Archive for the ‘yhteiskuntavastuu’ Category

Talvivaaran toiminnalle jaksetaan näyttää vihreää valoa

marraskuu 13, 2012

Talvivaarassa (vai pitäisikö sanoa Paskavaarassa) sattuu ja tapahtuu. On sattunut ja tapahtunut jo hetken aikaa. Tähän mennessä yrityksen touhuamisen on voinut monelta kantilta luonnehtia vastuullisen liiketoiminnan irvikuvaksi. On ollut huonoa harkintaa liiketoiminnan suunnittelemisessa, omien sotkujen vähättelyä, ja yleistä vastuun välttelyä (tästä viimeisimmästä oivana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pekka Perän keväiset kommentit Talouselämässä Talvivaaran ”oikeista” aikaansaannoksista – niin että meriksi muuttuvat järvet eivät sitten ole oikeita aikaansaannoksia?

Eniten allekirjoittanutta on kuitenkin rieponut jatkuva hyssyttely etenkin päättäjien taholta; yleisesti ottaen on tullut vaikutelma, ettei asialle oikein kukaan voi tehdä mitään. Kansalaisten närkästys taas ei tässä tapauksessa juurikaan tunnu, koska kuluttajarajapintaa Talvivaaralla ei ole, jolloin kansalaisyhteiskunnan asiaan puuttuminen vaatii melkoista organisoitumista (asiasta vastuussa oleva Kainuun ely-keskus – virkamiespumppu – ei suoraan ole demokratian tavoitettavissa). Pörssi on tietenkin tähän saakka reagoinut sanktioiden puutteeseen odotetulla tavalla, eli ei mitenkään valtavan voimakkaasti. Jo pitkään naurettavana pitämäni ”Iron Law of Responsibility,” eli että yritykset menettävät yhteiskunnallisen toimintamandaattinsa hölmöillessään riittävästi, on näyttänyt toimivan mahdollisesti vielä odotuksiani huonommin.

12.11. kuitenkin Hesarissa uutisoitiin sijoittajien uskon Talvivaaraan romahtaneen monien yhtiötä painavien ongelmien takia (joista jutussakin mainitun nikkelin alhaisen maailmanmarkkinahinnan roolia, ainakaan katalyyttina, ei ole syytä vähätellä). Toivon kipinä heräsi – voiko olla, että Talvivaara kuitenkin joutuisi tilille tötöilyistään (toki epäonnistuakin saa, mutta rajansa kaikella)? Heti seuraavana päivänä Hesarin välityksellä asiaan otti kantaa Aalto-yliopiston mekaanisen prosessi- ja kierrätystekniikan professori Kari Heiskanen, väittämällä ettei tehdasta kannata sulkea. Heiskasella oli ihan hyvä pointti sen suhteen, että on parempi antaa tuotannon jatkua, koska se antaa Talvivaaralle mahdollisuuden huolehtia itse omista jätteistään, sillä muussa tapauksessa homma kaatuu veronmaksajien niskaan. Tässä kohtaa kasettini alkoi kuitenkin vähän jumittaa.

Tietenkään en toivo siivouslaskua veronmaksajien piikkiin – päinvastoin. Mutta eikö tosiaan yrityksiä voida pakottaa siivoamaan pahimpia sotkujaan jo hyvissä ajoin niiden selvittyä, vaikka sitten menisi koko pumppu nurin? Eikö tämä olisi yhteiskunnalle parempi, tai edes oikeudenmukaisempi tapa toimia? Lähettäisi ainakin tietynlaista viestiä yritysten suuntaan, millainen toiminta ei enää oikeasti ole sallittua, ja muutenkin, kalliimmaksi tämä tässä vaiheessa tulee. Ylipäänsä mielestäni tässä vaiheessa viimeistään, noin oikeudenmukaisuuden kannalta, siivouksen kustannukset voitaisiin arvioida (joitain arvioita on varmasti tehty jo), ja katsoa, riittäisikö Talvivaarasta yrityksen toiminta pilkkomalla ja myymällä saatu raha kattamaan siivouksen. Tuo siivous kun on joka tapauksessa täysin välttämätön syistä, joita tuskin tarvitsee erikseen luetella.

Varmasti käytännössä tässä tapauksessa osakkeenomistajien, velkojien ja muiden oikeudet varoihin menisivät muun yhteiskunnan edelle tällaisessa tapauksessa, mutta onhan se käsittämätöntä, että yritys voi jättää sotkunsa siivoamatta viimeistään ajautumalla konkurssiin, niin ettei yhteiskunnalle jää mitään muuta keinoa välttämättömään siivoamiseen kuin verorahojen käyttö.

