Archive for the ‘yhteiskunta’ Category

Muutama sana yritysten vallan lisäämisen vaaroista

joulukuu 3, 2012

Tärkeät asiat ovat tällä hetkellä pinnalla mediassa. Euroopan velkakriisi on ehtinyt kuohua jo hetken aikaa, ja ratkaisuja esitetään sieltä ja täältä, vaihtelevalla menestyksellä. Allekirjoittanutta jaksaa eniten kummastuttaa kaiken maailman Mikael Pentikäisten talouskuri – vapauksia-yksityiselle-sektorille –lallatus. Talouskurikeskustelut jätettäköön Paul Krugmaneille ja Heikki Patomäille, mutta tuohon yksityisen sektorin toiminnan vapauttamiseen on pakko hieman tarttua. Tuota yhteisöveron laskemista kun on Pentikäisen lisäksi toivonut muutama muukin.

Metoforien avulla on mukava puhua asioista, ne kun auttavat yksinkertaistamaan asiat helposti arkiseen jutusteluun sopiviksi. Kaikki metaforat eivät tietenkään toimi (hyvänä esimerkkinä valtion rinnastaminen kotitalouteen), mutta tästä yhteisöveron laskemisesta tulee kyllä ensimmäisenä mieleen pakkasella alleen laskeminen lämmön tunteen saavuttamiseksi – saattaisi mahdollisesti hetken aikaa helpottaa, mutta pian olo on entistäkin kurjempi. Tällainen lähestymistapa nimittäin johtaa sellaiseen tilanteeseen, jossa oikeastaan jossain määrin jo olemme: valtioiden kisaillessa kilpailukyvyllään kaikki pyrkivät houkuttelemaan yrityksiä juuri omalle maaperälleen alentamalla yhteisöveroa ”kilpailijoitaan” pienemmäksi – lopulta pienentäen kaikkien yhteistä kakkua (vaihtoehtoisena ratkaisuna voisi tarjota esimerkiksi EU:n yhteistä yhteisöveroa, tai vaikkapa tiettyä yhteisesti sovittua minimiyhteisöveroa laajemmassakin mittakaavassa).

Toisin sanoen yhteisöveron pienentämisellä alennetaan julkisen sektorin mahdollisuuksia tuottaa hyvinvointia kansalaisille, ja veronmaksuvastuuta alentamalla sekä sysätään yhä suurempi osa yritystoiminnan ulkoisvaikutusten kustannuksista julkisen sektorin niskaan että annetaan yksityiselle sektorille yhä enemmän mahdollisuuksia käyttää varallisuutta omien intressiensä toteuttamiseen (jotka valitettavan usein eivät mene yksiin kansalaisten etujen toteuttamisen kanssa). Käytännössä valtaa siirtyisi julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille. Ja oli julkisen sektorin vallankäytöstä vaikka sitten täällä koto-Suomessa mitä mieltä hyvänsä, Talvivaara jo yksinään tarjoaa melkoisen ikävän esimerkin yhdenlaisesta yksityisen sektorin toiminnasta, mikäli sille annetaan riittävästi vapauksia.

Yhteisöveron pienentämistä voi perustella valtion kilpailukyvyn kasvamisen lisäksi myös markkinoille ominaisella tehokkuudella – minimipanoksen avulla saavutetaan maksimituotos, koska markkinat ovat peruslogiikaltaan tehokkaat (näin siis kakun pitäisi itse asiassa kasvaa, ei pienentyä). Tämäkin perustelu kuitenkin törmää seinään jo alkumetreillä, nimittäin eihän tuollaisia varsinaisia markkinoita oikeastaan ole nykymaailmassa olemassakaan (Colin Crouch on kirjoittanut tästä erittäin terävästi, mikäli jotakuta kiinnostaa aiheeseen syventyä). Suuri osa toimialoista on muutaman suuren toimijan pyörittämiä, ja nämä toimijat vieläpä tapaavat hallinnoida sellaista määrää varallisuutta, että ne pystyvät ainakin jossain määrin myös toimintaympäristöään muokkaamaan (esimerkiksi ostamalla pienempiä yrityksiä pois ja osallistumalla lainsäädäntökeskusteluihin).

