Archive for the ‘ulkoisvaikutukset’ Category

Muutama sana yritysten vallan lisäämisen vaaroista

joulukuu 3, 2012

Tärkeät asiat ovat tällä hetkellä pinnalla mediassa. Euroopan velkakriisi on ehtinyt kuohua jo hetken aikaa, ja ratkaisuja esitetään sieltä ja täältä, vaihtelevalla menestyksellä. Allekirjoittanutta jaksaa eniten kummastuttaa kaiken maailman Mikael Pentikäisten talouskuri – vapauksia-yksityiselle-sektorille –lallatus. Talouskurikeskustelut jätettäköön Paul Krugmaneille ja Heikki Patomäille, mutta tuohon yksityisen sektorin toiminnan vapauttamiseen on pakko hieman tarttua. Tuota yhteisöveron laskemista kun on Pentikäisen lisäksi toivonut muutama muukin.

Metoforien avulla on mukava puhua asioista, ne kun auttavat yksinkertaistamaan asiat helposti arkiseen jutusteluun sopiviksi. Kaikki metaforat eivät tietenkään toimi (hyvänä esimerkkinä valtion rinnastaminen kotitalouteen), mutta tästä yhteisöveron laskemisesta tulee kyllä ensimmäisenä mieleen pakkasella alleen laskeminen lämmön tunteen saavuttamiseksi – saattaisi mahdollisesti hetken aikaa helpottaa, mutta pian olo on entistäkin kurjempi. Tällainen lähestymistapa nimittäin johtaa sellaiseen tilanteeseen, jossa oikeastaan jossain määrin jo olemme: valtioiden kisaillessa kilpailukyvyllään kaikki pyrkivät houkuttelemaan yrityksiä juuri omalle maaperälleen alentamalla yhteisöveroa ”kilpailijoitaan” pienemmäksi – lopulta pienentäen kaikkien yhteistä kakkua (vaihtoehtoisena ratkaisuna voisi tarjota esimerkiksi EU:n yhteistä yhteisöveroa, tai vaikkapa tiettyä yhteisesti sovittua minimiyhteisöveroa laajemmassakin mittakaavassa).

Toisin sanoen yhteisöveron pienentämisellä alennetaan julkisen sektorin mahdollisuuksia tuottaa hyvinvointia kansalaisille, ja veronmaksuvastuuta alentamalla sekä sysätään yhä suurempi osa yritystoiminnan ulkoisvaikutusten kustannuksista julkisen sektorin niskaan että annetaan yksityiselle sektorille yhä enemmän mahdollisuuksia käyttää varallisuutta omien intressiensä toteuttamiseen (jotka valitettavan usein eivät mene yksiin kansalaisten etujen toteuttamisen kanssa). Käytännössä valtaa siirtyisi julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille. Ja oli julkisen sektorin vallankäytöstä vaikka sitten täällä koto-Suomessa mitä mieltä hyvänsä, Talvivaara jo yksinään tarjoaa melkoisen ikävän esimerkin yhdenlaisesta yksityisen sektorin toiminnasta, mikäli sille annetaan riittävästi vapauksia.

Yhteisöveron pienentämistä voi perustella valtion kilpailukyvyn kasvamisen lisäksi myös markkinoille ominaisella tehokkuudella – minimipanoksen avulla saavutetaan maksimituotos, koska markkinat ovat peruslogiikaltaan tehokkaat (näin siis kakun pitäisi itse asiassa kasvaa, ei pienentyä). Tämäkin perustelu kuitenkin törmää seinään jo alkumetreillä, nimittäin eihän tuollaisia varsinaisia markkinoita oikeastaan ole nykymaailmassa olemassakaan (Colin Crouch on kirjoittanut tästä erittäin terävästi, mikäli jotakuta kiinnostaa aiheeseen syventyä). Suuri osa toimialoista on muutaman suuren toimijan pyörittämiä, ja nämä toimijat vieläpä tapaavat hallinnoida sellaista määrää varallisuutta, että ne pystyvät ainakin jossain määrin myös toimintaympäristöään muokkaamaan (esimerkiksi ostamalla pienempiä yrityksiä pois ja osallistumalla lainsäädäntökeskusteluihin).