[Jatkakaamme tapauksen seuraamista – tällä hetkellä Talvivaaran toiminta näyttää jo oikeasti olevan jossain määrin hataralla perustalla. Eiköhän tästä kuitenkin vielä saada jokuset mehut puristettua, ikävä kyllä.]

Mainokset

Lyhyttä jatkoa ulkoisvaikutuksista

elokuu 5, 2011

Jatkaakseni hieman edellisestä jutusta, Helsingin Sanomat uutisoi nettisivuillaan UNEP:in raportoimista Nigerian mittavista öljytuhoista. Juttu toimii oivana esimerkkinä ulkoisvaikutusten haasteellisuudesta ja monimutkaisuudesta. Helsingin Sanomien mukaan UNEP:in raportissa moititaan etenkin Nigerian kansallista NNPC-yhtiötä sekä aikanaan useasti yhteiskuntavastuutoiminnastaan jollain tavoin palkittua Shelliä (vaikka Shell ei enää alueella taida toimiakaan). Moitteiden syynä on artikkelin mukaan mm. öljykenttien valvonnan ja ylläpidon puutteellisuus. Yritykset itse syyttävät kuitenkin sabotaasia.

Oletetaan hetken aikaa, että yritykset ovat tehneet öljykenttien valvonnan ja ylläpidon suhteen kaiken oikein sekä lainsäädännön että omien toimintaperiaatteidensa suhteen. Tästä huolimatta näiden yritysten toiminta on perimmäinen syy öljytuhoille, ja sabotaasi on näiden yritysten toiminnan ulkoisvaikutus. Vailla erittäin mittavaa ymmärrystä Nigeriasta ja etenkin alueista, joille öljykenttiä ja -putkia on rakennettu, on hankala alkaa arvioimaan, mitä olisi ollut tehtävissä sabotaasin estämiseksi. Mutta kyseessä on kuitenkin näiden yritysten toiminnan aiheuttama ulkoisvaikutus, jolla on valtavat vaikutukset kyseisten alueiden luontoon ja sitä kautta luonnollisesti myös ihmisiin. Se, että nämä firmat väittävät, ettei vastuu kuulu heille, on vähän sama kuin piknikkiporukka väittäisi, ettei ole heidän syynsä, että lokit levittivät heidän roskansa ympäri puistoa sillä aikaa, kun he pelasivat petankkia lähistöllä.

Ulkoisvaikutuksista, puistopiknikeistä, ja yhteiskuntavastuusta

elokuu 2, 2011

Viime aikoina puheenaiheena on jälleen ollut jokakesäinen kaupungeissa yleistyvä, etenkin puistoihin kohdistuva, roskaaminen. Ihan tavallisen kesäisen arkipäivänkin jälkeen Espan puiston nurmikko on ruokottoman näköinen. Kyseisen puisto kohdalla osasyynä on toki roska-astioiden vähäinen lukumäärä, mutta tästä huolimatta väittäisin pääsyyn olevan kaupunkilaisten yleinen porsastelu. Tästä osviittaa antaa myös tämän kesän ensimmäisen Kallion puistokirppiksen jälkimainingit, joiden yhteydessä kaupunki ilmoitti, ettei tapahtumaa tulla enää sallimaan, mikäli seuraavalla kirppiksellä puisto päätyy yhtä ryöttäiseen kuntoon kuin ensimmäisellä kerralla. Jos tiedostava, ekologista elämäntapaa fiilistelevä kirpparikansa ei osaa tai ymmärrä siivota jälkiään, kuka sitten osaa?

Tietyllä tavalla puisto- ja muu roskaaminen heijastaa yhteiskunnallista suhtautumista kunkin yhteiskunnan jäsenen oman toiminnan ulkoisvaikutuksiin. Eli tässä tapauksessa puistopiknik tai –kirppis tuottaa ulkoisvaikutuksinaan melkoisen määrän roskaa, jolle pitäisi tehdä jotakin, jotta puisto olisi käytettävissä piknikkiä tai kirppistä varten myös vastaisuudessa. Liekö sitten syynä mielikuva yksittäisen ihmisen (lue: roskaaja itse) roskaaman määrän mitättömyydestä vai kuvitelma, että joku näkymätön isoveli (lue: valtio/kunta) hoitaa asian, järkikin jo sanoo, ettei yhteiskunnassa voi toimia ottamatta näitä omia ulkoisvaikutuksiaan huomioon. Usein käytänkin vertauskuvana yritysten yhteiskuntavastuusta juuri tätä puistopiknikin aiheuttamien roskien siivoamista: asiat sujuisivat puistoissa ihan kohtalaisesti jo pelkästään siten, että ihmiset siivoaisivat piknik-roskansa; samalla tavoin asiat sujuisivat hieman suuremmassa mittakaavassa huomattavasti paremmin, jos myös yritykset siivoaisivat omasta liiketoiminnastaan aiheutuvat jäljet. Ja yksityishenkilöiden tavoin vastuullisinakin pidetyt firmat tötöilevät suhteellisen usein (esimerkkinä voisi mainita vaikkapa jo aikaisemmin käsitellyn Nokian verikännykkä –jutun).

