Archive for the ‘läpinäkyvyys’ Category

Global Reporting Initiative käynnistää neljännen painoksensa

heinäkuu 4, 2011

Greenbiz uutisoi raportointisäätiö Global Reporting Initiativen (GRI) alkavan uudistaa raportointijärjestelmäänsä huippupartnereidensa avustuksella. GRI on eräs tunnetuimmista kestävän kehityksen ja yhteiskuntavastuun raportointijärjestelmien kehittäjistä, ja organisaation raportointisysteemit ovat siten eräät maailman tunnetuimmista ja laajimmin käytetyistä. GRI:n tavoitteena on tehdä vastuullisuusraportoinnista yhtä yleistä ja rutiininomaista kuin taloudellinen raportointi on.

On toki hienoa, että GRI on pyrkinyt koko olemassaolonsa ajan päivittämään systeemiään ajan tasalle ja yleisesti ottaen parempaan suuntaan. Partnerilistaa katsomalla herää väistämättä epäilyksiä siitä, mitä silmällä pitäen järjestelmää päivitetään. Listalta löytyvät Alcoa, Goldman Sachs ja Shell. Nämä pelurit eivät ainakaan omalla listallani yltäisi mihinkään ”ympäristön kultapoika” -statuksiin, enkä sosiaalisesta vastuustakaan lähtisi liikoja huutelemaan (vrt. Alcoa Islannissa tai Shell Nigeriassa). On myös syytä pitää mielessä, että GRI itse ei valvo raportointijärjestelmiensä toteuttamista, vaan tämä jää yritysten itsensä vastuulle (useat yritykset käyttävät ulkopuolisia varmentajia, mutta tämä ei ole pakollista).

Toisaalta GRI:n yhteistyökumppaneista General Electric on osoittanut ainakin jonkinlaista aidohkoa kiinnostusta yhteiskuntavastuuta kohtaan toimitusjohtaja Jeffrey Immeltin välityksellä, ja Naturallakin on yleisesti ottaen ihan hyvä maine.

Joka tapauksessa, yhteistyökumppaneiden perusteella voi järkeillä, mitä silmällä pitäen järjestelmää kehitettäneen: sen mahdollisimman helppoa käytännön sovellettavuutta. Tämä onkin ollut GRI:n suurimpia haasteita tähän mennessä, sillä yleisen tason ohjeiston laatiminen on osoittautunut vähintäänkin ongelmalliseksi ottaen huomioon toimialojen välillä vallitsevat erot. Samalla noinkin vaikutusvaltaisten yhteistyökumppanien pitäminen saa miettimään, että mahdetaanko ohjeistoa rukkailla liikaa helppo sovellettavuus mielessä -> tässä piilee vaara, että järjestelmää saatetaan kehittää yhteistyökumppaneiden intressien mukaisesti, painottamalla helppoutta ja kevyttä raportointivelvollisuutta ympäristöystävällisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kustannuksella.

Yhteiskuntavastuuraportointi on yleistyessään ollut pääsääntöisesti ihan hyvä juttu; läpinäkyvyys ja sitä myötä markkinoilla olevan informaation määrä on myös lisääntynyt. Muille yhteiskunnallisille toimijoille välittyy tietoa yritysten toiminnasta myös tällä saralla, ja yristysten yhteiskuntavastuuseen liittyvä benchmarkkaus helpottuu. Samalla kuitenkin monet yritykset keskittyvät CSR-toiminnassaan lähinnä raportointiin, ja sellaisiin toimiin, joista saa kivoja rapsoja aikaiseksi. GRI:n kaltaisilla standardeilla raportointiin on tarkoitus saada järkeä ja tarkoitusta, mutta standardit voivat hyvin päätyä pelkiksi kumileimasimiksi, jolloin tilanne ei ainakaan parane. GRI on nähdäkseni tässä vaarassa, mutta aika näyttää, mitä todella tapahtuu. Ei raportoinnilla kuitenkaan maailmaa pelasteta, ainakaan jos ihmisiä ei kiinnosta tarpeeksi, eikä ymmärrystä ole riittävästi.