Tuoreena esimerkkinä voisi mainita TIME-lehden uutisoinnin Sodastream-yrityksen mainoksen kieltämisestä, koska se ”mustamaalaa” Coca-Colan ja Pepsin kaltaisia toimijoita. Mainoksen katsottuani mustamaalaus ei ollut ensimmäinen mieleen tullut asia – taitaa olla asianlaita niin, että Pepsi ja Coca-Cola haluavat näyttäytyä vastuullisina toimijoina nykyisten liiketoimintamalliensa puitteissa, mutta Sodastreamin mainos asettaa näiden yritysten ”vastuullisuuden” hieman kiusalliseen valoon, jolloin isot pojat ovat marssineet Clearcastin toimistoon, ja todenneet, että olisi parempi, etteivät tämän pienemmän pojan ihan kaikki jutut näkisi päivänvaloa. Vaihtoehtoiset selitykset ovat toki tervetulleita.

Tässä loin lyhyen katsauksen yhteen yksityisen sektorin vallan kasvattamiseen tähtäävään tavoiteltuun toimenpiteeseen, yhteisöveron laskemiseen, ja kahteen siihen liittyvistä ongelmista. Pelkästään näihin muutamaan elementtiin voisi käyttää huomattavasti enemmän aikaa, ja mikäli aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lukemaan tuon edellä mainitun Colin Crouchin kirjan lisäksi Charles Perrow:n mainion korporaatiohistoriikin, Organizing America. Perrow luo varsin uskottavan narratiivin nykykorporaatioiden synnystä organisatorisiin intresseihin (ja niiden toteuttamiseen) keskittyen.

Mainokset

Talvivaaran toiminnalle jaksetaan näyttää vihreää valoa

marraskuu 13, 2012

Talvivaarassa (vai pitäisikö sanoa Paskavaarassa) sattuu ja tapahtuu. On sattunut ja tapahtunut jo hetken aikaa. Tähän mennessä yrityksen touhuamisen on voinut monelta kantilta luonnehtia vastuullisen liiketoiminnan irvikuvaksi. On ollut huonoa harkintaa liiketoiminnan suunnittelemisessa, omien sotkujen vähättelyä, ja yleistä vastuun välttelyä (tästä viimeisimmästä oivana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pekka Perän keväiset kommentit Talouselämässä Talvivaaran ”oikeista” aikaansaannoksista – niin että meriksi muuttuvat järvet eivät sitten ole oikeita aikaansaannoksia?

Eniten allekirjoittanutta on kuitenkin rieponut jatkuva hyssyttely etenkin päättäjien taholta; yleisesti ottaen on tullut vaikutelma, ettei asialle oikein kukaan voi tehdä mitään. Kansalaisten närkästys taas ei tässä tapauksessa juurikaan tunnu, koska kuluttajarajapintaa Talvivaaralla ei ole, jolloin kansalaisyhteiskunnan asiaan puuttuminen vaatii melkoista organisoitumista (asiasta vastuussa oleva Kainuun ely-keskus – virkamiespumppu – ei suoraan ole demokratian tavoitettavissa). Pörssi on tietenkin tähän saakka reagoinut sanktioiden puutteeseen odotetulla tavalla, eli ei mitenkään valtavan voimakkaasti. Jo pitkään naurettavana pitämäni ”Iron Law of Responsibility,” eli että yritykset menettävät yhteiskunnallisen toimintamandaattinsa hölmöillessään riittävästi, on näyttänyt toimivan mahdollisesti vielä odotuksiani huonommin.

12.11. kuitenkin Hesarissa uutisoitiin sijoittajien uskon Talvivaaraan romahtaneen monien yhtiötä painavien ongelmien takia (joista jutussakin mainitun nikkelin alhaisen maailmanmarkkinahinnan roolia, ainakaan katalyyttina, ei ole syytä vähätellä). Toivon kipinä heräsi – voiko olla, että Talvivaara kuitenkin joutuisi tilille tötöilyistään (toki epäonnistuakin saa, mutta rajansa kaikella)? Heti seuraavana päivänä Hesarin välityksellä asiaan otti kantaa Aalto-yliopiston mekaanisen prosessi- ja kierrätystekniikan professori Kari Heiskanen, väittämällä ettei tehdasta kannata sulkea. Heiskasella oli ihan hyvä pointti sen suhteen, että on parempi antaa tuotannon jatkua, koska se antaa Talvivaaralle mahdollisuuden huolehtia itse omista jätteistään, sillä muussa tapauksessa homma kaatuu veronmaksajien niskaan. Tässä kohtaa kasettini alkoi kuitenkin vähän jumittaa.