Aiheeseen liittyen tielleni osui taannoin ihan mielenkiintoinen artikkeli yritysten yhteiskuntavastuun tutkimisesta osan firmaa sekä organisaationa että markkinatoimijana. Artikkelissa sosiologi Colin Crouch luonnehtii yritysten yhteiskuntavastuuta, eli CSR:ää ilmaisulla ”corporate externality recognition;” yrityksen ulkoisvaikutusten tunnistaminen. En siis ole ainoa, joka on miettinyt yritysten yhteiskuntavastuutoimintaa tästä näkökulmasta (tosin Crouch ei mainitse puistopiknikeistä mitään). Crouch kuitenkin mainitsee merkittävän eron yksityishenkilöiden ja yritysten kaitsemisessa: yksityishenkilöiden toimintaa on viranomaisten taholta huomattavasti yritysten toimintaa (yritys on yksityistä kansalaista merkittävästi suurempi ja monella tavalla vaikutusvaltaisempi sekä vaikeammin hahmotettava toimija) helpompi valvoa ja tarvittaessa kontrolloida. Ongelmana on myös, että mikäli yrityksen odotetaan ensisijaisesti, tai lähinnä, tuottavan voittoa omistajilleen, ei yrityksellä varsinaisesti ole merkittävää motiivia jälkiensä siivoamiselle, kun siitä ei kuitenkaan tulos sinänsä parane.

Kuitenkin, jos oletetaan, että jossakin vaiheessa syystä tai toisesta yritykset alkaisivat suuremmassa mittakaavassa (strategisesti) toteuttaa yhteiskuntavastuutoimintaa, voisi tällainen ulkoisvaikutusten tunnistaminen ja hallinta olla varteenotettava tapa tehdä sitä, ja huomattavasti esimerkiksi sidosryhmäajattelua yksinkertaisempi. Ei tarvitse tehdä muuta kuin kokonaisvaltaisesti arvioida oman liiketoiminnan eri vaiheet ja osa-alueet, ja keskittyä (negatiivisten) ulkoisvaikutusten neutralointiin. Erilliset toimenpiteet kunkin eri sidosryhmän suhteet voitaisiin teoriassa unohtaa. Näin myös yritys voisi kohdentaa omia voimavarojaan omaan erityisosaamiseensa liittyen hölmöhköjen hyväntekeväisyysprojektien sijaan (onko ihan oikeasti järkeenkäypää, että vaikkapa kemikaalitehdas ensin saapuu saastuttamaan jonkun alueen pintavesiä, ja tehdasta pyörittävä yritys kuittaa tämän rakennuttamalla pari jalkapallokenttää?). No, kaikki tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Oli miten oli, yhteiskuntavastuutoiminnan mieltäminen ulkoisvaikutusten tunnistamisena ja hallintana on varteenotettava vaihtoehto lähtökohdaksi vastuulliselle yritystoiminnalle. Periaatteessa ulkoisvaikutukset nollaamalla pitäisi päästä päästöttömään liiketoimintaan, ja ylipäätään pystyä aidosti kestävään liiketoimintaan. Sellaiseen tilaan pääsemiseen näyttää kuitenkin vielä vierähtävän hetki jos toinenkin; aina voi kuitenkin fiilistellä.

Global Reporting Initiative käynnistää neljännen painoksensa

heinäkuu 4, 2011

Greenbiz uutisoi raportointisäätiö Global Reporting Initiativen (GRI) alkavan uudistaa raportointijärjestelmäänsä huippupartnereidensa avustuksella. GRI on eräs tunnetuimmista kestävän kehityksen ja yhteiskuntavastuun raportointijärjestelmien kehittäjistä, ja organisaation raportointisysteemit ovat siten eräät maailman tunnetuimmista ja laajimmin käytetyistä. GRI:n tavoitteena on tehdä vastuullisuusraportoinnista yhtä yleistä ja rutiininomaista kuin taloudellinen raportointi on.