Tuoreena esimerkkinä voisi mainita TIME-lehden uutisoinnin Sodastream-yrityksen mainoksen kieltämisestä, koska se ”mustamaalaa” Coca-Colan ja Pepsin kaltaisia toimijoita. Mainoksen katsottuani mustamaalaus ei ollut ensimmäinen mieleen tullut asia – taitaa olla asianlaita niin, että Pepsi ja Coca-Cola haluavat näyttäytyä vastuullisina toimijoina nykyisten liiketoimintamalliensa puitteissa, mutta Sodastreamin mainos asettaa näiden yritysten ”vastuullisuuden” hieman kiusalliseen valoon, jolloin isot pojat ovat marssineet Clearcastin toimistoon, ja todenneet, että olisi parempi, etteivät tämän pienemmän pojan ihan kaikki jutut näkisi päivänvaloa. Vaihtoehtoiset selitykset ovat toki tervetulleita.

Tässä loin lyhyen katsauksen yhteen yksityisen sektorin vallan kasvattamiseen tähtäävään tavoiteltuun toimenpiteeseen, yhteisöveron laskemiseen, ja kahteen siihen liittyvistä ongelmista. Pelkästään näihin muutamaan elementtiin voisi käyttää huomattavasti enemmän aikaa, ja mikäli aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lukemaan tuon edellä mainitun Colin Crouchin kirjan lisäksi Charles Perrow:n mainion korporaatiohistoriikin, Organizing America. Perrow luo varsin uskottavan narratiivin nykykorporaatioiden synnystä organisatorisiin intresseihin (ja niiden toteuttamiseen) keskittyen.

Mainokset

Talvivaaran toiminnalle jaksetaan näyttää vihreää valoa

marraskuu 13, 2012

Talvivaarassa (vai pitäisikö sanoa Paskavaarassa) sattuu ja tapahtuu. On sattunut ja tapahtunut jo hetken aikaa. Tähän mennessä yrityksen touhuamisen on voinut monelta kantilta luonnehtia vastuullisen liiketoiminnan irvikuvaksi. On ollut huonoa harkintaa liiketoiminnan suunnittelemisessa, omien sotkujen vähättelyä, ja yleistä vastuun välttelyä (tästä viimeisimmästä oivana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pekka Perän keväiset kommentit Talouselämässä Talvivaaran ”oikeista” aikaansaannoksista – niin että meriksi muuttuvat järvet eivät sitten ole oikeita aikaansaannoksia?

Eniten allekirjoittanutta on kuitenkin rieponut jatkuva hyssyttely etenkin päättäjien taholta; yleisesti ottaen on tullut vaikutelma, ettei asialle oikein kukaan voi tehdä mitään. Kansalaisten närkästys taas ei tässä tapauksessa juurikaan tunnu, koska kuluttajarajapintaa Talvivaaralla ei ole, jolloin kansalaisyhteiskunnan asiaan puuttuminen vaatii melkoista organisoitumista (asiasta vastuussa oleva Kainuun ely-keskus – virkamiespumppu – ei suoraan ole demokratian tavoitettavissa). Pörssi on tietenkin tähän saakka reagoinut sanktioiden puutteeseen odotetulla tavalla, eli ei mitenkään valtavan voimakkaasti. Jo pitkään naurettavana pitämäni ”Iron Law of Responsibility,” eli että yritykset menettävät yhteiskunnallisen toimintamandaattinsa hölmöillessään riittävästi, on näyttänyt toimivan mahdollisesti vielä odotuksiani huonommin.

12.11. kuitenkin Hesarissa uutisoitiin sijoittajien uskon Talvivaaraan romahtaneen monien yhtiötä painavien ongelmien takia (joista jutussakin mainitun nikkelin alhaisen maailmanmarkkinahinnan roolia, ainakaan katalyyttina, ei ole syytä vähätellä). Toivon kipinä heräsi – voiko olla, että Talvivaara kuitenkin joutuisi tilille tötöilyistään (toki epäonnistuakin saa, mutta rajansa kaikella)? Heti seuraavana päivänä Hesarin välityksellä asiaan otti kantaa Aalto-yliopiston mekaanisen prosessi- ja kierrätystekniikan professori Kari Heiskanen, väittämällä ettei tehdasta kannata sulkea. Heiskasella oli ihan hyvä pointti sen suhteen, että on parempi antaa tuotannon jatkua, koska se antaa Talvivaaralle mahdollisuuden huolehtia itse omista jätteistään, sillä muussa tapauksessa homma kaatuu veronmaksajien niskaan. Tässä kohtaa kasettini alkoi kuitenkin vähän jumittaa.

