Archive for the ‘kestävä kehitys’ Category

Ulkoisvaikutuksista, puistopiknikeistä, ja yhteiskuntavastuusta

elokuu 2, 2011

Viime aikoina puheenaiheena on jälleen ollut jokakesäinen kaupungeissa yleistyvä, etenkin puistoihin kohdistuva, roskaaminen. Ihan tavallisen kesäisen arkipäivänkin jälkeen Espan puiston nurmikko on ruokottoman näköinen. Kyseisen puisto kohdalla osasyynä on toki roska-astioiden vähäinen lukumäärä, mutta tästä huolimatta väittäisin pääsyyn olevan kaupunkilaisten yleinen porsastelu. Tästä osviittaa antaa myös tämän kesän ensimmäisen Kallion puistokirppiksen jälkimainingit, joiden yhteydessä kaupunki ilmoitti, ettei tapahtumaa tulla enää sallimaan, mikäli seuraavalla kirppiksellä puisto päätyy yhtä ryöttäiseen kuntoon kuin ensimmäisellä kerralla. Jos tiedostava, ekologista elämäntapaa fiilistelevä kirpparikansa ei osaa tai ymmärrä siivota jälkiään, kuka sitten osaa?

Tietyllä tavalla puisto- ja muu roskaaminen heijastaa yhteiskunnallista suhtautumista kunkin yhteiskunnan jäsenen oman toiminnan ulkoisvaikutuksiin. Eli tässä tapauksessa puistopiknik tai –kirppis tuottaa ulkoisvaikutuksinaan melkoisen määrän roskaa, jolle pitäisi tehdä jotakin, jotta puisto olisi käytettävissä piknikkiä tai kirppistä varten myös vastaisuudessa. Liekö sitten syynä mielikuva yksittäisen ihmisen (lue: roskaaja itse) roskaaman määrän mitättömyydestä vai kuvitelma, että joku näkymätön isoveli (lue: valtio/kunta) hoitaa asian, järkikin jo sanoo, ettei yhteiskunnassa voi toimia ottamatta näitä omia ulkoisvaikutuksiaan huomioon. Usein käytänkin vertauskuvana yritysten yhteiskuntavastuusta juuri tätä puistopiknikin aiheuttamien roskien siivoamista: asiat sujuisivat puistoissa ihan kohtalaisesti jo pelkästään siten, että ihmiset siivoaisivat piknik-roskansa; samalla tavoin asiat sujuisivat hieman suuremmassa mittakaavassa huomattavasti paremmin, jos myös yritykset siivoaisivat omasta liiketoiminnastaan aiheutuvat jäljet. Ja yksityishenkilöiden tavoin vastuullisinakin pidetyt firmat tötöilevät suhteellisen usein (esimerkkinä voisi mainita vaikkapa jo aikaisemmin käsitellyn Nokian verikännykkä –jutun).

Aiheeseen liittyen tielleni osui taannoin ihan mielenkiintoinen artikkeli yritysten yhteiskuntavastuun tutkimisesta osan firmaa sekä organisaationa että markkinatoimijana. Artikkelissa sosiologi Colin Crouch luonnehtii yritysten yhteiskuntavastuuta, eli CSR:ää ilmaisulla ”corporate externality recognition;” yrityksen ulkoisvaikutusten tunnistaminen. En siis ole ainoa, joka on miettinyt yritysten yhteiskuntavastuutoimintaa tästä näkökulmasta (tosin Crouch ei mainitse puistopiknikeistä mitään). Crouch kuitenkin mainitsee merkittävän eron yksityishenkilöiden ja yritysten kaitsemisessa: yksityishenkilöiden toimintaa on viranomaisten taholta huomattavasti yritysten toimintaa (yritys on yksityistä kansalaista merkittävästi suurempi ja monella tavalla vaikutusvaltaisempi sekä vaikeammin hahmotettava toimija) helpompi valvoa ja tarvittaessa kontrolloida. Ongelmana on myös, että mikäli yrityksen odotetaan ensisijaisesti, tai lähinnä, tuottavan voittoa omistajilleen, ei yrityksellä varsinaisesti ole merkittävää motiivia jälkiensä siivoamiselle, kun siitä ei kuitenkaan tulos sinänsä parane.

Kuitenkin, jos oletetaan, että jossakin vaiheessa syystä tai toisesta yritykset alkaisivat suuremmassa mittakaavassa (strategisesti) toteuttaa yhteiskuntavastuutoimintaa, voisi tällainen ulkoisvaikutusten tunnistaminen ja hallinta olla varteenotettava tapa tehdä sitä, ja huomattavasti esimerkiksi sidosryhmäajattelua yksinkertaisempi. Ei tarvitse tehdä muuta kuin kokonaisvaltaisesti arvioida oman liiketoiminnan eri vaiheet ja osa-alueet, ja keskittyä (negatiivisten) ulkoisvaikutusten neutralointiin. Erilliset toimenpiteet kunkin eri sidosryhmän suhteet voitaisiin teoriassa unohtaa. Näin myös yritys voisi kohdentaa omia voimavarojaan omaan erityisosaamiseensa liittyen hölmöhköjen hyväntekeväisyysprojektien sijaan (onko ihan oikeasti järkeenkäypää, että vaikkapa kemikaalitehdas ensin saapuu saastuttamaan jonkun alueen pintavesiä, ja tehdasta pyörittävä yritys kuittaa tämän rakennuttamalla pari jalkapallokenttää?). No, kaikki tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Oli miten oli, yhteiskuntavastuutoiminnan mieltäminen ulkoisvaikutusten tunnistamisena ja hallintana on varteenotettava vaihtoehto lähtökohdaksi vastuulliselle yritystoiminnalle. Periaatteessa ulkoisvaikutukset nollaamalla pitäisi päästä päästöttömään liiketoimintaan, ja ylipäätään pystyä aidosti kestävään liiketoimintaan. Sellaiseen tilaan pääsemiseen näyttää kuitenkin vielä vierähtävän hetki jos toinenkin; aina voi kuitenkin fiilistellä.

Mainokset

Eettistä ruokaa?

Touko 6, 2011

Jaakko Nuutila kirjoittaa tuoreimman Huilin (4/2011) kolumnissaan ruoan eettisyydestä. Nuutila kirjoittaa pääosin ihan hyviä juttuja, etenkin kehottaessaan valitsemaan mahdollisimman lyhyen ketjun tuotteita eettisiä elintarvikkeita etsittäessä. Tällöin hänen mukaansa menee tuottajalle suurempi osuus myyntihinnasta. Näin mahdollisesti on, en osaa sanoa.