On toki hienoa, että GRI on pyrkinyt koko olemassaolonsa ajan päivittämään systeemiään ajan tasalle ja yleisesti ottaen parempaan suuntaan. Partnerilistaa katsomalla herää väistämättä epäilyksiä siitä, mitä silmällä pitäen järjestelmää päivitetään. Listalta löytyvät Alcoa, Goldman Sachs ja Shell. Nämä pelurit eivät ainakaan omalla listallani yltäisi mihinkään ”ympäristön kultapoika” -statuksiin, enkä sosiaalisesta vastuustakaan lähtisi liikoja huutelemaan (vrt. Alcoa Islannissa tai Shell Nigeriassa). On myös syytä pitää mielessä, että GRI itse ei valvo raportointijärjestelmiensä toteuttamista, vaan tämä jää yritysten itsensä vastuulle (useat yritykset käyttävät ulkopuolisia varmentajia, mutta tämä ei ole pakollista).

Toisaalta GRI:n yhteistyökumppaneista General Electric on osoittanut ainakin jonkinlaista aidohkoa kiinnostusta yhteiskuntavastuuta kohtaan toimitusjohtaja Jeffrey Immeltin välityksellä, ja Naturallakin on yleisesti ottaen ihan hyvä maine.

Joka tapauksessa, yhteistyökumppaneiden perusteella voi järkeillä, mitä silmällä pitäen järjestelmää kehitettäneen: sen mahdollisimman helppoa käytännön sovellettavuutta. Tämä onkin ollut GRI:n suurimpia haasteita tähän mennessä, sillä yleisen tason ohjeiston laatiminen on osoittautunut vähintäänkin ongelmalliseksi ottaen huomioon toimialojen välillä vallitsevat erot. Samalla noinkin vaikutusvaltaisten yhteistyökumppanien pitäminen saa miettimään, että mahdetaanko ohjeistoa rukkailla liikaa helppo sovellettavuus mielessä -> tässä piilee vaara, että järjestelmää saatetaan kehittää yhteistyökumppaneiden intressien mukaisesti, painottamalla helppoutta ja kevyttä raportointivelvollisuutta ympäristöystävällisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kustannuksella.

Yhteiskuntavastuuraportointi on yleistyessään ollut pääsääntöisesti ihan hyvä juttu; läpinäkyvyys ja sitä myötä markkinoilla olevan informaation määrä on myös lisääntynyt. Muille yhteiskunnallisille toimijoille välittyy tietoa yritysten toiminnasta myös tällä saralla, ja yristysten yhteiskuntavastuuseen liittyvä benchmarkkaus helpottuu. Samalla kuitenkin monet yritykset keskittyvät CSR-toiminnassaan lähinnä raportointiin, ja sellaisiin toimiin, joista saa kivoja rapsoja aikaiseksi. GRI:n kaltaisilla standardeilla raportointiin on tarkoitus saada järkeä ja tarkoitusta, mutta standardit voivat hyvin päätyä pelkiksi kumileimasimiksi, jolloin tilanne ei ainakaan parane. GRI on nähdäkseni tässä vaarassa, mutta aika näyttää, mitä todella tapahtuu. Ei raportoinnilla kuitenkaan maailmaa pelasteta, ainakaan jos ihmisiä ei kiinnosta tarpeeksi, eikä ymmärrystä ole riittävästi.

Myrkylliset kahvimukit

kesäkuu 23, 2011

Back from a hiatus. Tutkijanelämääni liittyvät kiireet veivät kirjoitusmehut sen verran tehokkaasti viimeisten kuukausien aikana, ettei blogia ole valitettavasti jaksanut päivittää. Ehkäpä kesän tuoma rentous kirvoittaisi runosuontani. Aloitetaan kuitenkin helposta ja lyhyestä.

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin nettisivuillaan lyhyesti Lidlin myrkyllisistä kahvimukeista. Uutisoidessa mukeja oltiin ehditty myydä lähes 2400 kappaletta. Lidl pyysi Hesarin välityksellä asiakkaitaan palauttamaan mukit, jolloin nämä saavat rahansa takaisin. Mitäs tästä kaikesta nyt sitten pitäisi ajatella?

Plussat:

+ Lidl on todennäköisesti itse ottanut yhteyttä Hesariin, jotta saisi vedettyä tuotteet takaisin mahdollisimman tehokkaasti. Kauas on tultu niistä ajoista, kun Ford julkaisi tahallaan räjähdysherkän auton (aikaisemmin mainitsemani Pinto). Yritykset (tai Lidl ainakin) ovat siis oppineet, ettei tuollaisia juttuja kannata jättää aktivistien paljastettavaksi, kun tuhannet ovat jo ehtineet imuroida lyijyä elimistöönsä mökillä lähdevettä kupista juodessaan.

