Archive for the ‘parempi elämä’ Category

Kestävästä kehityksestä ja talouskasvusta

helmikuu 9, 2011

Viime aikoina on virinnyt yhä kiihtyvää keskustelua kestävästä kehityksestä ja talouskasvun vaikutuksesta kehitykseen. Itse luin hiljan Shelby D. Huntin artikkelin ”Sustainable marketing, equity, and economic growth: a resource-advantage, economic freedom approach”, jossa professori kirjoittaa talouskasvun olevan paras reitti kohti kestävää kehitystä. Tiivistettynä Hunt perustelee väitteensä sillä, että varakkailla valtioilla on resursseja (varallisuutta, aikaa, teknologiaa jne.) puuttua ympäristötekijöihin, kun taas köyhillä valtioilla tilanne on toinen. Tätähän voisi verrata vaikka Maslow:n tarvehierarkiaan.

Huntin väite, että köyhillä valtioilla ei ole mahdollisuutta, tai välttämättä edes kovasti halua puuttua ympäristö- ja sosiaalisiin ongelmiin, on todennäköisesti ainakin suurelta osin paikkansa pitävä. Sen sijaan väite, että köyhien maiden elintason nostaminen länsimaiden tasolle olisi jonkinlainen ratkaisu ns. kestävän kehityksen (kestävä kehitys on muuten harvinaisen ongelmallinen termi nykyään, se kun tupataan ymmärtämään niin monella eri tavalla) ongelmiin, on ongelmallinen, ja jossain määrin tyypillinen kansantaloustieteilijälle.

Järkeily, jolle Hunt väitteensä perustaa, on seuraavanlainen: kestävä markkinointi on sidottu kestävään kehitykseen -> kestävä kehitys on sidottu kansojen varallisuuteen -> kansojen varallisuus on sidottu taloudelliseen kasvuun. Näin siis kestävää kehitystä voidaan edistää talouskasvun avulla (väite pitää myös paikkansa mallissa, jossa riittävän moni muuttuja on jätetty kätevästi huomiotta). Tässä kuitenkin nähdäkseni tehdään melko yleinen, ja virheellinen oletus, että talous on jokin kummallinen itsenäinen kokonaisuus, joka mittaa ja arvottaa kaikkea kaikesta muusta riippumatta. Hunt ei missään vaiheessa tuo esille sitä, että mikäli kehittyvät ja kehitysmaat saavat nostettua varallisuutensa ja elintasonsa länsimaiden nykyiselle tasolle, on pallomme ikävä kyllä tuomittu, elleivät järjestelmämme ja instituutiomme koe massiivisia resurssien kulutusta todella tuntuvasti vähentäviä muutoksia (tämä selviää vaikkapa tarkastelemalla teknologisen kehityksen mahdollistaman resurssitehokkuuden ja resurssien käytön kehitystä – tehokkuuden parantumisesta huolimatta maapallon resurssien kokonaiskulutus kasvaa jatkuvasti).

Toisenlaista kuin Huntin edustamaa mallia ehdottaa muiden muassa viime aikoina jonkin verran julkisuutta kerännyt degrowth-liike (ajattelutapaan voi tutustua vaikkapa osoitteissa degrowth.fi ja degrowthfinland.fi). Degrowthissa ajatellaan tietyllä tavalla samalla tavalla kuin mitä Hunt ajattelee, mutta myös ratkaisevasti eri tavalla (riippuen myös hieman siitä, keneltä kysyy). Degrowthissa lähdetään siitä, että vauraiden maiden tulee vähintäänkin kohtuullistaa kulutustaan ja pysäyttää talouskasvu, ellei jopa siirtyä kohti talouslaskua; näin kehittyvät maat voisivat vaurastua, samalla mahdollistaen sen, että maapallomme pysyy elinkelpoisena meille kaikille. Suurin huoli kohdistuu kuitenkin resurssivirtoihin ja niiden pienentämiseen – joidenkin degrowthin kannattajien mukaan talouskasvu saattaisi kuitenkin periaatteessa olla mahdollista samalla, kun resurssivirrat pienenevät. Lisää degrowthista voi lukea esimerkiksi kanadalaisekonomisti Peter Victorin (Victor sai julkaistua talouskasvua kyseenalaistavan artikkelin arvostetussa Nature-journalissa vuoden 2010 lopulla) kirjasta ”Managing without Growth: Slower by Design, Not Disaster”.