Tietenkään en toivo siivouslaskua veronmaksajien piikkiin – päinvastoin. Mutta eikö tosiaan yrityksiä voida pakottaa siivoamaan pahimpia sotkujaan jo hyvissä ajoin niiden selvittyä, vaikka sitten menisi koko pumppu nurin? Eikö tämä olisi yhteiskunnalle parempi, tai edes oikeudenmukaisempi tapa toimia? Lähettäisi ainakin tietynlaista viestiä yritysten suuntaan, millainen toiminta ei enää oikeasti ole sallittua, ja muutenkin, kalliimmaksi tämä tässä vaiheessa tulee. Ylipäänsä mielestäni tässä vaiheessa viimeistään, noin oikeudenmukaisuuden kannalta, siivouksen kustannukset voitaisiin arvioida (joitain arvioita on varmasti tehty jo), ja katsoa, riittäisikö Talvivaarasta yrityksen toiminta pilkkomalla ja myymällä saatu raha kattamaan siivouksen. Tuo siivous kun on joka tapauksessa täysin välttämätön syistä, joita tuskin tarvitsee erikseen luetella.

Varmasti käytännössä tässä tapauksessa osakkeenomistajien, velkojien ja muiden oikeudet varoihin menisivät muun yhteiskunnan edelle tällaisessa tapauksessa, mutta onhan se käsittämätöntä, että yritys voi jättää sotkunsa siivoamatta viimeistään ajautumalla konkurssiin, niin ettei yhteiskunnalle jää mitään muuta keinoa välttämättömään siivoamiseen kuin verorahojen käyttö.

[Jatkakaamme tapauksen seuraamista – tällä hetkellä Talvivaaran toiminta näyttää jo oikeasti olevan jossain määrin hataralla perustalla. Eiköhän tästä kuitenkin vielä saada jokuset mehut puristettua, ikävä kyllä.]

Kevyttä pohdiskelua ydinvoimasta ja sen ympäristöystävällisyydestä sekä kustannuksista

maaliskuu 18, 2011

Viime aikojen (Japanin) tapahtumien innoittamana ajattelin pohdiskella lyhyesti ydinvoimaa ja energiantarvetta. Keskustelu ydinvoiman lisärakentamisesta on saanut lisäpontta viime vuosina kasvavan energiantarpeen, mutta samalla lisääntyneiden ympäristöhuolten siivittäminä. Tosin ympäristöpuolen suhteen on liikkunut karkeasti ilmaistuna kahta erisuuntaista väittämää:

1. Ydinvoima on ympäristöystävällistä
2. Ydinvoima ei ole ympäristöystävällistä

Näistä väitteistä ainoastaan jälkimmäinen pitää absoluuttisesti paikkansa. Nykyisin käytössä olevilla vehkeillä syntyy jonkin verran radioaktiivista jätettä, joka on useammalla tavalla haitallista ihmisen mittapuulla varsin pitkän aikaa (näin se ei siis ole lähtökohtaisesti ympäristöystävällistä). Toisaalta, varsinaisia ilmastopäästöjä ei juurikaan synny. Näin siis myös ensimmäinen väite pitää paikkansa, ainakin suhteellisesti. Huomattavasti vähemmän ydinvoima synnyttää päästöjä kuin valtaosa Suomen tai EU:n alueella käytettävistä energiantuotantomenetelmistä. Näistä voi lukea lisää vaikka J.M. Korhosen varsin ansiokkaasta blogista. Mainittakoon, että allekirjoittanut ei välttämättä aivan yhtä varauksettomasti suhtaudu ydinvoimaan kuin J.M.

Ydinvoiman ympäristökysymykset keskittyivät hyvin pitkälti yllämainittuihin väittämiin, mutta tietenkin energiantuotantoasioista keskustellessa kustannukset ovat olleet vähintäänkin yhtä tärkeässä roolissa. Myös omasta mielestäni kustannukset on tärkeä puheenaihe energiantuotannosta keskustellessa. Energiantuotannon kokonaiskustannukset on myös aiheena erittäin monimutkainen ja haastava (kustannusten arviointi/hinnoittelu on muutenkin usein hankalaa, etenkin palveluissa).

Ydinvoimaa hehkutettiin viime keväänä ja kesällä suhteellisen edullisena energiantuotantomenetelmänä, ja osoituksena tästä tarjoiltiin erilaisia laskelmia ydinvoiman kustannuksista verrattuna muunlaiseen energiantuotantoon. Näihin laskelmiin on kuitenkin syytä suhtautua skeptisesti, sillä laskelmat perustuvat todella pitkiin käyttöaika-arvioihin (esimerkiksi 50 vuotta). Nimenomaan tähän liittyen nostin jo lisäydinvoimanrakentamiskeskustelun aikoihin esiin pointin laskelmien heikkoudesta energian kustannusten arviointivälineenä.