Jutun pääaiheen mukaisesti Nuutila jatkaa kirjoittamalla luomutuotannon eduista ja eettisyydestä (lähinnä laadun ja eläinten elinolojen suhteen), ja tekstissään rinnastaa luomutuotannon jossain määrin lähituotantoon. Olen toistanut jo pitkään samaa lorua: loppujen lopuksi pelkkään luomuun satsaaminen näyttäisi maailmanlaajuisella mittakaavalla kestävää (ainakaan tällä hetkellä), eikä siten myöskään eettistä tai moraalisesti oikein. Eläinten elinoloihin, ruoan laatuun, viljelymenetelmiin ja muuhun vastaavaan tulee toki panostaa, ja paljon. Mutta ainakin teollistuneissa maissa luomun viljeleminen nykyisellään tuottaa melkoisesti vähemmän ruokaa kuin ns. nykyaikaiset menetelmät (on kuitenkin tutkittu, että kehittymättömillä alueilla saadaan yleisesti ottaen aikaiseksi suurempia satoja käyttämällä vanhoja, perinteisia, paikallisille tuttuja menetelmiä, jotka ovat muotoutuneet sikäläiset olosuhteet huomioon ottavaksi).

Maailmassa väen ja varallisuuden määrä kasvaa, joka johtaa yhä kasvavaan ruoan tarpeeseen. Itse asiassa samaisessa Huili-lehden numerossa siteerattiin myös Maailman tila 2011 –raporttia, jonka mukaan maailmassa tuotetaan vuosittain 4600 kaloria ihmistä kohden yhden päivän aikana. Tästä eläimille syöttämisen, jalostuksen ja hävikin jälkeen ihmisille päätyvän ruoan määräksi jää n. 2000 kaloria päivässä. Raporttia siteeraavassa artikkelissa päästään suosituksissa muutenkin mielestäni parempaan suuntaan – kirjoittaja painottaa, että lähiruoan suosimisen ja pakkausten/kuljetusten hiilijalanjäljen tarkastelun sijaan olisi järkevämpää keskittyä painottamaan kausituotteita ruokailussaan. Kun tosiaan esimerkiksi Suomessa monen kasviksen/hedelmän viljely vaatii huomattavasti enemmän panostusta kuin vaikkapa Espanjassa.

Mutta, ensinnäkin tuosta ruoan kokonaistuotannosta ihmisten ravinnoksi päätyy jo tällä hetkellä ihmisten ravinnoksi suorastaan kriminaalisen vähän, ottaen huomioon vaikkapa maailmassa vallitsevan nälänhädän määrän. Nälänhätään toki vaikuttaa myös ruoan nouseva hinta, ja tähän ei tuotannon pienentäminen luomua liikaa painottamalla ainakaan hinnan nousuun auta. Ruoan hinnan nousuun vaikuttavat tietenkin monet asiat, kuten polttoaineiden ja raaka-aineiden hinnat ylipäätään, yleistyvä peltopinta-alan käyttö biopolttoainetuotantoon yms., mutta nämä asiat huomioon ottaen ei mielestäni ruoan tuottamisen tuottavuutta ainakaan kannata enää entisestään vähentää, vaikka tiettyjen eläinten olot siinä vähän kärsisivätkin (siirtymällä kasvispainotteisempaan ruokaan saataisiin enemmän ruokaa markkinoille, ja eläinten käyttö ruokavarana vähentyisi – tällöin olisi myös vähemmän eläimiä kärsimässä).

Summa summarum, luomu- ja lähiruoka maistuu usein hyvältä, ja on terveellistä. Se ei kuitenkaan sinällään välttämättä ole sen eettisempää kuin jotkut muut ruoat, sillä eettisyys on monimutkainen juttu. Omassa mittarissani tärkeimpiin asioihin positiivisesti tai vähiten negatiivisesti vaikuttavat asiat ovat etusijalla. Kuten se, että ruoan hinta pysyy edes jotenkuten kurissa, ja että ruokaa riittäisi mahdollisimman monelle. Aika kuitenkin todennäköisesti vielä näyttää, kuinka tehokasta luomuviljely voi oikeastaan olla; tälläkin hetkellä tutkimustulokset ovat vaihtelevia (yllätys!).

(Tietenkin on myös syytä pitää mielessä ruoan paikallisuutta ja ketjun pituutta miettiessä, että etenkin ei-luomuruoan kanssa ketjun pituudessa pitäisi ottaa huomioon myös esimerkiksi se, mistä ja millaisten prosessien saattelemana ruoan viljelyyn käytetyt lannoitteet yms. tulevat. Jos nyt kuitenkin ihan luomulähiruoasta puhutaan, ei tämä liene suurikaan ongelma.)

Ympäristötutkimuspäivän antia

huhtikuu 18, 2011

Reilu viikko sitten järjestettiin Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen ja –opetuksen yksikkö HENVI:n ympäristötutkimuspäivät, jonne kokoontui liuta kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita ja yritysmaailman edustajia. Kyseessä on paripäiväinen seminaari ihan suhteellisen nimekkäine puhujineen (Tarja Halonen hoiti alustuksen – allekirjoittanut tosin missasi tämän). Valitettavasti en kuitenkaan päässyt osallistumaan kuin seminaarin ensimmäiseen päivään; onneksi tämä ensimmäinen päivä oli kuitenkin omia intressejäni silmällä pitäen näistä mielenkiintoisempi.

Yleisesti ottaen seminaari ei valtavasti tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Etenkin valtiovallan ja yritysten edustaja toistelivat samoja mantroja, joita on saanut lukea oppikirjoista jo ainakin vuosikymmenen verran: ekotehokkuus ja ympäristöystävälliset hankkeet voivat tuoda mukanaan oikein toteutettuna myös kustannussäästöjä tai jopa kilpailuetua – mikä uutinen! Ja totta kai Suomessa yhä useammat yritykset ottavat myös ympäristön huomioon liiketoimintaa harjoittaessaan, ja valtion tasollakin ympäristöasioista on oikeastaan jo saatu niskalenkki. Erityisen positiivisen kuvan asioiden kehityksestä tarjosivat Cleantech Finlandin hallituksen puheenjohtaja Tapani Järvinen (Outotecin entinen toimitusjohtaja), ja ympäristöministeriön ympäristökansleri Jaakko Ojala.