Degrowthissa on toki ongelmansa (mitättömimpänä, mutta silmiinpistävänä koko termin negatiivinen kalskahdus), joita en tässä ala sen tarkemmin spekuloimaan, mutta ajattelutapa ottaa joka tapauksessa elinympäristömme huomioon myös hyvinvointimme takaajana huomattavasti Huntia paremmin. Näissä kahdessa ajattelutavassa yhtenäistä on kuitenkin köyhempien maiden toivottu taloudellinen kehitys. Omasta näkökulmastani varmaa on kuitenkin se, että mikäli meininki ei varakkaissa maissa muutu (tällä en kuitenkaan tarkoita varsinaista elintason laskua), köyhien maiden vaurastuminen ei tule johtamaan minkäänlaiseen kestävään kehitykseen.

Kuinka paljon yhteisöllinen kuluttaminen on lisääntymässä?

joulukuu 23, 2010

Time kokosi jälleen vuoden päätteeksi parhaat- ja huonoimmat -listat erilaisista kategorioista. Mukana oli myös parhaat 10 vihreää uutisjuttua. Yhdeksäntenä oli nouseva yhteisöllisen kulutuksen (collaborative consumption) trendi. Laman jälkimainingeissa ihmisten varallisuus laski ja luottamus talouteen kärsi pahan kolauksen, mutta tarpeet ja mieliteot kuitenkin pysyivät.

Timen mukaan edellä mainitut tekijät ovat ovat aiheuttaneet erilaisten vuokraus-, lainaus-, ja vaihtopalveluiden suosion (ja lukumäärän) lisääntymistä. Sen sijaan, että joku ostaa auton, tämä saattaa nykyisin yhä useammin turvautua kimppakyytiin (Suomessa tällaista palvelua tarjoaa esim. Kyydit.net). Myös erilaisten esineiden vaihdolle ja vuokraukselle omistautuneiden yritysten määrä on lisääntynyt; esimerkiksi työkalujen tai leirintätarvikkeiden vuokraaminen/lainaaminen on monille järkeenkäypää, koska tällaiset esineet ovat suhteellisen kalliita, mutta ovat harvemmin edes lähelle jokapäiväisessä käytössä.

Sekä filosofit että tutkijat ovat jo pitkän aikaa puhuneet kulutustapojen muuttumisesta, ja kuinka tiettyjen tuotteiden kohdalla ollaan siirtymässä omistamisen sijaan tarveperäiseen käyttämiseen – toisin sanoen on kyse siirtymisestä tuotteista palveluihin. Tähän mennessä kuitenkin on, palveluiden lisääntymisestä huolimatta, monen hyödykkeen kohdalla pikemminkin lisätty tuotteisiin käytetyn kulutuksen määrää. Esimerkkeinä vaikkapa autojen määrä on lisääntynyt yhä, ja ihmiset hankkivat kotiteattereita elokuviin menemisen sijaan. Tavaroiden omistamista ei muutenkaan nykyisin pidetä samanlaisena varallisuuden mittarina länsimaissa kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, etenkään nuoremman ikäpolven keskuudessa.

Ehkä suunta on kuitenkin kääntynyt, tai kääntymässä. Syytä ainakin olisi, sillä maapallon resurssit ovat jatkuvasti kovenevassa, yhä kestämättömämmässä käytössä esimerkiksi Kaakkois-Aasian nousevan elintason myötä. Vuokraaminen, lainaaminen ja jakaminen ovat ostamista ekologisempia kulutusvaihtoehtoja, ja ainakin tällaisten vaihtoehtojen määrä on kasvanut Netcyclereiden ja muiden ansiosta – aika näyttää, onko tällaisten kulutusvaihtojen käyttö oikeasti lisääntynyt, vai onko kyseessä vain hetkellinen trendi-ilmiö. Hyviä apajia tavaroiden jakamiselle (ja siten rahan säästämiselle) olisivat ainakin kerrostaloyhtiöt, joissa vaihtamis/lainaamistoimintaa olisi helppo tukea esimerkiksi hyvin yksinkertaisten ilmoitustaulujen avulla.