Tarkkaan ottaen näin pitkät laskelmat eivät pysty ottamaan huomioon odottamattomia tapahtumia tai onnettomuuksia, jotka saattavat olla mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan varsin merkittäviä. Esimerkiksi jonkinlainen ydinonnettomuus saattaisi kääntää koko ydinvoimakeskustelun vastatuuleen ja aiheuttaa vähintäänkin tiukennuksia ydinvoimaloiden turvallisuuden suhteen, mahdollisesti myös käyttöiän. Pahimmillaan esimerkiksi EU saattaisi päättää lakkauttaa ydinvoiman kokonaan esimerkiksi 20 vuoden sisällä, jolloin kaikki tehdyt laskelmat voisi vetää vessasta alas. Rautalangasta väännettynä ydinvoiman kustannukset nousisivat mahdollisesti paljonkin tällaisten onnettomuuksien seurauksena.

Japanin katastrofi näyttäisi osoittavan epäilykseni (harmillisen?) paikkansapitäväksi. Soisin kuitenkin ydinvoimakeskustelun edelleen jatkuvan rakentavana. Ensinnäkin tällä hetkellä Japanista uutisoidaan pääasiassa ydinvoimaonnettomuuteen liittyen, vaikka esimerkiksi patojen murtumiset (vesivoima) ovat erittäin varteenotettava uhka moisissa luonnonkatastrofeissa. Tällaiset onnettomuuden omaavat muutenkin potentiaalin kehittää ydinvoimaloita luotettavampaan ja turvallisempaan suuntaan. Ydinvoima on tällä hetkellä ainoa edes kohtalaisen päästötön toteuttamiskelpoinen tapa tuottaa energiaa siinä mittakaavassa, jonka vaurastuva ihmiskunta tuntuu vaativan. Hienoa tietysti olisi, jos osattaisiin siirtyä pois vanhoista toimintatavoista ja miettiä asiaa enemmän esimerkiksi siltä kantilta, onko loputon energiantarpeen kasvu se ainoa tapa kehittyä.

Ydinvoimasta, Fukushimasta ja energian tuotannosta on kirjoitettu allekirjoittanutta asiantuntevammin, ja mahdollisesti myös kaunopuheisemmin mm. seuraavilla sivustoilla:

Y:llä alkavista asioista
Kaikenhuipun blogi
Gaia

Tuotesuunnittelusta, kestävyydestä, ja kuluttamisesta

helmikuu 18, 2011

Uudessa mustassa Katja oli hiljan kirjoittanut artikkelin liittyen aiheeseen, joka on pyörinyt myös omassa päässäni varsin pitkään. Uuden mustan jutussa kirjoitettiin Hehkulamppuhuijaus-dokumenttiin liittyen planned obsolescense –termistä, joka viittaa tuotesuunnitteluun, jossa tuotteista tehdään tarkoituksella nopeasti hajoavia/vanhenevia. Hehkulamppujen tapausta koskien jutussa mainitaan, että alkuperäiset kaupalliseent tarkoitukseen suunniteltujen hehkulamppujen paloaika oli 2,500 tuntia, mutta hehkulamppuvalmistajien kartellitoiminnan seurauksena paloaika laskettiin tarkoituksella 1,000 tuntiin, joka on paloaikana säilynyt myös moderneihin hehkulamppuihin (energiansäästölampuissa paloajaksi luvataan kuitenkin 6,000 – 15,000 tuntia). Tämä siitä huolimatta, että 100,000 tunnin paloaikaan pystyvään lamppuun on olemassa patentti.

Puuttumatta siihen, kuinka moni tuote suunnitellaan siten, että se täytyy korvata suhteellisen nopeasti, nopea tuotekierto on joka tapauksessa nyky-yhteiskunnassa vakio (kännykät vaihtuvat 1,5 vuoden välein, autot 3 vuoden välein jne.). Peter Victorin (ja monen muun, mm. kyseisen Uuden mustan artikkelin) mukaan yrityksiä on myös kannustettu nopeampaan tuotekiertoon ainakin toisen maailmansodan jälkeen talouskasvun vauhdittamiseksi. Ja siinähän nopea tuotekierto ainakin tuohon maailmanaikaan myös auttoi. Alati kasvavan väkimäärän ja varallisuuden maailmassa moinen ajattelutapa on kuitenkin ainakin nykyisellä resurssien kierrätyksellä suorastaan katastrofaalinen.