+ Jaa, siinäkö se oli? Vaikea arvioida, kuinka nopeasti Lidl on toiminut takaisinottonsa kanssa.

Miinukset:

– Rahat takaisin? Oikeasti? Mitenkäs tämä ostostelijan mukin palauttamiseen käyttämä aika ja näkemä vaiva? Eikö Lidl tosiaan voi korvata tätä edes pienellä lahjakortilla tai jollain muulla tavalla, joka sanoisi edes ”kiitos ja anteeksi?” Ei pahoiteltu edes lehtijutun kautta! Muutenkin, Lidlin käyttötavaroilla on muutenkin 14 päivän palautusoikeus.

– Herättää kysymyksiä Lidlin toimitusketjunhallinnasta. Pääseekö luotettavilta alihankkijoilta lyijyn tasoisia myrkkyjä ruokailuun tarkoitettuihin tavaroihin? Ajatellaanko juurikaan asiakkaan hyvinvointia, vai lähinnä omaa taskuun päätyvän namin määrää?

– Voisivat kertoa jotain jatkotoimenpiteistään ja siitä, kuinka tällainen vältetään jatkossa. En tiedä, hetkauttaako mikään tässä koko jutussa Lidlin asiakkaita, mutta itse ainakin haluaisin kuulla, että yritys pyrkii aktiivisesti siihen, ettei tällaista enää tapahdu, ja selittää, kuinka tähän pyritään.

Yhteenvetona miinukselle jäätiin. Allekirjoittaneelle yksi syy lisää jättää Lidl väliin vastaisuudessa.

Ympäristötutkimuspäivän antia

huhtikuu 18, 2011

Reilu viikko sitten järjestettiin Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen ja –opetuksen yksikkö HENVI:n ympäristötutkimuspäivät, jonne kokoontui liuta kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita ja yritysmaailman edustajia. Kyseessä on paripäiväinen seminaari ihan suhteellisen nimekkäine puhujineen (Tarja Halonen hoiti alustuksen – allekirjoittanut tosin missasi tämän). Valitettavasti en kuitenkaan päässyt osallistumaan kuin seminaarin ensimmäiseen päivään; onneksi tämä ensimmäinen päivä oli kuitenkin omia intressejäni silmällä pitäen näistä mielenkiintoisempi.

Yleisesti ottaen seminaari ei valtavasti tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Etenkin valtiovallan ja yritysten edustaja toistelivat samoja mantroja, joita on saanut lukea oppikirjoista jo ainakin vuosikymmenen verran: ekotehokkuus ja ympäristöystävälliset hankkeet voivat tuoda mukanaan oikein toteutettuna myös kustannussäästöjä tai jopa kilpailuetua – mikä uutinen! Ja totta kai Suomessa yhä useammat yritykset ottavat myös ympäristön huomioon liiketoimintaa harjoittaessaan, ja valtion tasollakin ympäristöasioista on oikeastaan jo saatu niskalenkki. Erityisen positiivisen kuvan asioiden kehityksestä tarjosivat Cleantech Finlandin hallituksen puheenjohtaja Tapani Järvinen (Outotecin entinen toimitusjohtaja), ja ympäristöministeriön ympäristökansleri Jaakko Ojala.

Järvinen hehkutti kotimaista cleantech-alaa, ja varmasti osittain syystäkin. Myös oma käsitykseni on, että Suomessa alalla olisi osaamista riittämiin, mutta härmäläiseen tyyliin sitä ei osata myydä (ei siis ymmärretä, kuinka nämä teknologiat/ratkaisut hyödyttäisivät potentiaalisia asiakkaita mahdollisimman paljon, ja mistä nämä asiakkaat löytyvät). Ojala sen sijaan esitteli kaavioita Suomen pysymisestä Kioton tavoitteissa kasvihuonekaasupäästöjen suhteen. Näistä hyppäsi silmille erityisesti aikajana, jossa kuvattiin Kioton päästötavoitteita ja Suomen päästöjä; nykyisin Suomi on jonkin verran tavoitteiden edellä.

Mielenkiintoisesti, ja vähemmän yllättävästi, Suomen kasvihuonekaasupäästöjen kehityskäyrä mukailee aikajanalla talouden kehitystä – nykyiseen tilanteeseen johtanut jyrkkä lasku kasvihuonekaasupäästöissä alkoi 2007/2008, sopivasti talouskriisin alkuvaiheessa (esitys löytyy täältä). Nostin tämän pointin esille kommentointivaiheessa, mutta kommenttini ohitettiin suurin piirtein olankohautuksella vedoten kasvihuonekaasupäästöihin vaikuttavien syiden moninaisuuteen ja monimuotoisuuteen (kuten, että kylmät talvet nostavat päästöjä – silti päästöt ovat laskeneet viimeisten kahden poikkeuksellisen kylmän talven aikana). Voisin vielä mainita, että esimerkiksi Peter Victor on kirjoittanut taloudellisen aktiviteetin määrän ja kasvihuonekaasupäästöjen positiivisesta suhteessa kirjassaan Managing without Growth.