Kotimainen ruokateollisuus ei ota opikseen

maaliskuu 3, 2011

Edellisessä jutussani kirjoitin ruoasta ja lisäaineista ja niihin liittyvästä kuluttajien ja yritysten vastuusta. Samaan lämpimänä käyvään keskusteluun liittyen YLE uutisoi kotimaisen ruokateollisuuden nykyisin kiertävän E-merkittyjen lisäaineiden lisäämistä tuoteselosteeseen ujuttamalla samaisia lisäaineita tuotteisiin muita reittejä. Esimerkkinä jutussa mainitaan glutamaatin korvaaminen makkaran valmistuksessa hiivauutteella, jolloin E-numeroa ei tarvitse käyttää. Vielä viekkaampi esimerkki on yksinkertaisesti E-numeroiden käyttämättä jättäminen, jolloin lisäaineet merkitään niiden koko nimen perusteella; näin esimerkiksi E261 ilmoitetaan kaliumasetaattina.

Tällainen toiminta ei ole nähdäkseni suoranaista valehtelua (ehkä kuitenkin narraamista?), mutta varsin epäeettistä tästä huolimatta. Ainakaan vastuun siirtämisestä kuluttajalle ei voida puhua (ks. blogin edellinen artikkeli), sillä E-lisäaineita välttelemällä kuluttaja on nimenomaan yrittänyt ottaa vastuuta olemalla ostamatta tuotteita, joissa on ainesosia, joista tämä ei kaikkea ymmärrä tai tiedä. Päinvastoin yritys tällaisessa tapauksessa yrittää vältellä vastuutaan olla rehellinen kuluttajalle ja ilmoittaa markkinoille markkinoiden toimintaa parantavaa informaatiota. Lisäksi nämä yritykset syyllistyvät perisyntiin, johon etenkin epäonnistuvat yritykset usein syyllistyvät muuttuvassa maailmassa: yrittämään kaikin keinoin pysyä vanhassa mallissa ja tehdä asiat niin kuin ne on aikaisemminkin tehty. Jos kuluttajat eivät enää entisissä määrin halua näitä E-merkittyjä lisäaineita, saattaisi kannattaa joko a) keskittymään informoimaan näiden lisäaineiden ominaisuuksista (kaikki niistä tuskin ovat vaarallisia) tai b) keksimään muita tapoja valmistaa elintarvikkeita.

Kenelle vastuu kuuluu enemmän, kuluttajalle vai tuottajalle?

helmikuu 25, 2011

Erilaiset ruoassa ja tuotteissa ylipäätään esiintyvät kemikaalit ja lisäaineet ovat viime aikoina olleet melko vilkkaankin keskustelun aiheena. Tällä viikolla esimerkiksi Taloussanomat uutisoi elintarviketeollisuuden käyttämistä lisäaineista ja niiden vaarallisuudesta, samoin kuin samaisen teollisuuden tuotteennimeämiskäytännöistä. Taloussanomienkin jutussa runsaasti huomiota saanut Mats-Eric Nilssonin kirja ”Aitoa ruokaa” on myös hyvä esimerkki tämänhetkisestä ilmapiiristä erilaisten lisäaineiden ja kemikaalien suhteen.

Vaikka sekä Taloussanomien juttu että Nilssonin kirja ovat melkoisen latautuneita (kirjalta tämän voi vielä hyväksyä, mutta ainakin lehden suhteen odottaisin jonkinlaista taustoitusta ja lähdekritiikkiä – Taloussanomien jutussa väitetään mm. aspartaamin olevan laitonta Yhdysvalloissa, mitä se ei suinkaan ole), on näissä kuitenkin pointtinsakin. Tarvitsevatko ihmiset oikeasti valtavaa määrää erilaisia aromivahventeita ja väriaineita? Tarvitaanko esimerkiksi vaatteiden valmistusprosessissa valtavaa määrää kemikaaleja, joita väistämättä kulkeutuu luontoon ja myös ihmisiin? Entä onko pullat aivan pakko nimetä lihapulliksi, jos niissä käytetään lähinnä kanannahkaa?

Vaikka Taloussanomien juttu oli mielestäni hieman heikkotasoinen taustoituksensa suhteen, sen teki kuitenkin mielenkiintoiseksi Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö Elisa Piesalan haastatteleminen. Piesala kun sysää jutussa vastuuta yrityksiltä kuluttajan suuntaan melko raskaalla kädellä. Esimerkiksi natriumglutamaatista (tutkimuksissa on todistetusti löydetty tiettyjä lieviä väliaikaisia haittavaikutuksia, myös pysyvämmistä haitoista on saatu eläinkokeissa viitteitä) Piesala toteaa viileästi, että ”natriumglutamaattia on tuotteissa, jos kuluttajat sen hyväksyvät.”