Merkittävä osa kulutustuotteiden (vaikkapa elektroniikka) raaka-aineista on lopullisia, ja kun yhä kasvava määrä ihmisiä ostaa erilaisia kulutustuotteita, jotka täytyy uusia muutaman vuoden välein, nämä lopulliset raaka-aineet hupenevat. Tämä on jo nyt johtanut raaka-aineiden hintojen nousuun, minkä puolestaan luulisi ainakin tehostavan raaka-aineiden käyttöä (tapahtuu jo nyt, esimerkiksi polttoainetehokkaammissa autoissa), mutta myös saavan yritykset miettimään tuotteiden käyttöiän pidentämistä. Toinen, ei lainkaan vähäpätöinen pointti, on kasvavan tavaramäärän (ja sitä kautta roskamäärän) aiheuttama kuormitus ympäristölle esimerkiksi valmistusprosesseissa käytettävien kemikaalien ja raskasmetallien, ja käytön (sekä valmistuksen) aikana aiheutuneen energiankulutuksen kautta.

Jos tuotteet kerran suunnitellaan kestämättömiksi, mitä kuluttaja voi tehdä? Kuluttajan mahdollisuudet yksilötasolla ovat loppujen lopuksi melko rajoittuneet, sillä keskimääräinen kuluttaja on tarjolla olevien tuotteiden armoilla. Kuulokkeet hajoavat, iPodin akku simahtaa, kengät hajoavat, farkut repeävät, pesukoneet hyytyvät. Usein jo parin vuoden sisällä. Joidenkin tuoteryhmien kohdalla on mahdollista löytää tuotteita, jotka on suunniteltu kestämään. Esimerkiksi jos haluaa kestävän selkärepun, kannattaa harkita Ospreyta. Osprey lupaa repuilleen elinikäisen takuun, mikä kertoo jo jotakin yrityksen filosofiasta. Tietysti kuluttajan täytyy jotenkin myös tietää Ospreyn elinikäisestä takuusta.

Ekologisesti kestävän yhteiskunnan kannalta fyysisesti kestäviksi suunnitellut tuotteet olisivat totta kai huomattavasti nykymenoa positiivisempi juttu. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, yritysten bisnesmallit ovat kuitenkin virittäytyneet nykyiseen malliin sopiviksi, eikä niistä noin vain vaihdeta pois. Vilkkaat kassavirrat pitävät yritykset hengissä. Mikäli taas nykyisenlaisessa tuotekierrossa halutaan pysyä, olisi kierrätysjärjestelmän kehityttävä valtavasti. William McDonough ja Michael Baumgart ovat aikanaan esitelleet Cradle to Cradle –filosofian, jonka mukaan meno voisi säilyä käytännössä nykyisellään, mikäli kaikki suunniteltaisiin hajoamaan biologisesti tai täysin kierrätettäväksi. Kiinnostava ajatus, ja mahdollisesti jopa toteuttamiskelpoinen, olettaen, että jostain saadaan riittävä määrä energiaa tähän kaikkeen. Tästä huolimatta ainakin allekirjoittanut haluaisi vaatteet, jotka eivät kuluisi puhki vuodessa ja hammasharjan, joka kestäisi 20 vuotta.

Kestävästä kehityksestä ja talouskasvusta

helmikuu 9, 2011

Viime aikoina on virinnyt yhä kiihtyvää keskustelua kestävästä kehityksestä ja talouskasvun vaikutuksesta kehitykseen. Itse luin hiljan Shelby D. Huntin artikkelin ”Sustainable marketing, equity, and economic growth: a resource-advantage, economic freedom approach”, jossa professori kirjoittaa talouskasvun olevan paras reitti kohti kestävää kehitystä. Tiivistettynä Hunt perustelee väitteensä sillä, että varakkailla valtioilla on resursseja (varallisuutta, aikaa, teknologiaa jne.) puuttua ympäristötekijöihin, kun taas köyhillä valtioilla tilanne on toinen. Tätähän voisi verrata vaikka Maslow:n tarvehierarkiaan.

Huntin väite, että köyhillä valtioilla ei ole mahdollisuutta, tai välttämättä edes kovasti halua puuttua ympäristö- ja sosiaalisiin ongelmiin, on todennäköisesti ainakin suurelta osin paikkansa pitävä. Sen sijaan väite, että köyhien maiden elintason nostaminen länsimaiden tasolle olisi jonkinlainen ratkaisu ns. kestävän kehityksen (kestävä kehitys on muuten harvinaisen ongelmallinen termi nykyään, se kun tupataan ymmärtämään niin monella eri tavalla) ongelmiin, on ongelmallinen, ja jossain määrin tyypillinen kansantaloustieteilijälle.