Järvinen hehkutti kotimaista cleantech-alaa, ja varmasti osittain syystäkin. Myös oma käsitykseni on, että Suomessa alalla olisi osaamista riittämiin, mutta härmäläiseen tyyliin sitä ei osata myydä (ei siis ymmärretä, kuinka nämä teknologiat/ratkaisut hyödyttäisivät potentiaalisia asiakkaita mahdollisimman paljon, ja mistä nämä asiakkaat löytyvät). Ojala sen sijaan esitteli kaavioita Suomen pysymisestä Kioton tavoitteissa kasvihuonekaasupäästöjen suhteen. Näistä hyppäsi silmille erityisesti aikajana, jossa kuvattiin Kioton päästötavoitteita ja Suomen päästöjä; nykyisin Suomi on jonkin verran tavoitteiden edellä.

Mielenkiintoisesti, ja vähemmän yllättävästi, Suomen kasvihuonekaasupäästöjen kehityskäyrä mukailee aikajanalla talouden kehitystä – nykyiseen tilanteeseen johtanut jyrkkä lasku kasvihuonekaasupäästöissä alkoi 2007/2008, sopivasti talouskriisin alkuvaiheessa (esitys löytyy täältä). Nostin tämän pointin esille kommentointivaiheessa, mutta kommenttini ohitettiin suurin piirtein olankohautuksella vedoten kasvihuonekaasupäästöihin vaikuttavien syiden moninaisuuteen ja monimuotoisuuteen (kuten, että kylmät talvet nostavat päästöjä – silti päästöt ovat laskeneet viimeisten kahden poikkeuksellisen kylmän talven aikana). Voisin vielä mainita, että esimerkiksi Peter Victor on kirjoittanut taloudellisen aktiviteetin määrän ja kasvihuonekaasupäästöjen positiivisesta suhteessa kirjassaan Managing without Growth.

Ei tilaisuus kuitenkaan pelkkää puolin ja toisin selkään taputtelua ollut. Esimerkiksi Itämeren tilasta ja sen pelastamisesta saatiin aikaiseksi varsin mielenkiintoinen, eri näkökulmia läpi käyvä keskustelu professori Markku Ollikaisen, Baltic Sea Action Groupin Ilkka Herlinin, ja HELCOM:in Anne Christine Brusendorffin välillä. Varsin antoisa oli myös WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohwederin kritiikki Tapani Järvisen cleantech-hehkutusta kohtaan. Rohweder ampui systemaattisesti alas merkittävän osan Järvisen väitteistä kovaan dataan perustuneilla argumenteilla, mutta lopuksi kuitenkin totesi suunnan olevan oikea. Päivän lopuksi vielä arvostettu Helsingin yliopiston professori Janne Hukkinen piti erittäin hyvän, lyhyen päivän teemat summaavan puheenvuoron, jonka viestinä oli, että tehtävää riittää edelleen.

Yhteenvetona voisin todeta, että näyttää edelleen olevan niin, että yrityksissä ollaan pääosin, ainakin pintapuolisesti, itsetyytyväisiä asioiden tilaan; tämä johtunee osittain erinäisistä intressiristiriidoista, joiden johdosta yritysten edustajat ylipäätään puhuvat melkoisen ympäripyöreitä eivätkä ainakaan mitään negatiivista omista työnantajistaan. No, eihän se kansalaisten luotto yritysten kommunikointia kohden mitenkään valtaisaa olekaan. Sen sijaan enemmän tai vähemmän riippumattomat kansalaisjärjestöt uskaltavat maalata huomattavasti kriittisemmän, mahdollisesti realistisemman kuvan. Akateemikot taasen pyrkivät kuvaamaan tämänhetkistä tilannetta ja tieteenalasta riippuen mahdollisesti esittämään tapoja ja syitä nykyisten toimintatapojen muuttamiselle. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Ekologisuuden ja vihreän markkinoinnin menneestä, tulevasta, ja nykypäivästä

maaliskuu 25, 2011

Näin eduskuntavaalien tuntumassa ydinvoima- ja muun ekokeskustelun käydessä kuumana tuli mieleeni hieman virkistää omaakin muistiani (nykymuotoisen) ekoilun ja etenkin vihreän markkinoinnin historiasta ja samalla hieman pohdiskella sen tulevia suuntauksia. Tätä miettiessäni oli myös kiinnostavaa huomata, että esimerkiksi Vihreät-puolueen perustaminen liittyy vahvasti ekoilukausien vaihteluun.

Ensimmäinen merkittävä ympäristötietoisuusaalto iski 1970-luvulla merkittävien ympäristökatastrofien ja ylilyöntien siivittämänä (näistä esimerkkeinä voisi mainita kemikaali- ja öljyonnettomuudet, öljykriisin, ja Rachel Carsonin kuuluisan teoksen Silent Spring, jossa paljastettiin siihen asti huippukeksintönä pidetyn DDT:n piilevät vaarat ympäristölle ja ihmisille.) Tällöin ympäristötietoisuus ei niinkään näkynyt kuluttajille suunnatussa markkinointiviestinnässä tai yritysten tuotesuunnittelussa, vaan enemmänkin lainsäädännössä ja pahamaineisimmilla aloilla (esim. kemikaaliteollisuus) päästöjen hillitsemisenä. Tyypilliset ratkaisut olivat ns. end-of-pipe –ratkaisuja, eli olemassa olevien prosessien päihin liimattiin erilaisia suodattimia, jotka vähensivät ympäristöön päässeiden saasteiden määrää. Hyvä esimerkki tämäntyyppisestä ratkaisusta on auton katalysaattori. Vihreyskeskustelu kuitenkin hiipui katastrofien hellittäessä ja maailmanjärjestyksen palatessa enemmän tai vähemmän ennalleen.

Ympäristökeskustelu sai kuitenkin taas lisäpontta oikein kunnolla 80-luvun loppua kohden, jälleen lukuisien ympäristökatastrofien petaamana. 80- ja 90-lukujen taitteeseenhan mahtuvat mainittavimpina Tshernobylin ydinonnettomuus, otsonikato, Bhopalin kemikaalionnettomuus, ja Exxon Valdezin öljyvuoto. Tällä kertaa kuitenkin ympäristötietoisuutta alettiin hyödyntää yritysten puolesta myös kuluttajia silmällä pitäen, ja vihreyteen (ainakin näennäisesti) panostavia yrityksiä alkoi syntyä. 80- ja 90-lukujen taitteessa yritykset olivat myös erityisen kiinnostuneita niin kutsutusta vihreästä kuluttajasta, jota 90-luvun puolella myös akateemisessa maailmassa etsittiin oikein toden teolla. Tähän toiseen aaltoon ajoittui myös Suomen Vihreän puolueen virallinen perustaminen, eli poliittisessa mielessä kyseessä on suhteellisen tuore ilmiö kotimaassamme.