Allekirjoittaneessa edellä mainitun kaltaiset lauseet melkeinpä aiheuttavat kylmiä väreitä. Mielestäni on todella kummallista sysätä vastuu einesten valmistuksessa käytettävistä lisäaineista kuluttajalle, jolla on ensinnäkin rajallinen määrä resursseja joka ikisen tuotteen ainesisällön tarkastamiseen, puhumattakaan erilaisten aineiden mahdollisten haittavaikutusten selvittämiseen. Ei varmaan edes tarvitse erikseen mainita, että yksityiset kansalaiset eivät mitenkään voi esimerkiksi tutkia erilaisten lisäaineiden mahdollisia haittavaikutuksia.

Tällaisessa tapauksessa yritysten ja kuluttajien välistä vastuun jakamista voisi käsitellä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Kun kerran eletään jonkinlaisessa muka-markkinataloudessa, voisi silloin myös ajatella vapaiden markkinoiden toiminnan mahdollistavia premissejä. Yksi erittäin tärkeä premissi on informaation tasapuolinen saatavuus. Tällaisissa tapauksissa informaation saatavuuden tasapuolisuus ei toteudu (kuten ei usein muutoinkaan), vaan myyvällä osapuolella, eli yrityksillä, on enemmän informaatiota kuin ostavalla/käyttävällä osapuolella, eli kuluttajilla. Näin siis tasapuolisuuden toteutumisen vuoksi yrityksen tulisi ottaa vastuuta tämän informaatioedun verran.

Välillä (tai usein, riippuen tulkinnasta) yritykset päättävät pimittää tietoa kuluttajilta (ja muilta toimijoilta), tai ainakin jättää ilmaisemasta joitakin asioita näkyvästi tai yksiselitteisesti (tästä juuri on kysymys vaikkapa kanannahkapullien kohdalla). Pahimmillaan tällainen tieto voi olla oikeasti vahingollista kuluttajalle (Ford Pinto on varmaankin yksi kuuluisimpia tapauksia) – tällöin viimeistään vahinko palaa myös yritykselle, sillä kuluttajat (ja mahdollisesti myös valtiovalta) rankaisevat viimeistään silloin, kun yritys käyttäytyy oikeasti törkeästi. Tällöin viimeistään myös käy selväksi, kenelle se vastuu olisi oikeasti kuulunut.

Tässä jutussa jäi muuten kokonaan käsittelemättä jakelijalle kuuluva vastuu, joka siis ruoan tapauksessa tarkoittaa Keskon ja S-ryhmän kaltaisia vähittäistavaratoimijoita. Ehkäpä siihen päästään joskus paremmalla ajalla.

Uutta vastuullisuudesta viestimistä Suomessa

tammikuu 25, 2011

Edellisessä tekstissäni kirjoitin Marc Stoiberin ja kumppaneiden ennustuksesta, että lähitulevaisuudessa vihreys ei tule olemaan varsinainen kilpailuedun lähde, vaan eräänlainen edellytys tuotteen tai palvelun olemassa ololle. Pointtinihan oli, etten usko näin tapahtuvan ainakaan Stoiberin ennustamalla aikataululla (vaikka mahdollisesti, ja toivottavasti, joskus myöhemmin näin tulee olemaan). No, näköjään muutama muukin suomalainen ajattelee samalla tavalla.

Hetki sitten törmäsin suomalaiseen yritykseen nimeltään Verso, joka tarjoaa yrityksille konsultaatiota vastuullisen toiminnan suhteen, ja auttaa näitä myös viestimään vastuullisesta toiminnastaan. Tätähän olen painottanut ennenkin; kuinka yrityksen vastuullisen toiminnan voisi olettaa saavuttavan maksimaalisen hyödyn myös taloudellisessa mielessä, jos siitä ei kukaan tiedä? Tähän Verso on puuttunut tarjoamalla asiakkailleen mahdollisuuden esitellä omaa Verson luomaa vastuullisuusprofiiliaan Verson sivuilla.