Järkeily, jolle Hunt väitteensä perustaa, on seuraavanlainen: kestävä markkinointi on sidottu kestävään kehitykseen -> kestävä kehitys on sidottu kansojen varallisuuteen -> kansojen varallisuus on sidottu taloudelliseen kasvuun. Näin siis kestävää kehitystä voidaan edistää talouskasvun avulla (väite pitää myös paikkansa mallissa, jossa riittävän moni muuttuja on jätetty kätevästi huomiotta). Tässä kuitenkin nähdäkseni tehdään melko yleinen, ja virheellinen oletus, että talous on jokin kummallinen itsenäinen kokonaisuus, joka mittaa ja arvottaa kaikkea kaikesta muusta riippumatta. Hunt ei missään vaiheessa tuo esille sitä, että mikäli kehittyvät ja kehitysmaat saavat nostettua varallisuutensa ja elintasonsa länsimaiden nykyiselle tasolle, on pallomme ikävä kyllä tuomittu, elleivät järjestelmämme ja instituutiomme koe massiivisia resurssien kulutusta todella tuntuvasti vähentäviä muutoksia (tämä selviää vaikkapa tarkastelemalla teknologisen kehityksen mahdollistaman resurssitehokkuuden ja resurssien käytön kehitystä – tehokkuuden parantumisesta huolimatta maapallon resurssien kokonaiskulutus kasvaa jatkuvasti).

Toisenlaista kuin Huntin edustamaa mallia ehdottaa muiden muassa viime aikoina jonkin verran julkisuutta kerännyt degrowth-liike (ajattelutapaan voi tutustua vaikkapa osoitteissa degrowth.fi ja degrowthfinland.fi). Degrowthissa ajatellaan tietyllä tavalla samalla tavalla kuin mitä Hunt ajattelee, mutta myös ratkaisevasti eri tavalla (riippuen myös hieman siitä, keneltä kysyy). Degrowthissa lähdetään siitä, että vauraiden maiden tulee vähintäänkin kohtuullistaa kulutustaan ja pysäyttää talouskasvu, ellei jopa siirtyä kohti talouslaskua; näin kehittyvät maat voisivat vaurastua, samalla mahdollistaen sen, että maapallomme pysyy elinkelpoisena meille kaikille. Suurin huoli kohdistuu kuitenkin resurssivirtoihin ja niiden pienentämiseen – joidenkin degrowthin kannattajien mukaan talouskasvu saattaisi kuitenkin periaatteessa olla mahdollista samalla, kun resurssivirrat pienenevät. Lisää degrowthista voi lukea esimerkiksi kanadalaisekonomisti Peter Victorin (Victor sai julkaistua talouskasvua kyseenalaistavan artikkelin arvostetussa Nature-journalissa vuoden 2010 lopulla) kirjasta ”Managing without Growth: Slower by Design, Not Disaster”.

Degrowthissa on toki ongelmansa (mitättömimpänä, mutta silmiinpistävänä koko termin negatiivinen kalskahdus), joita en tässä ala sen tarkemmin spekuloimaan, mutta ajattelutapa ottaa joka tapauksessa elinympäristömme huomioon myös hyvinvointimme takaajana huomattavasti Huntia paremmin. Näissä kahdessa ajattelutavassa yhtenäistä on kuitenkin köyhempien maiden toivottu taloudellinen kehitys. Omasta näkökulmastani varmaa on kuitenkin se, että mikäli meininki ei varakkaissa maissa muutu (tällä en kuitenkaan tarkoita varsinaista elintason laskua), köyhien maiden vaurastuminen ei tule johtamaan minkäänlaiseen kestävään kehitykseen.

Muovikassi vai joku muu? Ei ole ekologisten ostopäätösten tekeminen helppoa.

tammikuu 6, 2011

Kertakäyttömuovipussien suurkulutuksessa aikaisemmin kunnostautunut saapasmaa Italia herätti taannoin jonkin verran kohua kieltämällä muovisten ostospussien myynnin kaupoissa vuoden 2011 alusta lähtien. Muovipussien sijaan kaupat saavat myydä erilaisia biologisesti hajoavia pusseja, kankaisia kestokasseja yms. Kielto aiheutti allekirjoittaneessa mietteliään vastaanoton. Tuli nimittäin välittömästi mieleen SYKE:n jokin aika sitten julkaisema tutkimus, jonka mukaan kaikkein ekologisin kauppakassi olisikin, hieman yllättäen, kierrätetystä muovista valmistettu muovipussi.