Jälkikäteen voi kuitenkin todeta tulosten jääneen parhaimmillaankin ristiriitaisiksi; vihreät kulutustottumukset määräytyvät siinä määrin epämääräisesti, ettei varsinaista vihreiden kuluttajien segmenttiä olla onnistuttu löytämään (pieniä niche-segmenttejä lukuun ottamatta). Lisäksi ensi alkuun hehkutettujen kuluttajien ekologisuuspreferenssien todettiin toteutuvan enimmäkseen arvojen suhteen; kuluttajat eivät olleet aivan puheidensa mukaisesti valmiita siirtymään ekologisiin tuotteisiin. Näin tämäkin aalto pikkuhiljaa jäi unholaan 90-luvun puolivälin tienoilla.

Ekologisuusajattelun kolmas vaihe on meneillään parhaillaan, mutta edellisistä vaiheista poiketen tämä kyseinen ekotietoisuus ei ole noussut joidenkin yksittäisten tapahtumien seurauksena, vaan ennemminkin jatkuvasti suurentuneiden pidempiaikaisten ilmiöiden, kuten ympäristönmuutoksen, eroosion ja ylikalastuksen seurauksena. 2000-luvun alkupuolelta jatkunut keskustelu on tuntunut pääosin vilkastuneen jatkuvasti, ja on synnyttänyt jo jonkin verran esimerkiksi uudenlaisia toimintalogiikoita aloittaville yrityksille (erilaiset sosiaaliset yritykset = social enterprise.) Kulutustottumusten suhteen myös yritykset ovat alkaneet pelkän vihreän viestinnän sijaan esimerkiksi keskittyä viestimään kuluttajille tuotteen kokonaiskustannusta hinnan sijaan (energiansäästölamput) tai tuotteiden käyttämistä niiden ostamisen sijaan (erilaiset jakamispalvelut, kuten kuinoma, tai vaikkapa autonvuokraamispalvelut, kuten 02 media). Lisähuomiona ekologisuuden yleistyminen on näkynyt myös Vihreiden poliittisessa suosiossa; eduskuntapaikkojen määrä on lisääntynyt tasaisesti 2000-luvulla.

Ekoilun tulevaisuutta on hankala ennustaa. Allekirjoittanut kuitenkin veikkaisi, ettei ekologisuus ainakaan ole mihinkään katoamassa. Kuten jo aiemmin totesin, tällä kertaa ympäristötietoisuus ei ole noussut pelkästään muutaman yksittäisen onnettomuuden seurauksena, vaan pidempiaikaisten, hyvinkin näkyvien ilmiöiden siivittämänä. Edelleen kasvava maapallon väkimäärä ja ihmisten jatkuva vaurastuminen ympäri maailman ovat myös herättäneet aitoa huolta maapallon kantokyvystä ja resurssien riittävyydestä vähänkään pidemmällä tähtäimellä. Villeimmät ennustajat (kuten aiemmassa jutussani siteeraamani Marc Stoiber) ovat ehdottaneet, että ympäristöystävällisyyden käsitettä ei enää pian (tämän vuosikymmenen puolella) edes tunneta, koska siitä tulee tuotteille ja palveluille käytännössä puhtauden veroinen vaatimus. Tämä kuitenkin kuulostaa melkoisen optimistiselta ainakin omaan korvaani.

Myös yritykset ovat alkaneet pikkuhiljaa etsimään kilpailuetuja ja kustannussäästöjä erilaisten ympäristöprosessien kautta, mutta varsinaista jo pidemmän aikaa huhuiltua kestävää kehitystä ei olla vielä päästy edes lähelle, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhä tärkeämmiksi keskustelunaiheiksi muodostunevat mm. energiankäyttö ja –tuotanto, resurssikierto, kulutuskulttuuri, ja yhdyskuntarakenne. Tuoreehkoja, erilaisia ekologisuusliikkeitä edustavat mm. degrowth ja lähiruokaliike – näiden pysyvyydestä on hankala edes veikata mitään, mutta ekologisuus pysynee vielä ainakin keskipitkällä aikavälillä.

Lisää luettavaa aiheesta:
Belz & Peattie – Sustainability Marketing
Peattie, K. & Crane, A. (2005). ”Green Marketing: Legend, Myth, Farce or Prohesy?” Qualitative Market Research: An International Journal 8, 4: p. 357-370.

Kevyttä pohdiskelua ydinvoimasta ja sen ympäristöystävällisyydestä sekä kustannuksista

maaliskuu 18, 2011

Viime aikojen (Japanin) tapahtumien innoittamana ajattelin pohdiskella lyhyesti ydinvoimaa ja energiantarvetta. Keskustelu ydinvoiman lisärakentamisesta on saanut lisäpontta viime vuosina kasvavan energiantarpeen, mutta samalla lisääntyneiden ympäristöhuolten siivittäminä. Tosin ympäristöpuolen suhteen on liikkunut karkeasti ilmaistuna kahta erisuuntaista väittämää:

1. Ydinvoima on ympäristöystävällistä
2. Ydinvoima ei ole ympäristöystävällistä

Näistä väitteistä ainoastaan jälkimmäinen pitää absoluuttisesti paikkansa. Nykyisin käytössä olevilla vehkeillä syntyy jonkin verran radioaktiivista jätettä, joka on useammalla tavalla haitallista ihmisen mittapuulla varsin pitkän aikaa (näin se ei siis ole lähtökohtaisesti ympäristöystävällistä). Toisaalta, varsinaisia ilmastopäästöjä ei juurikaan synny. Näin siis myös ensimmäinen väite pitää paikkansa, ainakin suhteellisesti. Huomattavasti vähemmän ydinvoima synnyttää päästöjä kuin valtaosa Suomen tai EU:n alueella käytettävistä energiantuotantomenetelmistä. Näistä voi lukea lisää vaikka J.M. Korhosen varsin ansiokkaasta blogista. Mainittakoon, että allekirjoittanut ei välttämättä aivan yhtä varauksettomasti suhtaudu ydinvoimaan kuin J.M.

Ydinvoiman ympäristökysymykset keskittyivät hyvin pitkälti yllämainittuihin väittämiin, mutta tietenkin energiantuotantoasioista keskustellessa kustannukset ovat olleet vähintäänkin yhtä tärkeässä roolissa. Myös omasta mielestäni kustannukset on tärkeä puheenaihe energiantuotannosta keskustellessa. Energiantuotannon kokonaiskustannukset on myös aiheena erittäin monimutkainen ja haastava (kustannusten arviointi/hinnoittelu on muutenkin usein hankalaa, etenkin palveluissa).

