Archive for the ‘toimitusketju’ Category

Myrkylliset kahvimukit

kesäkuu 23, 2011

Back from a hiatus. Tutkijanelämääni liittyvät kiireet veivät kirjoitusmehut sen verran tehokkaasti viimeisten kuukausien aikana, ettei blogia ole valitettavasti jaksanut päivittää. Ehkäpä kesän tuoma rentous kirvoittaisi runosuontani. Aloitetaan kuitenkin helposta ja lyhyestä.

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin nettisivuillaan lyhyesti Lidlin myrkyllisistä kahvimukeista. Uutisoidessa mukeja oltiin ehditty myydä lähes 2400 kappaletta. Lidl pyysi Hesarin välityksellä asiakkaitaan palauttamaan mukit, jolloin nämä saavat rahansa takaisin. Mitäs tästä kaikesta nyt sitten pitäisi ajatella?

Plussat:

+ Lidl on todennäköisesti itse ottanut yhteyttä Hesariin, jotta saisi vedettyä tuotteet takaisin mahdollisimman tehokkaasti. Kauas on tultu niistä ajoista, kun Ford julkaisi tahallaan räjähdysherkän auton (aikaisemmin mainitsemani Pinto). Yritykset (tai Lidl ainakin) ovat siis oppineet, ettei tuollaisia juttuja kannata jättää aktivistien paljastettavaksi, kun tuhannet ovat jo ehtineet imuroida lyijyä elimistöönsä mökillä lähdevettä kupista juodessaan.

+ Jaa, siinäkö se oli? Vaikea arvioida, kuinka nopeasti Lidl on toiminut takaisinottonsa kanssa.

Miinukset:

– Rahat takaisin? Oikeasti? Mitenkäs tämä ostostelijan mukin palauttamiseen käyttämä aika ja näkemä vaiva? Eikö Lidl tosiaan voi korvata tätä edes pienellä lahjakortilla tai jollain muulla tavalla, joka sanoisi edes ”kiitos ja anteeksi?” Ei pahoiteltu edes lehtijutun kautta! Muutenkin, Lidlin käyttötavaroilla on muutenkin 14 päivän palautusoikeus.

– Herättää kysymyksiä Lidlin toimitusketjunhallinnasta. Pääseekö luotettavilta alihankkijoilta lyijyn tasoisia myrkkyjä ruokailuun tarkoitettuihin tavaroihin? Ajatellaanko juurikaan asiakkaan hyvinvointia, vai lähinnä omaa taskuun päätyvän namin määrää?

– Voisivat kertoa jotain jatkotoimenpiteistään ja siitä, kuinka tällainen vältetään jatkossa. En tiedä, hetkauttaako mikään tässä koko jutussa Lidlin asiakkaita, mutta itse ainakin haluaisin kuulla, että yritys pyrkii aktiivisesti siihen, ettei tällaista enää tapahdu, ja selittää, kuinka tähän pyritään.

Yhteenvetona miinukselle jäätiin. Allekirjoittaneelle yksi syy lisää jättää Lidl väliin vastaisuudessa.

Mainokset

Kenelle vastuu kuuluu enemmän, kuluttajalle vai tuottajalle?

helmikuu 25, 2011

Erilaiset ruoassa ja tuotteissa ylipäätään esiintyvät kemikaalit ja lisäaineet ovat viime aikoina olleet melko vilkkaankin keskustelun aiheena. Tällä viikolla esimerkiksi Taloussanomat uutisoi elintarviketeollisuuden käyttämistä lisäaineista ja niiden vaarallisuudesta, samoin kuin samaisen teollisuuden tuotteennimeämiskäytännöistä. Taloussanomienkin jutussa runsaasti huomiota saanut Mats-Eric Nilssonin kirja ”Aitoa ruokaa” on myös hyvä esimerkki tämänhetkisestä ilmapiiristä erilaisten lisäaineiden ja kemikaalien suhteen.

Vaikka sekä Taloussanomien juttu että Nilssonin kirja ovat melkoisen latautuneita (kirjalta tämän voi vielä hyväksyä, mutta ainakin lehden suhteen odottaisin jonkinlaista taustoitusta ja lähdekritiikkiä – Taloussanomien jutussa väitetään mm. aspartaamin olevan laitonta Yhdysvalloissa, mitä se ei suinkaan ole), on näissä kuitenkin pointtinsakin. Tarvitsevatko ihmiset oikeasti valtavaa määrää erilaisia aromivahventeita ja väriaineita? Tarvitaanko esimerkiksi vaatteiden valmistusprosessissa valtavaa määrää kemikaaleja, joita väistämättä kulkeutuu luontoon ja myös ihmisiin? Entä onko pullat aivan pakko nimetä lihapulliksi, jos niissä käytetään lähinnä kanannahkaa?