No, asiahan ei luonnollisesti ole aivan noin yksinkertainen. Ensinnäkin tutkimuksessa mitattiin ekologisuutta ilmastovaikutuksen perusteella, ei kokonaisvaltaisen ympäristövaikutuksen kannalta. Muovipussit tukkivat viemäreitä ja ovat yleisesti ottaen haitallisia luonnolle ja eläimille. Toiseksi, kangaskassien ongelmana tutkimuksessa oli, että niitä täytyy käyttää useita kertoja, ennen kuin niistä tulee kertakäyttökasseja ekologisempia (53 kertaa riittää ns. ykkössijan saavuttamiseen).

Kolmanneksi tuli mieleen samoihin aikoihin julkaistu juttu muovihiukkasten määrän kasvusta välimeressä. Vaikka määrä (250 miljardia hiukkasta = 500 tonnia) ei välimeren vesimäärän mittakaavassa suuren suurelta välttämättä näytäkään, on kuitenkin syytä miettiä näiden hiukkasten vaikutusta välimeressä eläviin organismeihin. Esimerkiksi kalat ”hengittävät” jatkuvasti vettä kidustensa läpi, jolloin näitä hiukkasia kertyy kalojen elimistöön. Allekirjoittanut ei lähde arvailemaan hiukkasten vaikutusta vaikkapa planktoniin tai muihin mikro-organismeihin.

Pointtina kuitenkin on, että ennemmin tai myöhemmin vesistöihin suollettava muovi ja muu jäte päätyy ihmisten elimistöihin, ja saattaa haitata vesistöjen ravintoketjuja. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta järin miellyttävältä. Eli ehkä muovipussien kieltäminen on hyvä asia. Todennäköisesti on. Yksi usein ekologisuudesta puhuttaessa tehtävä virhe on miettiä pelkästään ilmasto/päästövaikutuksia. Vaikka ne toki ovat tärkeitä, on kuitenkin tärkeämpää ottaa huomioon luonto kokonaisvaltaisena elinympäristönä, jonka toimintaa ilman ihmisen on mahdoton tulla toimeen. Luonnon hyvinvointi antaa pohjan myös yhteiskuntien hyvinvoinnille. Ilmastonmuutos on muutenkin hankalammin hahmotettava aihe kuin esimerkiksi vesistöjen ja maaperän myrkyttymisellä, joiden vaikutukset toteutuvat melko nopeasti ja ovat hyvin näkyviä.

Joka tapauksessa näiden kaikkien erilaisten uutisointien keskellä asioita ei ole tehty helpoksi kuluttajalle. Jopa niin näennäisen yksinkertainen asia kuin ostoskassin hankkiminen osaa olla yllättävän monimutkaista nykyisen informaatiotulvan keskellä. Tällaisenkin asian kanssa kuluttajalla on melkoinen työ relevantin informaation suodattamisessa. Ei ole eettisten kulutuspäätösten tekeminen helppoa.

Kevyttä pohdintaa jalkapallosta, yhteiskunnasta, ja moraalista

marraskuu 26, 2010

Taannoin jalkapallotreeneissä tuotantotaloutta opiskelevan joukkuekaverini kanssa voittamisesta ja voiton saavuttamiseen käytettyjen keinojen merkityksestä käymäni sananvaihto sai allekirjoittaneen jälleen miettimään oman edun tavoittelun ja hyvinvoinnin välistä suhdetta. Ystäväni oli totuttuun tapaansa sitä mieltä, että mitkä tahansa keinot ovat sallittuja voiton saavuttamiseksi, myös sääntöjen rikkominen, sillä sääntöjen rikkomisesta seuraa kuitenkin asianmukainen rangaistus. Toisaalta, välillä tuomarit eivät huomaa rikkeitä, törkeitä ja tahallisiakaan, mutta silloinkin toimitaan senhetkisten sääntöjen puitteissa, joten asia on ok. Mietityttää kuitenkin, kuinka jalkapallo tästä hyötyy, siis katsojien ja pelaajien kannalta? Jos siis arvellaan, että (jotta voitto varmistuisi) vastustajan paras pelaaja voidaan teloa niin, että tuomari tätä tuskin huomaa, kannattaako näin siis tehdä?