Ydinvoimaa hehkutettiin viime keväänä ja kesällä suhteellisen edullisena energiantuotantomenetelmänä, ja osoituksena tästä tarjoiltiin erilaisia laskelmia ydinvoiman kustannuksista verrattuna muunlaiseen energiantuotantoon. Näihin laskelmiin on kuitenkin syytä suhtautua skeptisesti, sillä laskelmat perustuvat todella pitkiin käyttöaika-arvioihin (esimerkiksi 50 vuotta). Nimenomaan tähän liittyen nostin jo lisäydinvoimanrakentamiskeskustelun aikoihin esiin pointin laskelmien heikkoudesta energian kustannusten arviointivälineenä.

Tarkkaan ottaen näin pitkät laskelmat eivät pysty ottamaan huomioon odottamattomia tapahtumia tai onnettomuuksia, jotka saattavat olla mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan varsin merkittäviä. Esimerkiksi jonkinlainen ydinonnettomuus saattaisi kääntää koko ydinvoimakeskustelun vastatuuleen ja aiheuttaa vähintäänkin tiukennuksia ydinvoimaloiden turvallisuuden suhteen, mahdollisesti myös käyttöiän. Pahimmillaan esimerkiksi EU saattaisi päättää lakkauttaa ydinvoiman kokonaan esimerkiksi 20 vuoden sisällä, jolloin kaikki tehdyt laskelmat voisi vetää vessasta alas. Rautalangasta väännettynä ydinvoiman kustannukset nousisivat mahdollisesti paljonkin tällaisten onnettomuuksien seurauksena.

Japanin katastrofi näyttäisi osoittavan epäilykseni (harmillisen?) paikkansapitäväksi. Soisin kuitenkin ydinvoimakeskustelun edelleen jatkuvan rakentavana. Ensinnäkin tällä hetkellä Japanista uutisoidaan pääasiassa ydinvoimaonnettomuuteen liittyen, vaikka esimerkiksi patojen murtumiset (vesivoima) ovat erittäin varteenotettava uhka moisissa luonnonkatastrofeissa. Tällaiset onnettomuuden omaavat muutenkin potentiaalin kehittää ydinvoimaloita luotettavampaan ja turvallisempaan suuntaan. Ydinvoima on tällä hetkellä ainoa edes kohtalaisen päästötön toteuttamiskelpoinen tapa tuottaa energiaa siinä mittakaavassa, jonka vaurastuva ihmiskunta tuntuu vaativan. Hienoa tietysti olisi, jos osattaisiin siirtyä pois vanhoista toimintatavoista ja miettiä asiaa enemmän esimerkiksi siltä kantilta, onko loputon energiantarpeen kasvu se ainoa tapa kehittyä.

Ydinvoimasta, Fukushimasta ja energian tuotannosta on kirjoitettu allekirjoittanutta asiantuntevammin, ja mahdollisesti myös kaunopuheisemmin mm. seuraavilla sivustoilla:

Y:llä alkavista asioista
Kaikenhuipun blogi
Gaia

Tuotesuunnittelusta, kestävyydestä, ja kuluttamisesta

helmikuu 18, 2011

Uudessa mustassa Katja oli hiljan kirjoittanut artikkelin liittyen aiheeseen, joka on pyörinyt myös omassa päässäni varsin pitkään. Uuden mustan jutussa kirjoitettiin Hehkulamppuhuijaus-dokumenttiin liittyen planned obsolescense –termistä, joka viittaa tuotesuunnitteluun, jossa tuotteista tehdään tarkoituksella nopeasti hajoavia/vanhenevia. Hehkulamppujen tapausta koskien jutussa mainitaan, että alkuperäiset kaupalliseent tarkoitukseen suunniteltujen hehkulamppujen paloaika oli 2,500 tuntia, mutta hehkulamppuvalmistajien kartellitoiminnan seurauksena paloaika laskettiin tarkoituksella 1,000 tuntiin, joka on paloaikana säilynyt myös moderneihin hehkulamppuihin (energiansäästölampuissa paloajaksi luvataan kuitenkin 6,000 – 15,000 tuntia). Tämä siitä huolimatta, että 100,000 tunnin paloaikaan pystyvään lamppuun on olemassa patentti.

Puuttumatta siihen, kuinka moni tuote suunnitellaan siten, että se täytyy korvata suhteellisen nopeasti, nopea tuotekierto on joka tapauksessa nyky-yhteiskunnassa vakio (kännykät vaihtuvat 1,5 vuoden välein, autot 3 vuoden välein jne.). Peter Victorin (ja monen muun, mm. kyseisen Uuden mustan artikkelin) mukaan yrityksiä on myös kannustettu nopeampaan tuotekiertoon ainakin toisen maailmansodan jälkeen talouskasvun vauhdittamiseksi. Ja siinähän nopea tuotekierto ainakin tuohon maailmanaikaan myös auttoi. Alati kasvavan väkimäärän ja varallisuuden maailmassa moinen ajattelutapa on kuitenkin ainakin nykyisellä resurssien kierrätyksellä suorastaan katastrofaalinen.

Merkittävä osa kulutustuotteiden (vaikkapa elektroniikka) raaka-aineista on lopullisia, ja kun yhä kasvava määrä ihmisiä ostaa erilaisia kulutustuotteita, jotka täytyy uusia muutaman vuoden välein, nämä lopulliset raaka-aineet hupenevat. Tämä on jo nyt johtanut raaka-aineiden hintojen nousuun, minkä puolestaan luulisi ainakin tehostavan raaka-aineiden käyttöä (tapahtuu jo nyt, esimerkiksi polttoainetehokkaammissa autoissa), mutta myös saavan yritykset miettimään tuotteiden käyttöiän pidentämistä. Toinen, ei lainkaan vähäpätöinen pointti, on kasvavan tavaramäärän (ja sitä kautta roskamäärän) aiheuttama kuormitus ympäristölle esimerkiksi valmistusprosesseissa käytettävien kemikaalien ja raskasmetallien, ja käytön (sekä valmistuksen) aikana aiheutuneen energiankulutuksen kautta.

Jos tuotteet kerran suunnitellaan kestämättömiksi, mitä kuluttaja voi tehdä? Kuluttajan mahdollisuudet yksilötasolla ovat loppujen lopuksi melko rajoittuneet, sillä keskimääräinen kuluttaja on tarjolla olevien tuotteiden armoilla. Kuulokkeet hajoavat, iPodin akku simahtaa, kengät hajoavat, farkut repeävät, pesukoneet hyytyvät. Usein jo parin vuoden sisällä. Joidenkin tuoteryhmien kohdalla on mahdollista löytää tuotteita, jotka on suunniteltu kestämään. Esimerkiksi jos haluaa kestävän selkärepun, kannattaa harkita Ospreyta. Osprey lupaa repuilleen elinikäisen takuun, mikä kertoo jo jotakin yrityksen filosofiasta. Tietysti kuluttajan täytyy jotenkin myös tietää Ospreyn elinikäisestä takuusta.