Tietenkään en toivo siivouslaskua veronmaksajien piikkiin – päinvastoin. Mutta eikö tosiaan yrityksiä voida pakottaa siivoamaan pahimpia sotkujaan jo hyvissä ajoin niiden selvittyä, vaikka sitten menisi koko pumppu nurin? Eikö tämä olisi yhteiskunnalle parempi, tai edes oikeudenmukaisempi tapa toimia? Lähettäisi ainakin tietynlaista viestiä yritysten suuntaan, millainen toiminta ei enää oikeasti ole sallittua, ja muutenkin, kalliimmaksi tämä tässä vaiheessa tulee. Ylipäänsä mielestäni tässä vaiheessa viimeistään, noin oikeudenmukaisuuden kannalta, siivouksen kustannukset voitaisiin arvioida (joitain arvioita on varmasti tehty jo), ja katsoa, riittäisikö Talvivaarasta yrityksen toiminta pilkkomalla ja myymällä saatu raha kattamaan siivouksen. Tuo siivous kun on joka tapauksessa täysin välttämätön syistä, joita tuskin tarvitsee erikseen luetella.

Varmasti käytännössä tässä tapauksessa osakkeenomistajien, velkojien ja muiden oikeudet varoihin menisivät muun yhteiskunnan edelle tällaisessa tapauksessa, mutta onhan se käsittämätöntä, että yritys voi jättää sotkunsa siivoamatta viimeistään ajautumalla konkurssiin, niin ettei yhteiskunnalle jää mitään muuta keinoa välttämättömään siivoamiseen kuin verorahojen käyttö.

[Jatkakaamme tapauksen seuraamista – tällä hetkellä Talvivaaran toiminta näyttää jo oikeasti olevan jossain määrin hataralla perustalla. Eiköhän tästä kuitenkin vielä saada jokuset mehut puristettua, ikävä kyllä.]

Lyhyttä jatkoa ulkoisvaikutuksista

elokuu 5, 2011

Jatkaakseni hieman edellisestä jutusta, Helsingin Sanomat uutisoi nettisivuillaan UNEP:in raportoimista Nigerian mittavista öljytuhoista. Juttu toimii oivana esimerkkinä ulkoisvaikutusten haasteellisuudesta ja monimutkaisuudesta. Helsingin Sanomien mukaan UNEP:in raportissa moititaan etenkin Nigerian kansallista NNPC-yhtiötä sekä aikanaan useasti yhteiskuntavastuutoiminnastaan jollain tavoin palkittua Shelliä (vaikka Shell ei enää alueella taida toimiakaan). Moitteiden syynä on artikkelin mukaan mm. öljykenttien valvonnan ja ylläpidon puutteellisuus. Yritykset itse syyttävät kuitenkin sabotaasia.

Oletetaan hetken aikaa, että yritykset ovat tehneet öljykenttien valvonnan ja ylläpidon suhteen kaiken oikein sekä lainsäädännön että omien toimintaperiaatteidensa suhteen. Tästä huolimatta näiden yritysten toiminta on perimmäinen syy öljytuhoille, ja sabotaasi on näiden yritysten toiminnan ulkoisvaikutus. Vailla erittäin mittavaa ymmärrystä Nigeriasta ja etenkin alueista, joille öljykenttiä ja -putkia on rakennettu, on hankala alkaa arvioimaan, mitä olisi ollut tehtävissä sabotaasin estämiseksi. Mutta kyseessä on kuitenkin näiden yritysten toiminnan aiheuttama ulkoisvaikutus, jolla on valtavat vaikutukset kyseisten alueiden luontoon ja sitä kautta luonnollisesti myös ihmisiin. Se, että nämä firmat väittävät, ettei vastuu kuulu heille, on vähän sama kuin piknikkiporukka väittäisi, ettei ole heidän syynsä, että lokit levittivät heidän roskansa ympäri puistoa sillä aikaa, kun he pelasivat petankkia lähistöllä.