Vaikka Taloussanomien juttu oli mielestäni hieman heikkotasoinen taustoituksensa suhteen, sen teki kuitenkin mielenkiintoiseksi Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö Elisa Piesalan haastatteleminen. Piesala kun sysää jutussa vastuuta yrityksiltä kuluttajan suuntaan melko raskaalla kädellä. Esimerkiksi natriumglutamaatista (tutkimuksissa on todistetusti löydetty tiettyjä lieviä väliaikaisia haittavaikutuksia, myös pysyvämmistä haitoista on saatu eläinkokeissa viitteitä) Piesala toteaa viileästi, että ”natriumglutamaattia on tuotteissa, jos kuluttajat sen hyväksyvät.”

Allekirjoittaneessa edellä mainitun kaltaiset lauseet melkeinpä aiheuttavat kylmiä väreitä. Mielestäni on todella kummallista sysätä vastuu einesten valmistuksessa käytettävistä lisäaineista kuluttajalle, jolla on ensinnäkin rajallinen määrä resursseja joka ikisen tuotteen ainesisällön tarkastamiseen, puhumattakaan erilaisten aineiden mahdollisten haittavaikutusten selvittämiseen. Ei varmaan edes tarvitse erikseen mainita, että yksityiset kansalaiset eivät mitenkään voi esimerkiksi tutkia erilaisten lisäaineiden mahdollisia haittavaikutuksia.

Tällaisessa tapauksessa yritysten ja kuluttajien välistä vastuun jakamista voisi käsitellä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Kun kerran eletään jonkinlaisessa muka-markkinataloudessa, voisi silloin myös ajatella vapaiden markkinoiden toiminnan mahdollistavia premissejä. Yksi erittäin tärkeä premissi on informaation tasapuolinen saatavuus. Tällaisissa tapauksissa informaation saatavuuden tasapuolisuus ei toteudu (kuten ei usein muutoinkaan), vaan myyvällä osapuolella, eli yrityksillä, on enemmän informaatiota kuin ostavalla/käyttävällä osapuolella, eli kuluttajilla. Näin siis tasapuolisuuden toteutumisen vuoksi yrityksen tulisi ottaa vastuuta tämän informaatioedun verran.

Välillä (tai usein, riippuen tulkinnasta) yritykset päättävät pimittää tietoa kuluttajilta (ja muilta toimijoilta), tai ainakin jättää ilmaisemasta joitakin asioita näkyvästi tai yksiselitteisesti (tästä juuri on kysymys vaikkapa kanannahkapullien kohdalla). Pahimmillaan tällainen tieto voi olla oikeasti vahingollista kuluttajalle (Ford Pinto on varmaankin yksi kuuluisimpia tapauksia) – tällöin viimeistään vahinko palaa myös yritykselle, sillä kuluttajat (ja mahdollisesti myös valtiovalta) rankaisevat viimeistään silloin, kun yritys käyttäytyy oikeasti törkeästi. Tällöin viimeistään myös käy selväksi, kenelle se vastuu olisi oikeasti kuulunut.

Tässä jutussa jäi muuten kokonaan käsittelemättä jakelijalle kuuluva vastuu, joka siis ruoan tapauksessa tarkoittaa Keskon ja S-ryhmän kaltaisia vähittäistavaratoimijoita. Ehkäpä siihen päästään joskus paremmalla ajalla.

Ulkoiluvaatevalmistajat läpinäkyvyyden edelläkävijöinä?

marraskuu 18, 2010

Jatkaen (lyhyesti) hieman ekologisen kuluttamisen hankaluudesta ja läpinäkyvyydestä, lukaisin juuri jutun tuoreesta uusiseelantilaisesta (ulkoilu)vaatemerkistä nimeltään Icebreaker, jonka jokaisen merinovillaisen vaatekappaleen kuluttaja pystyy jäljittämään yksittäiseen lampaaseen saakka. Hinnat ovat tietenkin kalliimmasta päästä, mutteivät mitenkään mahdottomia verrattuna muihin laadukkaisiin ulkoiluvaatevalmistajiin. Tuskinpa tästä mitään uutta North Facea tulee, mutta tunnettu ja arvostettu Patagonia on jo aiemmin lähtenyt samankaltaiseen läpinäkyvyyyteen, joten jos tahti jatkuu samana, koko ala saattaa alkaa tuntea painetta samanlaisiin toimenpiteisiin – kuluttajaa auttaen. Toki on hyvä pitää mielessä, että ulkoiluvaatevalmistajien asiakaskunnassa on todennäköisesti suhteellisesti melko paljon eettisiä/ekologisia tuotteita arvostavia kuluttajia.