Ekologisesti kestävän yhteiskunnan kannalta fyysisesti kestäviksi suunnitellut tuotteet olisivat totta kai huomattavasti nykymenoa positiivisempi juttu. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, yritysten bisnesmallit ovat kuitenkin virittäytyneet nykyiseen malliin sopiviksi, eikä niistä noin vain vaihdeta pois. Vilkkaat kassavirrat pitävät yritykset hengissä. Mikäli taas nykyisenlaisessa tuotekierrossa halutaan pysyä, olisi kierrätysjärjestelmän kehityttävä valtavasti. William McDonough ja Michael Baumgart ovat aikanaan esitelleet Cradle to Cradle –filosofian, jonka mukaan meno voisi säilyä käytännössä nykyisellään, mikäli kaikki suunniteltaisiin hajoamaan biologisesti tai täysin kierrätettäväksi. Kiinnostava ajatus, ja mahdollisesti jopa toteuttamiskelpoinen, olettaen, että jostain saadaan riittävä määrä energiaa tähän kaikkeen. Tästä huolimatta ainakin allekirjoittanut haluaisi vaatteet, jotka eivät kuluisi puhki vuodessa ja hammasharjan, joka kestäisi 20 vuotta.

Kestävästä kehityksestä ja talouskasvusta

helmikuu 9, 2011

Viime aikoina on virinnyt yhä kiihtyvää keskustelua kestävästä kehityksestä ja talouskasvun vaikutuksesta kehitykseen. Itse luin hiljan Shelby D. Huntin artikkelin ”Sustainable marketing, equity, and economic growth: a resource-advantage, economic freedom approach”, jossa professori kirjoittaa talouskasvun olevan paras reitti kohti kestävää kehitystä. Tiivistettynä Hunt perustelee väitteensä sillä, että varakkailla valtioilla on resursseja (varallisuutta, aikaa, teknologiaa jne.) puuttua ympäristötekijöihin, kun taas köyhillä valtioilla tilanne on toinen. Tätähän voisi verrata vaikka Maslow:n tarvehierarkiaan.

Huntin väite, että köyhillä valtioilla ei ole mahdollisuutta, tai välttämättä edes kovasti halua puuttua ympäristö- ja sosiaalisiin ongelmiin, on todennäköisesti ainakin suurelta osin paikkansa pitävä. Sen sijaan väite, että köyhien maiden elintason nostaminen länsimaiden tasolle olisi jonkinlainen ratkaisu ns. kestävän kehityksen (kestävä kehitys on muuten harvinaisen ongelmallinen termi nykyään, se kun tupataan ymmärtämään niin monella eri tavalla) ongelmiin, on ongelmallinen, ja jossain määrin tyypillinen kansantaloustieteilijälle.

Järkeily, jolle Hunt väitteensä perustaa, on seuraavanlainen: kestävä markkinointi on sidottu kestävään kehitykseen -> kestävä kehitys on sidottu kansojen varallisuuteen -> kansojen varallisuus on sidottu taloudelliseen kasvuun. Näin siis kestävää kehitystä voidaan edistää talouskasvun avulla (väite pitää myös paikkansa mallissa, jossa riittävän moni muuttuja on jätetty kätevästi huomiotta). Tässä kuitenkin nähdäkseni tehdään melko yleinen, ja virheellinen oletus, että talous on jokin kummallinen itsenäinen kokonaisuus, joka mittaa ja arvottaa kaikkea kaikesta muusta riippumatta. Hunt ei missään vaiheessa tuo esille sitä, että mikäli kehittyvät ja kehitysmaat saavat nostettua varallisuutensa ja elintasonsa länsimaiden nykyiselle tasolle, on pallomme ikävä kyllä tuomittu, elleivät järjestelmämme ja instituutiomme koe massiivisia resurssien kulutusta todella tuntuvasti vähentäviä muutoksia (tämä selviää vaikkapa tarkastelemalla teknologisen kehityksen mahdollistaman resurssitehokkuuden ja resurssien käytön kehitystä – tehokkuuden parantumisesta huolimatta maapallon resurssien kokonaiskulutus kasvaa jatkuvasti).

Toisenlaista kuin Huntin edustamaa mallia ehdottaa muiden muassa viime aikoina jonkin verran julkisuutta kerännyt degrowth-liike (ajattelutapaan voi tutustua vaikkapa osoitteissa degrowth.fi ja degrowthfinland.fi). Degrowthissa ajatellaan tietyllä tavalla samalla tavalla kuin mitä Hunt ajattelee, mutta myös ratkaisevasti eri tavalla (riippuen myös hieman siitä, keneltä kysyy). Degrowthissa lähdetään siitä, että vauraiden maiden tulee vähintäänkin kohtuullistaa kulutustaan ja pysäyttää talouskasvu, ellei jopa siirtyä kohti talouslaskua; näin kehittyvät maat voisivat vaurastua, samalla mahdollistaen sen, että maapallomme pysyy elinkelpoisena meille kaikille. Suurin huoli kohdistuu kuitenkin resurssivirtoihin ja niiden pienentämiseen – joidenkin degrowthin kannattajien mukaan talouskasvu saattaisi kuitenkin periaatteessa olla mahdollista samalla, kun resurssivirrat pienenevät. Lisää degrowthista voi lukea esimerkiksi kanadalaisekonomisti Peter Victorin (Victor sai julkaistua talouskasvua kyseenalaistavan artikkelin arvostetussa Nature-journalissa vuoden 2010 lopulla) kirjasta ”Managing without Growth: Slower by Design, Not Disaster”.

Degrowthissa on toki ongelmansa (mitättömimpänä, mutta silmiinpistävänä koko termin negatiivinen kalskahdus), joita en tässä ala sen tarkemmin spekuloimaan, mutta ajattelutapa ottaa joka tapauksessa elinympäristömme huomioon myös hyvinvointimme takaajana huomattavasti Huntia paremmin. Näissä kahdessa ajattelutavassa yhtenäistä on kuitenkin köyhempien maiden toivottu taloudellinen kehitys. Omasta näkökulmastani varmaa on kuitenkin se, että mikäli meininki ei varakkaissa maissa muutu (tällä en kuitenkaan tarkoita varsinaista elintason laskua), köyhien maiden vaurastuminen ei tule johtamaan minkäänlaiseen kestävään kehitykseen.