Ei tilaisuus kuitenkaan pelkkää puolin ja toisin selkään taputtelua ollut. Esimerkiksi Itämeren tilasta ja sen pelastamisesta saatiin aikaiseksi varsin mielenkiintoinen, eri näkökulmia läpi käyvä keskustelu professori Markku Ollikaisen, Baltic Sea Action Groupin Ilkka Herlinin, ja HELCOM:in Anne Christine Brusendorffin välillä. Varsin antoisa oli myös WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohwederin kritiikki Tapani Järvisen cleantech-hehkutusta kohtaan. Rohweder ampui systemaattisesti alas merkittävän osan Järvisen väitteistä kovaan dataan perustuneilla argumenteilla, mutta lopuksi kuitenkin totesi suunnan olevan oikea. Päivän lopuksi vielä arvostettu Helsingin yliopiston professori Janne Hukkinen piti erittäin hyvän, lyhyen päivän teemat summaavan puheenvuoron, jonka viestinä oli, että tehtävää riittää edelleen.

Yhteenvetona voisin todeta, että näyttää edelleen olevan niin, että yrityksissä ollaan pääosin, ainakin pintapuolisesti, itsetyytyväisiä asioiden tilaan; tämä johtunee osittain erinäisistä intressiristiriidoista, joiden johdosta yritysten edustajat ylipäätään puhuvat melkoisen ympäripyöreitä eivätkä ainakaan mitään negatiivista omista työnantajistaan. No, eihän se kansalaisten luotto yritysten kommunikointia kohden mitenkään valtaisaa olekaan. Sen sijaan enemmän tai vähemmän riippumattomat kansalaisjärjestöt uskaltavat maalata huomattavasti kriittisemmän, mahdollisesti realistisemman kuvan. Akateemikot taasen pyrkivät kuvaamaan tämänhetkistä tilannetta ja tieteenalasta riippuen mahdollisesti esittämään tapoja ja syitä nykyisten toimintatapojen muuttamiselle. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Vastuullinen yritystoiminta voi aiheuttaa kuluttajalle painajaisia – myös pienempien yritysten harjoittamana

huhtikuu 6, 2011

Tuli muutama hetki sitten vastaan erään tuiki tavallisen suomalaisperheen täysin painajaismaiseksi äitynyt talonrakennusprojekti. Kyseisessä tapauksessa perhe päätti hoitaa hanketta ammattiyritysten kanssa, kuten tapana on (näin menetellään mm. rakennusmääräysten noudattamiseksi). Valitettavasti näennäisen hyvämaineiset yritykset eivät kuitenkaan hoitaneet hommiaan kunnolla, vaan päinvastoin tekivät yleisesti ottaen kammottavaa jälkeä syyttäen siitä asiakasta itseään, yrittäen laskuttaa tekemättömistä tehtävistä ja muutenkin toimien varsin kyynisesti ja epäeettisesti. Enemmän itse tapauksesta voi lukea täältä (suosittelen).

Tässä kyseisessä tapauksessa kuvastuu melkoisen hyvin harvinaisen(?) mädäksi äitynyt liiketoimintakäytäntö. Tämänkaltaisten esimerkkien kannustamana ovat yhteiskuntavastuuseen liittyvät käsitteet (corporate social responsibility, corporate citizenship jne.) alun alkujaan syntyneet. Suomeksihan CSR tarkoitti aikaisemmin usein hyvää hallintokäytäntöä (good corporate governance). Tässä tapauksessa hallintokäytäntö tuntuu kyseisissä yrityksissä olevan kaikkea muuta kuin hyvä, ja jonkinlaisten vastuullisuusprosessien lisäämistä päätöksentekoon ja toimintatapoihin voisi pitää ihan kohtalaisena alkuna näillekin yrityksille.

Mistä tällainen toiminta sitten johtuu? No, syitä on toki monia, tässä muutamia.

– Ensinnäkin näissä yrityksissä päätöksenteosta/toiminnasta vastaavat henkilöt tuskin ovat sitä kaikkein altruistisinta väkeä (jaksan painottaa johdon kognitioiden tärkeyttä).