Suomessa käytettyjen tavaroiden kierrätystä ja lainaamista tukevat esimerkiksi Netcycler ja Kuinoma.

Kevyttä pohdintaa jalkapallosta, yhteiskunnasta, ja moraalista

marraskuu 26, 2010

Taannoin jalkapallotreeneissä tuotantotaloutta opiskelevan joukkuekaverini kanssa voittamisesta ja voiton saavuttamiseen käytettyjen keinojen merkityksestä käymäni sananvaihto sai allekirjoittaneen jälleen miettimään oman edun tavoittelun ja hyvinvoinnin välistä suhdetta. Ystäväni oli totuttuun tapaansa sitä mieltä, että mitkä tahansa keinot ovat sallittuja voiton saavuttamiseksi, myös sääntöjen rikkominen, sillä sääntöjen rikkomisesta seuraa kuitenkin asianmukainen rangaistus. Toisaalta, välillä tuomarit eivät huomaa rikkeitä, törkeitä ja tahallisiakaan, mutta silloinkin toimitaan senhetkisten sääntöjen puitteissa, joten asia on ok. Mietityttää kuitenkin, kuinka jalkapallo tästä hyötyy, siis katsojien ja pelaajien kannalta? Jos siis arvellaan, että (jotta voitto varmistuisi) vastustajan paras pelaaja voidaan teloa niin, että tuomari tätä tuskin huomaa, kannattaako näin siis tehdä?

Samantapainen ajattelutapa heijastuu työ/liike-elämässä, ja oikeastaan yhteiskunnassa yleisemmälläkin tasolla. Täysin itsestäänselvänä esimerkkinä voisi mainita esimerkiksi tämän viimeisimmän taloudellisen taantuman, joka karkeasti ottaen aiheutui pitkälti siitä, että rahoitusmarkkinoilla pelattiin silloisten sääntöjen mukaan, mutta täysin vastuuttomasti. Tietyllä tavalla myös Enron on esimerkki tavoitteesta toimia siten, kuin säännöt ja niitä valvovat osapuolet sallivat; kiinnijääminen tuskin oli toiminnassa tarkoituksena. Joku voisi väittää, että on täysin ihmisluonnon mukaista toimia vain ja ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, joita voidaan valvoa, koska muuten asettaa itsensä epäedulliseen kilpailuasemaan. Omasta näkökulmastani kyseessä on kuitenkin pitkälti arvokysymys; kyse on siis ainakin osin siitä, millaiset arvot yhteisössä tai yhteiskunnassa vallitsevat.

Perinteisesti liiketoimintaan liitetään itsekkyyden ja ahneuden kaltaisia arvoja, ja näitä korostetaan, ainakin implisiittisesti, jo koulutusvaiheessa (näin ainakin kauppatieteiden maisterin koulutuksessa). Muiden ajattelu heikentää kilpailuasemaa, eikä win-win -tilannetta ole olemassa; kaikki tavoittelevat aina lähtökohtaisesti win-lose -tilannetta. Myös kansantaloustieteessä (ainakin tietyissä suosituissa suuntauksissa) ihminen nähdään yleisesti ottaen omia etujaan tavoittelevana ja niiden saavuttamista toteuttavana rationaalisena toimijana. Samalla, kun on korostettu itsekkäitä, yksilökeskeisiä arvoja, liiketoiminnan on myös perinteisesti katsottu olevan kaikenlaisten moraalien ja etiikan ulkopuolella. Kuten Milton Friedmaninkin on väitetty sanoneen, ”the business of business is business.”