Kiinnostavaa, että vastuullisuuden viestinnän ongelmallisuuteen on keksitty tarttua. Toki sosiaalisen yrittäjyyden yleistyessä tällaisen yrityksen perustaminen oli varmaankin vain ajan kysymys, mutta jonkunhan täytyy olla se ensimmäinen. Verson sivuilla puhutaan siitä samaisesta jo kuluneesta läpinäkyvyydestä, josta allekirjoittanutkin on kirjoittanut. Kuitenkin sillä erotuksella, että Verso puhuu etupäässä positiivisten tekojen näkyville saamisesta.

Kuten olen aiemminkin antanut ymmärtää, itse olen enemmänkin taipuvainen ajattelemaan läpinäkyvyyttä kokonaisvaltaisena asiana, jonka saavuttamiseksi tulisi viestiä myös niistä asioista, jotka eivät välttämättä ainakaan kyseisellä hetkellä ole positiivisia. Tietenkin voi olla kyseenalaista viestiä asiasta, joka on retuperällä ja jolle ei ole edes aikomusta tehdä mitään. Silloin ei kuitenkaan voida puhua vastuullisuudesta ylipäätään, jolloin siitä ei lähtökohtaisesti kannata viestiäkään. Siinä käy muuten vähän kuin pummilla matkustaessa; kustannukset säästyvät mukavasti, kunnes siitä jää kiinni.

Mikäli yritys haluaa olla aidosti läpinäkyvä, tulisi viestiä myös niistä vähemmän hyvin olevista asioista, ja kertoa, mitä niille aiotaan tehdä. Vastuullisuudesta viestiessä on hyvä pitää mielessä, että kuluttajat eivät keskimäärin yrityksiin juurikaan luota (esim. aikaisemminkin siteeraamani EVA:n 2009 asennetutkimus), enkä jaksa uskoa, että ihmiset olisivat niin naiiveja, että uskoisivat yritysten tekevän asioita pelkästään vastuullisesti. Kokonaisvaltaista, sekä negatiivisia että positiivisia asioita julkaisevaa vastuullisuusviestintää ei ole juurikaan tutkittu, joten mitään valistunutta arvausta parempaa informaatiota en pysty tällä hetkellä tarjoamaan. Kuluttajat eivät kuitenkaan tällä hetkellä juurikaan yritysten viestintään luota, ja epäilen vahvasti, että juuri tuo läpinäkyvyyskysymys on yksi ongelma. Olemalla aidosti läpinäkyvä yritys voisi saavuttaa ihan oikeaa kilpailuetua vastuullisuuden kautta.

PS. Allekirjoittaneen mielestä Verson ilmaantuminen on hieno juttu; onhan yrittäjyys kannatettavaa ylipäätään. Mielenkiinnolla seuraan, millaisille apajille tuoreen yrityksen polku johtaa.

Sekä yrityksillä että kuluttajilla on mahdollisuus hyötyä yhteiskuntavastuutoiminnasta – mikäli se saadaan julkisuuteen

joulukuu 17, 2010

Oli yritysten yhteiskunnallinen rooli mikä hyvänsä, eräs sekä asiantuntijoita että managereita askarruttanut kysymys on ollut yhteiskuntavastuuohjelmien ja –toimenpiteiden taloudellinen tuottoisuus. Mikäli vastuullinen toiminta oikeasti esimerkiksi parantaa myyntiä tai asiakastyytyväisyyttä, niin sitähän kannattaisi harjoittaa, vaikka omaisikin friedmanlaisen maailmankatsomuksen universaalin oman edun tavoittelun optimaalisuudesta.

Aihetta on tutkittu empiirisesti jo ainakin 70-luvulta saakka, ja hyvin pitkälti ristiriitaisin lopputuloksin. Jennifer Griffin ja John Mahon totesivat vuoden 1997 selvityksessään, että eri tutkimusten tulokset osoittivat erilaisia lopputuloksia; osa näyttää yhteyden olevan positiivinen, osa negatiivinen, osassa taas löydettiin sekä negatiivinen että positiivinen yhteys vastuullisten toimenpiteiden ja taloudellisen menestyksen välillä. Sekavuuteen ovat vaikuttaneet tutkimuksissa käytetyt toisistaan eroavat aineistot, metodologiat, oletukset, mittarit, ja niin edelleen. Suurin osa tutkimuksista kuitenkin on viitannut positiiviseen yhteyteen, mutta myös negatiiviseen yhteyteen viittaavien tutkimusten määrä on merkittävä.