Samantapainen ajattelutapa heijastuu työ/liike-elämässä, ja oikeastaan yhteiskunnassa yleisemmälläkin tasolla. Täysin itsestäänselvänä esimerkkinä voisi mainita esimerkiksi tämän viimeisimmän taloudellisen taantuman, joka karkeasti ottaen aiheutui pitkälti siitä, että rahoitusmarkkinoilla pelattiin silloisten sääntöjen mukaan, mutta täysin vastuuttomasti. Tietyllä tavalla myös Enron on esimerkki tavoitteesta toimia siten, kuin säännöt ja niitä valvovat osapuolet sallivat; kiinnijääminen tuskin oli toiminnassa tarkoituksena. Joku voisi väittää, että on täysin ihmisluonnon mukaista toimia vain ja ainoastaan niiden sääntöjen mukaan, joita voidaan valvoa, koska muuten asettaa itsensä epäedulliseen kilpailuasemaan. Omasta näkökulmastani kyseessä on kuitenkin pitkälti arvokysymys; kyse on siis ainakin osin siitä, millaiset arvot yhteisössä tai yhteiskunnassa vallitsevat.

Perinteisesti liiketoimintaan liitetään itsekkyyden ja ahneuden kaltaisia arvoja, ja näitä korostetaan, ainakin implisiittisesti, jo koulutusvaiheessa (näin ainakin kauppatieteiden maisterin koulutuksessa). Muiden ajattelu heikentää kilpailuasemaa, eikä win-win -tilannetta ole olemassa; kaikki tavoittelevat aina lähtökohtaisesti win-lose -tilannetta. Myös kansantaloustieteessä (ainakin tietyissä suosituissa suuntauksissa) ihminen nähdään yleisesti ottaen omia etujaan tavoittelevana ja niiden saavuttamista toteuttavana rationaalisena toimijana. Samalla, kun on korostettu itsekkäitä, yksilökeskeisiä arvoja, liiketoiminnan on myös perinteisesti katsottu olevan kaikenlaisten moraalien ja etiikan ulkopuolella. Kuten Milton Friedmaninkin on väitetty sanoneen, ”the business of business is business.”

Väittäisin kuitenkin, että merkittävä osa ihmisistä, jotka seuraavat edellämainittujen kaltaisia arvoja ammatissaan (oli se sitten jalkapalloilija tai investointipankkiiri), ja noudattavat niiden mukaisia toimintatapoja omissa työympäristöissään, eivät tee niin kotonaan tai läheistensä suhteen. Tähän viittaa jo pelkästään se, että liike-elämä on aktiivisesti pyritty poistamaan normaalisti ihmisten toimintaan vaikuttavien moraalien ja etiikan piiristä (Esim. Friedman vuoden 1970 New York Timesin esseessään ”the Social Responsibility of Business is to Increase Its Profits” tai Theodore Levitt vuoden 1958 artikkelissaan ”the Dangers of Social Responsibility”). Ihmissuhteissa, jos missä, säännöt ovat jo valmiiksi epäselvät. Tästä huolimatta (tai ehkä juuri tästä johtuen) ihmiset eivät pyri jokaisessa tilanteessa saavuttamaan etua vanhempiinsa, ystäviinsä, tai puolisoonsa nähden.

Puhtaan oman edun tavoittelun sijaan ihmiset tapaavat keskinäisessä kanssakäymisessään toimia jo antiikin filosofien hoksaaman ’kultaisen säännön’ mukaisesti, eli välttäen tekemästä muille sellaista, mitä ei toivoisi tehtävän itselleen. Tällainen kunnioitukseen perustuva lähestymistapa on toimiva yhteiskunnan kannalta, sillä se mahdollistaa luottamuksen (ja sitä kautta turvallisuuden), ja yhteiskunnan olisi täysin mahdotonta toimia vähänkään tehokkaasti, mikäli luottamusta ei olisi (esimerkiksi yhteistyö olisi vähintäänkin haastavaa). Tämähän on itsestään selvää.

Mitä, jos näitä ihmisille luonnollisia toimintatapoja ja arvoja alettaisiin (taas?) soveltaa myös liikemaailmana tunnetussa sosiaalisessa konstruktiossa? Tai jalkapallokentillä? Ja mikseivät nämä ihmiset, jotka käyttäytyvät toisiaan kunnioittaen kotonaan ja harrastuksissaan, aina sovella samoja arvoja työelämässä? Syitä on tietenkin monia, ja useat löytyvät viimeisen parin sadan vuoden aikana tapahtuneesta nopeasta yhteiskunnallisesta progressiosta, mutta tästä huolimatta en näe, mitä ongelmia muiden huomioon ottamisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta voi oikeasti olla liike-elämässä. Jalkapallokentistä puhumattakaan.