Neste Oil ja vastuullisuus(viestintä)

helmikuu 2, 2011

Neste Oil on jo vuosikaudet panostanut palmuöljypohjaisen biodieselin tuotantoon vaihtoehtona perinteiselle pääliiketoimintaresurssilleen, öljylle. Neste Oil on myös jatkuvasti viestinyt palmuöljyn olevan ekologinen ja kestävä polttoaine. Samalla yritys on ollut jatkuvassa pyörityksessä palmuöljyä koskien. Esimerkiksi Greenpeace on syyttänyt Nestettä sademetsien tuhoamisesta, ja on esittänyt palmuöljyn mahdollisesti olevan raakaöljyä kestämättömämpi energianlähde. Myös huomattavasti Greenpeacea lempeämpi WWF on arvostellut Nestettä palmuöljyyn panostamisesta. Tuoreimpana niittinä Neste Oil äänestettiin Public Eye Awardsissa kaikkein inhottavimmaksi firmaksi selkeällä äänierolla toiseksi tulleeseen British Petroleumiin (tämä siis samana vuonna Deepwater Horizon -onnettomuuden kanssa!).

Samalla, kun Nesteen päälle on satanut haukkuja suunnalta jos toiseltakin, on Neste itse pitänyt kiinni näkemyksestään, että yritys pyrkii toimimaan mahdollisimman vastuullisella tavalla palmuöljyn, ja ylipäätään liiketoimintansa suhteen. Sopivasti Public Eye Awardsin jälkeen Neste Oil ilmoitti ylpeänä, että on tullut valituksi Global 100 -listalle sijalle 20. Vastuullisuusasioille tyypillisen ristiriitaista informaatiota siis, jälleen kerran. Kuluttajien näkökulmasta tämä ei kuitenkaan välttämättä kamalasti paina, sillä vapaan äänestyksen tulos vaikuttaa todennäköisesti luotettavammalta kuin erilaisiin raportteihin perustuva ranking, jota on ollut toteuttamassa mm. ympäristökonsulttiyritys, jolle yritykset siis maksavat tämän palveluista -> tästä seuraa helposti tietynlainen agenttiongelma.

Neste Oil on kieltämättä kiperän ongelman edessä palmuöljyn kanssa. Suomalaisena yrityksenä soisin ainakin teoreettisesti Nesteellä menevän hyvin. Kuitenkin sympatiaa on allekirjoittaneen melko hankala tuntea tässä tapauksessa, ongelmana kun taitaa loppujen lopuksi olla Neste itse.

Ympäristökeskustelun alkaessa voimistua jälleen 2000-luvulla eri alojen yritykset alkoivat taas miettiä erilaisia tapoja pitää oma imagonsa edes jotenkuten puhtaana, ja mahdollisesti myös saada kilpailuetua vihreästä aallosta. Öljy-yhtiöt panostivat alusta lähtien lähinnä biopolttoaineisiin, vaikka yrityksissä aivan varmasti tiedettiin, etteivät biopolttoaineet ole millään tavalla ekologisin tai ylipäätään kestävin vaihtoehto öljypohjaiselle energiantuotannolle. Muitakaan vaihtoehtoja ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut, sillä öljyfirmojen bisnesmalli perustuu polttoaineesta saatavaan jatkuvaan kassavirtaan. Esimerkiksi maalämpö tai tuuli- tai aurinkovoima eivät tätä pysty tarjoamaan, vaan vaativat erilaisen bisnesmallin; biopolttoaineet, kuten palmuöljy, kuitenkin sopivat öljyfirmojen bisnesmalliin.

Tässä törmätään Nesteen ongelmaan. En mitenkään usko, että noin suuri ja kankea yritys pystyisi (halusta puhumattakaan) muuttamaan bisnesmalliaan, mutta jotain on täytynyt tehdä. Tämänhetkinen tilanne ei kuitenkaan ole pidemmän päälle kenenkään edun mukaista. Olisiko Nesteen siis kannattanut vain keskittyä perusliiketoimintansa parantamiseen? Ehkä; vaikea sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että Nesteen kaikki sidosryhmät eivät selkeästikään ole Nesteen kanssa samaa mieltä siitä, mikä on vastuullista liiketoimintaa, eikä vastuullisuuden määrittäminen voi mitenkään pudota pelkästään toimintaa harjoittavan yrityksen harteille; sen tulee noudattaa sidosryhmien tarpeita ja toiveita. Ehkä Nesteenkin kannattaisi ottaa huomioon, että toiminnan kannattaisi seurata sidosryhmien toiveita ja tarpeita, ja viestinnän taasen kannattaisi seurata toimintaa.

Kestävä kehitys ja vihreät brändit

tammikuu 14, 2011

Amerikkalaisen innovaatiotoimisto Maddock Douglasin vihreyspomo Marc Stoiber bloggasi hiljan vihreiden brändien vähittäisestä poismenosta. Tällä Stoiber ei suinkaan viitannut siihen, että vihreiden tuotteiden suosio olisi laskussa (uusien vihreiden tuotteiden määrä Yhdysvalloissa kolminkertaistui vuosien 2008 ja 2009 välillä), vaan että kestävyydestä ja vastuullisuudesta on kovaa vauhtia tulossa yhtä itsestäänselvä ominaisuus kuin vaikkapa hygieenisyys. Erään amerikkalaistoimitusjohtajan arvioiden mukaan niinkin nopeasti kuin muutamassa vuodessa.

Vaikka kunnioitankin Stoiberia, herättää juttu allekirjoittaneessa epäilyä. Voiko suurin osa länsimaissa olevista tuotteista olla aidosti ympäristöystävällisiä jo muutaman vuoden päästä, kun tällä hetkellä juuri mitkään tuotteet eivät sitä ole? Stoiber käyttää esimerkkeinä mm. Unileveria ja Nikea, jotka molemmat ovat saaneet lukuisia palkintoja kestävän kehityksen toteuttamisprojekteistaan. Nämä kaksi mainitaan erityisesti sen takia, että kumpikaan ei pidä sen kummempaa meteliä yhteiskuntavastuutoiminnastaan. Kuitenkin molemmat ovat käytännössä kulutustuotefirmoja, jotka toimivat edelleen kulutusyhteiskuntatyyppisen liiketoimintamallin mukaan: tuottaen mahdollisimman paljon tuotteita mahdollisimman monelle, välittämättä esimerkiksi tuotteiden käyttöiästä sen kummemmin. Käytännössä siis samaa vanhaa uusissa kuoseissa.

