistava lehti, laatujournalismia parhaimmillaan) julkaisi marraskuun numerossaan lyhyen jutun eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten elämiä helpottavista innovaatioista. Osa esitellyistä innovaatioista on vaatinut melko hienostunuttakin teknologiaa, mutta näistäkin parhaat, eniten ihmisten elämänlaatua parantavat innovaatiot ovat todella yksinkertaisia ja ovat mahdollisia toteuttaa käytännössä missä tahansa, sekä hintansa että monimutkaisuutensa puolesta.

Oma suosikkini on renkaan mallinen vedenkuljetusastia, jota vedetään perässä vaikkapa autonrenkaan tapaan löysän narun avulla. Tällä tavoin lähes kuka tahansa pystyy kuljettamaan esimerkiksi perheelleen kohtalaisen suuria määriä vettä (n. 50 litraa) melko pitkiäkin matkoja. Pyörivän renkaan vierittäminen kun on huomattavasti kevyempää hommaa kuin valtavan astian raahaaminen. En osaa edes kuvitella, kuinka paljon tällainen innovaatio voi parantaa sellaisen perheen elintasoa, joka hakemaan vetensä matkan päästä! Vesirenkaan kaltainen innovaatio voi oikeasti ratkaisevasti muuttaa perheiden arkirutiineja, kun aikaa jää muuhunkin kuin veden hakemiseen, ja siten parantaa näiden elämiä. Huonona puolena on, että tällä hetkellä vesirumpu maksaa n. 50e/kpl, eli näiden hankintaa täytyisi nähtävästi jollain tapaa tukea ulkopuolelta.

Lisää inspiroivia innovaatioita löytyy seuraavan linkin takaa: http://ngm.nationalgeographic.com/big-idea/16/little-packages

Valtavirtaistaminen ja disruptiiviset innovaatiot

marraskuu 4, 2010

Tuli vastaan ihan mielenkiintoinen teksti, jossa kestävää tulevaisuutta edistävän Forum for the Futuren (http://www.forumforthefuture.org/) toimitusjohtaja Peter Madden keskusteli innovaatioista muutosten tarpeesta kestävän tulevaisuuden saavuttamiseksi. Kuten Maddenkin totesi, pitkään on ajateltu, että muutos paremaan saavutetaan uusien palveluiden, tuotteiden ja brändien avulla. Muutosta ei kuitenkaan olla ainakaan tähän mennessä olla saavutettu, vaan ihmisten vaurastuessa eri puolilla maailmaa kulutuksemme on käynyt yhä kestämättömämmäksi.

Forum for the Future ehdottaa paremman tulevaisuuden rakentamiseksi kolmea taktiikkaa: positiiviset tulevaisuusskenaariot, disruptiiviset innovaatiot, ja valtavirtaistaminen. Näistä etenkin disruptiiviset innovaatiot ja mainstream-ajattelu herättivät muutamia ajatuksia.

Tälläkin hetkellä suuryritykset kehittelevät jatkuvasti uusia tapoja viestiä ja olla vihreämpiä ja reilumpia varsinaisen toiminnan kuitenkaan muuttumatta. Tämähän johtuu pitkälti siitä, nykytilanne ja nykyiset tavat toimia miellyttävät suuryrityksiä; niiden prosessit ovat hioutuneet maksimaaliseen tehokkuuteen nykyisissä olosuhteissa ja nykyisillä teknologioilla ja toimintatavoilla. Tästä syystä esimerkiksi öljyteollisuus ei panosta juurikaan aidosti ekologisiin energiavaihtoehtoihin; niiden hyödyntäminen vaatii aivan erilaisen liiketoimintamallin.

Disruptiiviset, oikeasti yhteiskuntaa ja ihmisten elämiä muuttavat innovaatiot tulevat lähes järjestään uusilta toimijoilta, jotka eivät ole vanhojen toimintatapojen kangistamia. Usein nämä uudet innovaatiot syrjättävät vanhat, jolloin myös toimialoilla vallitsevat toimijat vaihtuvat (tähän liittyen netistäkin löytyy jonkin verran kaikenlaisia organizational ecology -juttuja). Ehkä parempaa tulevaisuutta ajatellen olisikin syytä suunnata toiveikkaat katseet pienempiin, uudempiin toimijoihin etabloituneiden jättiläisten sijaan. Ja kuka tietää, kenties koko yhteiskuntajärjestelmää tulee jossain vaiheessa ravistelemaan jonkinlainen disruptiivinen innovaatio.

Myös valtavirtaistaminen on äärimmäisen tärkeää paremman tulevaisuuden etsimisessä. Puhutaanpa sitten tuotteista, palveluista tai vaikka paradigmoista, hyvätkään ideat eivät lennä (ainakaan ilman jonkin sortin katastrofia), mikäli ne eivät ole kaikkien saatavilla ja helpota valtavirran elämää jollain tavalla. Esim. Suomessa tällainen mainstream-ajattelu tupataan usein unohtamaan, ja insinöörimäisyys vie voiton. Tällöin päädytään pieniin niche-ratkaisuihin, jotka eivät koskaan aiheuta varsinaisia muutoksia missään. Helsingissäkin toimii paljon tuoreita yrityksiä ja muita muutoksia tavoittelevia yhteiskunnallisia toimijoita; kuinka moni näistä edes yrittää oikeasti tavoittaa ns. kansan syvät rivit Helsingin keskustassa asuvien nuorten aikuisten sijaan? Valtavirta ei tarkoita tylsää, väritöntä ja junttia. Valtavirta tarkoittaa merkityksellistä.