Mikä tässä tutkimustulosten ristiriitaisuudessa sitten mättää? Miksi vastuullisen toiminnan ja taloudellisen kannattavuuden yhteyttä on ollut niin vaikeaa mitata? Ainakin yksi mielestäni erittäin merkittävä syy on ollut huomion kiinnittäminen erilaisiin CSR-ohjelmiin, toimenpiteisiin ja raportointijärjestelmiin. Viestintä, julkisuus, ja maine on unohdettu lähes tyystin. Mitä taloudellista hyötyä voi olla vaikka maailman eettisin ja vastuullisin firma, jos kukaan ei tiedä siitä (niitä joitakin tuotantoprosessien virtaviivaistamisesta saavutettuja kustannussäästöjä lukuun ottamatta)?

Nokialta hyvänä esimerkkinä kerrottiin joitakin vuosia sitten, että he eivät juuri pidä meteliä yhteiskuntavastuuhankkeistaan, koska ne kasvattavat yritykseen kohdistuvaa huomiota, ja altistavat helpommin noloille ”kiinnijäämisille” yhteiskuntavastuuasioiden laiminlyönnistä. No, kuten hiljattain huomiota herättänyt verikännykkäkohu osoittaa, ei näiltä riskeiltä suuri yritys voi välttyä oikein muutenkaan. Toki on syytä pitää mielessä, että suurin vaikutus maineeseen yhteiskuntavastuuasioihin liittyen on nimenomaan hyvämaineiseen yritykseen kohdistuva negatiivinen huomio. Tästä huolimatta, mikäli yhteiskuntavastuutoiminnasta halutaan oikeasti hyötyä myös taloudellisesti, tulee toiminta saada jollakin tasolla julkiseksi.

Kyseessä on jälleen asioiden tekeminen kuluttajille helpommaksi. EVA:n vuoden 2009 kansallisessa arvo- ja asennetutkimuksessa selvisi, että 69% suomalaisista haluaisi lisää yhteiskuntavastuuta yrityksiltä. Vaikka samaisen raportin mukaan suomalaiset eivät erityisemmin luota yritysten omaan viestintään, olisi kuitenkin sekä yritysten että kuluttajien kannalta hyödyllistä saada enemmän tietoa yritysten yhteiskuntavastuutoiminnasta myös asiakkaiden keskuuteen keinolla tai toisella. Tämä lisäisi jo aiemmin peräänkuuluttamaani läpinäkyvyyttä, ja antaisi kuluttajille monipuolisempia vaihtoehtoja ostopäätöksiä tehtäessä. Olettaen, että kuluttajat valitsevat eettisen tuotteen muiden asioiden pysyessä ennallaan, kyseessä on win-win –tilanne.

Ulkoiluvaatevalmistajat läpinäkyvyyden edelläkävijöinä?

marraskuu 18, 2010

Jatkaen (lyhyesti) hieman ekologisen kuluttamisen hankaluudesta ja läpinäkyvyydestä, lukaisin juuri jutun tuoreesta uusiseelantilaisesta (ulkoilu)vaatemerkistä nimeltään Icebreaker, jonka jokaisen merinovillaisen vaatekappaleen kuluttaja pystyy jäljittämään yksittäiseen lampaaseen saakka. Hinnat ovat tietenkin kalliimmasta päästä, mutteivät mitenkään mahdottomia verrattuna muihin laadukkaisiin ulkoiluvaatevalmistajiin. Tuskinpa tästä mitään uutta North Facea tulee, mutta tunnettu ja arvostettu Patagonia on jo aiemmin lähtenyt samankaltaiseen läpinäkyvyyyteen, joten jos tahti jatkuu samana, koko ala saattaa alkaa tuntea painetta samanlaisiin toimenpiteisiin – kuluttajaa auttaen. Toki on hyvä pitää mielessä, että ulkoiluvaatevalmistajien asiakaskunnassa on todennäköisesti suhteellisesti melko paljon eettisiä/ekologisia tuotteita arvostavia kuluttajia.