Ekologisen kuluttamisen hankaluus

marraskuu 12, 2010

Edellisessä artikkelissa kirjoitin ekologisesta kuluttamisesta ja kahdesta dimensiosta, joiden puitteissa sitä voi jossain määrin arvioida erilaisten tuotteiden ja palveluiden kohdalla. Yksi haasteista on, että tutkimusten mukaan nämä kaksi dimensiota, ostopäätöksen (oletetut) vaaditut kompromissit ja (oletettu) ekologinen impakti, ovat osoittautuneet hankaliksi arvioitaviksi kuluttajille. Sekä tuotteissa että palveluissa kuluttajien mielikuvat ostopäätökseen liittyvistä vaadituista kompromisseista ja ekologisesta impaktista vaihtelevat kuluttajien välillä valtavasti. Toiset esimerkiksi mieltävät ekosähkön kalliiksi, mutta pitävät sen tilaamista helppona, toiset taas ajattelevat tilaamisen olevan vaivalloista, mutta uskovat, että hinta on suurin piirtein sama. Toisin sanoen kuluttajien ymmärrys ekologisista tuotteista (’ekologinen lukutaito’) on melko heikkoa, johtuen epäilemättä sekä informaation hankkimisen haastavuudesta että informaation sekavuudesta ja määrästä.

Yleisesti ottaen kuluttajat toivovat useiden tutkimusten ja selvitysten mukaan yrityksiltä lisää läpinäkyvyyttä – tätä kuvastaa myös se, että kerrasta toiseen kuluttajien luottamus suuryrityksiä kohtaan osoittautuu tutkimuksissa (esim. EVAn kansallinen arvo- ja asennetutkimus 2009) todella alhaiseksi. Monet yrityksetkin ovat heränneet tähän, ja pyrkivät yhä kattavampaan läpinäkyvyyteen; tästä voisi ekologisuuden kohdalla mainita vaikka McDonald’sin päätöksen ilmoittaa jokaisen tuotteensa hiilijalanjälki ravintoloissaan Yhdysvalloissa. Useat yritykset (esimerkiksi Nokia tuoreessa Blood in the Mobile -dokumentissa) kuitenkin myös valittavat toimitusketjujensa arvioinnin hankaluudesta sekä ekologisen että sosiaalisen vastuun osalta.

Yritykset eri vaiheissa toimitusketjua heräilevät hiljalleen läpinäkyvyyden tuomaan kilpailuetuun. Apua yritysten toimitusketjujen läpinäkyvyyden parantamiseen tarjoaa omalta osaltaan maailman johtava rahtilaivaoperaattori Maersk Line, joka hiljattain ilmoitti aikovansa julkistaa jokaisen käyttämänsä aluksen hiilijalanjäljen. Tämä on hyvä uutinen yrityksille, kuluttajille, ja toki myös Maersk Linelle itselleen. Yritykset saavat yhden toimitusketjunsa osan hiilijalanjäljen selvitettyä vailla vaivannäköä, joka taas ajan myötä kääntyy kuluttajille selkeämmäksi tuoteinformaatioksi, helpottaen heidän ostopäätöksiään (ainakin niiden kuluttajien osalta, jotka vähääkään esim. hiilijalanjäljestä välittävät). Maersk Line itse saa kilpailuetua kasvaneesta läpinäkyvyydestään (kehuja yritysasiakkailta, esim. Starbucksilta, alkoi satelemaan välittömästi), ja samalla myös suurena toimijana muuttaa koko rahtilaivaliikennöinnin pelikenttää itselleen mieleiseen suuntaan.

Mikäli muut alan toimijat seuraavat Maersk Linen esimerkkiä (kuten ennustaisin käyvän, Maersk Linen koosta johtuen), saattavat kuluttajien ostopäätökset tulla helpottumaan jo lähitulevaisuudessa, ja ainakin lopputuotteita valmistavien yritysten läpinäkyvyyspyrkimykset tulevat helpottumaan.

PS. Ääriesimerkkinä arvoketjun läpinäkyvyydestä voisi mainita malliyrityskansalaisena tunnetun ulkoiluvaatevalmistaja Patagonian päätös julkistaa useiden tuotteidensa koko arvoketju alusta loppuun, hiilijalanjäljistä tuotanto-olosuhteisiin. Päätös sai välittömästi asiakkailta positiivista palautetta, siitäkin huolimatta, että kaikki osat joidenkin tuotteiden osalta eivät olleet vielä sillä tasolla, jolla yritys haluaisi niiden olevan – tästä huolimatta asiakkaat arvostivat yrityksen rehellisyyttä asiassa, ja ovat kannustaneet Patagoniaa entistäkin vastuullisempaan toimintaan.