Tässä on todennäköisesti kyse näkemyseroista sen suhteen, mitä kestävyydellä tarkoitetaan. Mikäli kestävyydellä tarkoitetaan sitä, että kaikilla valmistajilla on CSR-ohjelmat muutaman vuoden päästä, voin väitteen jotenkuten uskoa. Mikäli kestävyydellä tarkoitetaan, että lähes jokaisen tuotteen valmistusprosessissa ympäristö on otettu jollain tavalla huomioon, voin vielä melkein uskoa senkin. Mikäli kestävyydellä taas tarkoitetaan sitä, mihin kestävän kehityksen määritelmässä viitataan (’development which meets the needs of the present without compromising the ability of future generations to meet their own needs’), ei tällainen skenaario kuulosta millään tasolla mahdolliselta, eikä se sitä olekaan.

Jos halutaan oikeasti kestävän kehityksen mukaisia tuotteita, täytyy koko liiketoimintafilosofian muuttua. Jotta kestävää kehitystä oikeasti voisi tapahtua, täytyisi materiaalivirtojen vähentyä olennaisesti (eli tuottaa vähemmän tuotteita) tai vaihtoehtoisesti materiaalikierron täytyisi tehostua (eli tuotteet täytyisi suunnitella kierrätettäviksi), ja se ei kummankaan aiemmin mainitun yrityksen kohdalla näyttäisi olevan ihan heti toteutumassa (joskin Nikella olisi tuoteportfolionsa suhteen jonkinlaiset edellytykset jälkimmäiseen jossain vaiheessa). Suomenkielessä sanalla kestävyys on myös se kestävän kehityksen kannalta olennainen merkitys, eli tuotteet tulisi myös suunnitella käyttöä kestäviksi.

Kaiken muun lisäksi olen erittäin skeptinen senkin suhteen, että erikseen vihreät brändit tulisivat häviämään mihinkään. Ensinnäkin on olemassa yrityksiä, jotka pyrkivät oikeasti noudattamaan kestävän kehityksen periaatteita tuotteissaan (Patagonia, Tom’s of Maine, Interface Inc.); näille ekologisuus tulee olemaan kilpailuetu omassa kohderyhmässään vielä jonkin aikaa (toivottavasti tietysti muut kuroisivat näitä edelläkävijöitä kiinni). Toiseksi, vaikka esimerkiksi Unilever sijoittuu yleensä pahinta kilpailijaansa Procter & Gamblea paremmin ympäristöystävällisyysrankingeissa, kuluttajien mielikuvat P&G:stä ovat yleensä positiivisemmat (arvatenkin tehokkaamman viestinnän takia); tämä viittaisi siihen, että vastuullisuustoiminnasta viestiminen on edelleen kannattavaa. Kolmanneksi, jopa se, että suurin osa myytävistä tuotteista onnistuisi saamaan ekosertifikaatit, on kauempana kuin muutaman vuoden päässä.

Muovikassi vai joku muu? Ei ole ekologisten ostopäätösten tekeminen helppoa.

tammikuu 6, 2011

Kertakäyttömuovipussien suurkulutuksessa aikaisemmin kunnostautunut saapasmaa Italia herätti taannoin jonkin verran kohua kieltämällä muovisten ostospussien myynnin kaupoissa vuoden 2011 alusta lähtien. Muovipussien sijaan kaupat saavat myydä erilaisia biologisesti hajoavia pusseja, kankaisia kestokasseja yms. Kielto aiheutti allekirjoittaneessa mietteliään vastaanoton. Tuli nimittäin välittömästi mieleen SYKE:n jokin aika sitten julkaisema tutkimus, jonka mukaan kaikkein ekologisin kauppakassi olisikin, hieman yllättäen, kierrätetystä muovista valmistettu muovipussi.

No, asiahan ei luonnollisesti ole aivan noin yksinkertainen. Ensinnäkin tutkimuksessa mitattiin ekologisuutta ilmastovaikutuksen perusteella, ei kokonaisvaltaisen ympäristövaikutuksen kannalta. Muovipussit tukkivat viemäreitä ja ovat yleisesti ottaen haitallisia luonnolle ja eläimille. Toiseksi, kangaskassien ongelmana tutkimuksessa oli, että niitä täytyy käyttää useita kertoja, ennen kuin niistä tulee kertakäyttökasseja ekologisempia (53 kertaa riittää ns. ykkössijan saavuttamiseen).

Kolmanneksi tuli mieleen samoihin aikoihin julkaistu juttu muovihiukkasten määrän kasvusta välimeressä. Vaikka määrä (250 miljardia hiukkasta = 500 tonnia) ei välimeren vesimäärän mittakaavassa suuren suurelta välttämättä näytäkään, on kuitenkin syytä miettiä näiden hiukkasten vaikutusta välimeressä eläviin organismeihin. Esimerkiksi kalat ”hengittävät” jatkuvasti vettä kidustensa läpi, jolloin näitä hiukkasia kertyy kalojen elimistöön. Allekirjoittanut ei lähde arvailemaan hiukkasten vaikutusta vaikkapa planktoniin tai muihin mikro-organismeihin.

Pointtina kuitenkin on, että ennemmin tai myöhemmin vesistöihin suollettava muovi ja muu jäte päätyy ihmisten elimistöihin, ja saattaa haitata vesistöjen ravintoketjuja. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta järin miellyttävältä. Eli ehkä muovipussien kieltäminen on hyvä asia. Todennäköisesti on. Yksi usein ekologisuudesta puhuttaessa tehtävä virhe on miettiä pelkästään ilmasto/päästövaikutuksia. Vaikka ne toki ovat tärkeitä, on kuitenkin tärkeämpää ottaa huomioon luonto kokonaisvaltaisena elinympäristönä, jonka toimintaa ilman ihmisen on mahdoton tulla toimeen. Luonnon hyvinvointi antaa pohjan myös yhteiskuntien hyvinvoinnille. Ilmastonmuutos on muutenkin hankalammin hahmotettava aihe kuin esimerkiksi vesistöjen ja maaperän myrkyttymisellä, joiden vaikutukset toteutuvat melko nopeasti ja ovat hyvin näkyviä.

Joka tapauksessa näiden kaikkien erilaisten uutisointien keskellä asioita ei ole tehty helpoksi kuluttajalle. Jopa niin näennäisen yksinkertainen asia kuin ostoskassin hankkiminen osaa olla yllättävän monimutkaista nykyisen informaatiotulvan keskellä. Tällaisenkin asian kanssa kuluttajalla on melkoinen työ relevantin informaation suodattamisessa. Ei ole eettisten kulutuspäätösten tekeminen helppoa.