– Toiseksi näissä yrityksissä vallinnee muutenkin kulttuuri, joka ei ole niinkään asiakas- vaan kustannuslähtöistä. Yritetään laskuttaa jokaisesta pienestä asiasta, jos nyt menisi läpi, ja yritetään venkoilla asiakkaan korvausvaatimusten kanssa, koska niiden täyttäminen tulisi kalliiksi. Tehdään asiat mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti (kuulostaako tutulta esim. kulutushyödykkeiden kohdalla?).

– Kolmanneksi, nämä ovat suhteellisen pieniä yrityksiä, joiden ei ainakaan tarvitse raportoida julkisesti mitään, ja joiden tekemiset eivät muutenkaan ylitä julkisuuskynnystä kovin helposti.

Kolmas pointti on mielestäni kiinnostava siinä mielessä, että ihmiset (etenkin Helsingin keskustalaiset?) tuntuvat usein ajattelevan suuryritysten olevan jotenkin luonnostaan pahoja tai ainakin välinpitämättömiä, mutta silti suhtautuvat jossain määrin myönteisesti pienempiin yrityksiin. En väitä, etteikö osa pienemmistä, yksityisistä listaamattomista yrityksistä oikeasti olisi erittäin vastuullisia toiminnassaan – tällaisia yrityksiähän riittää, koska näillä ei ole esimerkiksi osakkeenomistajien asettamia paineita lyhyen tähtäimen suorituskyvylleen. Mutta samalla suuremmilla yrityksillä on huomattavasti laajemmat vastuut toimintansa raportoinnista, ja näiden tekemien typeryyksien julkisuuskynnys on huomattavasti pienempiä yrityksiä matalampi. Vaikka suuret, tunnetut yritykset eivät aina pysty tarjoamaan sitä kaikkein parasta laatua ja palvelua etenkään yksityiskohtaisiin toimituksiin, ne ovat kuitenkin keskimäärin melko luotettavia kumppaneita. Suurissa yrityksissä muutamat mätämunat eivät yleensä pääse mädättämään asiakkaiden koko kokemusta tai yrityksen mainetta. Pienemmissä yrityksissä hyvinkin pieni mätämunien määrä saattaa pilata koko yrityksen. Hankalia asioita nämä ovat allekirjoittaneellekin; ei oikein tiedä, pitäisikö suuriin yrityksiin luottaa enemmän (tuskin), vai pieniin vähemmän (kurjaa niille oikeasti hyville toimijoille).

Lopuksi vielä muutama sana tuosta talonrakennustapauksesta. Nuo yritykset tuskin tulevat, näin Stetson-Harrison metodilla arvioituna, panostamaan vastuullisuuteen merkittävästi enempää tulevaisuudessa. Harvoin tiikeri raidoistaan pääsee. Pienemmät mukanaolijat saattavat hyvinkin vain laittaa lapun luukulle ja perustaa uuden lafkan – tättärää ja homma jatkuu. Jos tapaus saa tarpeeksi julkisuutta, saattavat nuo merkittävämmät osalliset tietysti oikeasti joutua muuttamaan toimintatapojaan – tai sitten laittamaan lapun luukulle surkastuneen liiketoiminnan johdosta. Aika näyttää.

Laitan vielä tähän loppuun tuon alkuperäislinkin: http://villapainajainen.blogspot.com/

Ekologisuuden ja vihreän markkinoinnin menneestä, tulevasta, ja nykypäivästä

maaliskuu 25, 2011

Näin eduskuntavaalien tuntumassa ydinvoima- ja muun ekokeskustelun käydessä kuumana tuli mieleeni hieman virkistää omaakin muistiani (nykymuotoisen) ekoilun ja etenkin vihreän markkinoinnin historiasta ja samalla hieman pohdiskella sen tulevia suuntauksia. Tätä miettiessäni oli myös kiinnostavaa huomata, että esimerkiksi Vihreät-puolueen perustaminen liittyy vahvasti ekoilukausien vaihteluun.

Ensimmäinen merkittävä ympäristötietoisuusaalto iski 1970-luvulla merkittävien ympäristökatastrofien ja ylilyöntien siivittämänä (näistä esimerkkeinä voisi mainita kemikaali- ja öljyonnettomuudet, öljykriisin, ja Rachel Carsonin kuuluisan teoksen Silent Spring, jossa paljastettiin siihen asti huippukeksintönä pidetyn DDT:n piilevät vaarat ympäristölle ja ihmisille.) Tällöin ympäristötietoisuus ei niinkään näkynyt kuluttajille suunnatussa markkinointiviestinnässä tai yritysten tuotesuunnittelussa, vaan enemmänkin lainsäädännössä ja pahamaineisimmilla aloilla (esim. kemikaaliteollisuus) päästöjen hillitsemisenä. Tyypilliset ratkaisut olivat ns. end-of-pipe –ratkaisuja, eli olemassa olevien prosessien päihin liimattiin erilaisia suodattimia, jotka vähensivät ympäristöön päässeiden saasteiden määrää. Hyvä esimerkki tämäntyyppisestä ratkaisusta on auton katalysaattori. Vihreyskeskustelu kuitenkin hiipui katastrofien hellittäessä ja maailmanjärjestyksen palatessa enemmän tai vähemmän ennalleen.