Ekologisen kuluttamisen hankaluus

marraskuu 12, 2010

Edellisessä artikkelissa kirjoitin ekologisesta kuluttamisesta ja kahdesta dimensiosta, joiden puitteissa sitä voi jossain määrin arvioida erilaisten tuotteiden ja palveluiden kohdalla. Yksi haasteista on, että tutkimusten mukaan nämä kaksi dimensiota, ostopäätöksen (oletetut) vaaditut kompromissit ja (oletettu) ekologinen impakti, ovat osoittautuneet hankaliksi arvioitaviksi kuluttajille. Sekä tuotteissa että palveluissa kuluttajien mielikuvat ostopäätökseen liittyvistä vaadituista kompromisseista ja ekologisesta impaktista vaihtelevat kuluttajien välillä valtavasti. Toiset esimerkiksi mieltävät ekosähkön kalliiksi, mutta pitävät sen tilaamista helppona, toiset taas ajattelevat tilaamisen olevan vaivalloista, mutta uskovat, että hinta on suurin piirtein sama. Toisin sanoen kuluttajien ymmärrys ekologisista tuotteista (’ekologinen lukutaito’) on melko heikkoa, johtuen epäilemättä sekä informaation hankkimisen haastavuudesta että informaation sekavuudesta ja määrästä.

Yleisesti ottaen kuluttajat toivovat useiden tutkimusten ja selvitysten mukaan yrityksiltä lisää läpinäkyvyyttä – tätä kuvastaa myös se, että kerrasta toiseen kuluttajien luottamus suuryrityksiä kohtaan osoittautuu tutkimuksissa (esim. EVAn kansallinen arvo- ja asennetutkimus 2009) todella alhaiseksi. Monet yrityksetkin ovat heränneet tähän, ja pyrkivät yhä kattavampaan läpinäkyvyyteen; tästä voisi ekologisuuden kohdalla mainita vaikka McDonald’sin päätöksen ilmoittaa jokaisen tuotteensa hiilijalanjälki ravintoloissaan Yhdysvalloissa. Useat yritykset (esimerkiksi Nokia tuoreessa Blood in the Mobile -dokumentissa) kuitenkin myös valittavat toimitusketjujensa arvioinnin hankaluudesta sekä ekologisen että sosiaalisen vastuun osalta.

Yritykset eri vaiheissa toimitusketjua heräilevät hiljalleen läpinäkyvyyden tuomaan kilpailuetuun. Apua yritysten toimitusketjujen läpinäkyvyyden parantamiseen tarjoaa omalta osaltaan maailman johtava rahtilaivaoperaattori Maersk Line, joka hiljattain ilmoitti aikovansa julkistaa jokaisen käyttämänsä aluksen hiilijalanjäljen. Tämä on hyvä uutinen yrityksille, kuluttajille, ja toki myös Maersk Linelle itselleen. Yritykset saavat yhden toimitusketjunsa osan hiilijalanjäljen selvitettyä vailla vaivannäköä, joka taas ajan myötä kääntyy kuluttajille selkeämmäksi tuoteinformaatioksi, helpottaen heidän ostopäätöksiään (ainakin niiden kuluttajien osalta, jotka vähääkään esim. hiilijalanjäljestä välittävät). Maersk Line itse saa kilpailuetua kasvaneesta läpinäkyvyydestään (kehuja yritysasiakkailta, esim. Starbucksilta, alkoi satelemaan välittömästi), ja samalla myös suurena toimijana muuttaa koko rahtilaivaliikennöinnin pelikenttää itselleen mieleiseen suuntaan.

Mikäli muut alan toimijat seuraavat Maersk Linen esimerkkiä (kuten ennustaisin käyvän, Maersk Linen koosta johtuen), saattavat kuluttajien ostopäätökset tulla helpottumaan jo lähitulevaisuudessa, ja ainakin lopputuotteita valmistavien yritysten läpinäkyvyyspyrkimykset tulevat helpottumaan.

PS. Ääriesimerkkinä arvoketjun läpinäkyvyydestä voisi mainita malliyrityskansalaisena tunnetun ulkoiluvaatevalmistaja Patagonian päätös julkistaa useiden tuotteidensa koko arvoketju alusta loppuun, hiilijalanjäljistä tuotanto-olosuhteisiin. Päätös sai välittömästi asiakkailta positiivista palautetta, siitäkin huolimatta, että kaikki osat joidenkin tuotteiden osalta eivät olleet vielä sillä tasolla, jolla yritys haluaisi niiden olevan – tästä huolimatta asiakkaat arvostivat yrityksen rehellisyyttä asiassa, ja ovat kannustaneet Patagoniaa entistäkin vastuullisempaan toimintaan.