Väittäisin kuitenkin, että merkittävä osa ihmisistä, jotka seuraavat edellämainittujen kaltaisia arvoja ammatissaan (oli se sitten jalkapalloilija tai investointipankkiiri), ja noudattavat niiden mukaisia toimintatapoja omissa työympäristöissään, eivät tee niin kotonaan tai läheistensä suhteen. Tähän viittaa jo pelkästään se, että liike-elämä on aktiivisesti pyritty poistamaan normaalisti ihmisten toimintaan vaikuttavien moraalien ja etiikan piiristä (Esim. Friedman vuoden 1970 New York Timesin esseessään ”the Social Responsibility of Business is to Increase Its Profits” tai Theodore Levitt vuoden 1958 artikkelissaan ”the Dangers of Social Responsibility”). Ihmissuhteissa, jos missä, säännöt ovat jo valmiiksi epäselvät. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri tästä johtuen) ihmiset eivät pyri jokaisessa tilanteessa saavuttamaan etua vanhempiinsa, ystäviinsä, tai puolisoonsa nähden.

Puhtaan oman edun tavoittelun sijaan ihmiset tapaavat keskinäisessä kanssakäymisessään toimia jo antiikin filosofien hoksaaman ’kultaisen säännön’ mukaisesti, eli välttäen tekemästä muille sellaista, mitä ei toivoisi tehtävän itselleen. Tällainen kunnioitukseen perustuva lähestymistapa on toimiva yhteiskunnan kannalta, sillä se mahdollistaa luottamuksen (ja sitä kautta turvallisuuden), ja yhteiskunnan olisi täysin mahdotonta toimia vähänkään tehokkaasti, mikäli luottamusta ei olisi (esimerkiksi yhteistyö olisi vähintäänkin haastavaa). Tämähän on itsestään selvää.

Mitä, jos näitä ihmisille luonnollisia toimintatapoja ja arvoja alettaisiin (taas?) soveltaa myös liikemaailmana tunnetussa sosiaalisessa konstruktiossa? Tai jalkapallokentillä? Ja mikseivät nämä ihmiset, jotka käyttäytyvät toisiaan kunnioittaen kotonaan ja harrastuksissaan, aina sovella samoja arvoja työelämässä? Syitä on tietenkin monia, ja useat löytyvät viimeisen parin sadan vuoden aikana tapahtuneesta nopeasta yhteiskunnallisesta progressiosta, mutta tästä huolimatta en näe, mitä ongelmia muiden huomioon ottamisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta voi oikeasti olla liike-elämässä. Jalkapallokentistä puhumattakaan.

Oikeita innovaatioita

marraskuu 4, 2010

National Geographic (muuten todella loistava lehti, laatujournalismia parhaimmillaan) julkaisi marraskuun numerossaan lyhyen jutun eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten elämiä helpottavista innovaatioista. Osa esitellyistä innovaatioista on vaatinut melko hienostunuttakin teknologiaa, mutta näistäkin parhaat, eniten ihmisten elämänlaatua parantavat innovaatiot ovat todella yksinkertaisia ja ovat mahdollisia toteuttaa käytännössä missä tahansa, sekä hintansa että monimutkaisuutensa puolesta.

Oma suosikkini on renkaan mallinen vedenkuljetusastia, jota vedetään perässä vaikkapa autonrenkaan tapaan löysän narun avulla. Tällä tavoin lähes kuka tahansa pystyy kuljettamaan esimerkiksi perheelleen kohtalaisen suuria määriä vettä (n. 50 litraa) melko pitkiäkin matkoja. Pyörivän renkaan vierittäminen kun on huomattavasti kevyempää hommaa kuin valtavan astian raahaaminen. En osaa edes kuvitella, kuinka paljon tällainen innovaatio voi parantaa sellaisen perheen elintasoa, joka hakemaan vetensä matkan päästä! Vesirenkaan kaltainen innovaatio voi oikeasti ratkaisevasti muuttaa perheiden arkirutiineja, kun aikaa jää muuhunkin kuin veden hakemiseen, ja siten parantaa näiden elämiä. Huonona puolena on, että tällä hetkellä vesirumpu maksaa n. 50e/kpl, eli näiden hankintaa täytyisi nähtävästi jollain tapaa tukea ulkopuolelta.

Lisää inspiroivia innovaatioita löytyy seuraavan linkin takaa: http://ngm.nationalgeographic.com/big-idea/16/little-packages