Ympäristökeskustelu sai kuitenkin taas lisäpontta oikein kunnolla 80-luvun loppua kohden, jälleen lukuisien ympäristökatastrofien petaamana. 80- ja 90-lukujen taitteeseenhan mahtuvat mainittavimpina Tshernobylin ydinonnettomuus, otsonikato, Bhopalin kemikaalionnettomuus, ja Exxon Valdezin öljyvuoto. Tällä kertaa kuitenkin ympäristötietoisuutta alettiin hyödyntää yritysten puolesta myös kuluttajia silmällä pitäen, ja vihreyteen (ainakin näennäisesti) panostavia yrityksiä alkoi syntyä. 80- ja 90-lukujen taitteessa yritykset olivat myös erityisen kiinnostuneita niin kutsutusta vihreästä kuluttajasta, jota 90-luvun puolella myös akateemisessa maailmassa etsittiin oikein toden teolla. Tähän toiseen aaltoon ajoittui myös Suomen Vihreän puolueen virallinen perustaminen, eli poliittisessa mielessä kyseessä on suhteellisen tuore ilmiö kotimaassamme.

Jälkikäteen voi kuitenkin todeta tulosten jääneen parhaimmillaankin ristiriitaisiksi; vihreät kulutustottumukset määräytyvät siinä määrin epämääräisesti, ettei varsinaista vihreiden kuluttajien segmenttiä olla onnistuttu löytämään (pieniä niche-segmenttejä lukuun ottamatta). Lisäksi ensi alkuun hehkutettujen kuluttajien ekologisuuspreferenssien todettiin toteutuvan enimmäkseen arvojen suhteen; kuluttajat eivät olleet aivan puheidensa mukaisesti valmiita siirtymään ekologisiin tuotteisiin. Näin tämäkin aalto pikkuhiljaa jäi unholaan 90-luvun puolivälin tienoilla.

Ekologisuusajattelun kolmas vaihe on meneillään parhaillaan, mutta edellisistä vaiheista poiketen tämä kyseinen ekotietoisuus ei ole noussut joidenkin yksittäisten tapahtumien seurauksena, vaan ennemminkin jatkuvasti suurentuneiden pidempiaikaisten ilmiöiden, kuten ympäristönmuutoksen, eroosion ja ylikalastuksen seurauksena. 2000-luvun alkupuolelta jatkunut keskustelu on tuntunut pääosin vilkastuneen jatkuvasti, ja on synnyttänyt jo jonkin verran esimerkiksi uudenlaisia toimintalogiikoita aloittaville yrityksille (erilaiset sosiaaliset yritykset = social enterprise.) Kulutustottumusten suhteen myös yritykset ovat alkaneet pelkän vihreän viestinnän sijaan esimerkiksi keskittyä viestimään kuluttajille tuotteen kokonaiskustannusta hinnan sijaan (energiansäästölamput) tai tuotteiden käyttämistä niiden ostamisen sijaan (erilaiset jakamispalvelut, kuten kuinoma, tai vaikkapa autonvuokraamispalvelut, kuten 02 media). Lisähuomiona ekologisuuden yleistyminen on näkynyt myös Vihreiden poliittisessa suosiossa; eduskuntapaikkojen määrä on lisääntynyt tasaisesti 2000-luvulla.

Ekoilun tulevaisuutta on hankala ennustaa. Allekirjoittanut kuitenkin veikkaisi, ettei ekologisuus ainakaan ole mihinkään katoamassa. Kuten jo aiemmin totesin, tällä kertaa ympäristötietoisuus ei ole noussut pelkästään muutaman yksittäisen onnettomuuden seurauksena, vaan pidempiaikaisten, hyvinkin näkyvien ilmiöiden siivittämänä. Edelleen kasvava maapallon väkimäärä ja ihmisten jatkuva vaurastuminen ympäri maailman ovat myös herättäneet aitoa huolta maapallon kantokyvystä ja resurssien riittävyydestä vähänkään pidemmällä tähtäimellä. Villeimmät ennustajat (kuten aiemmassa jutussani siteeraamani Marc Stoiber) ovat ehdottaneet, että ympäristöystävällisyyden käsitettä ei enää pian (tämän vuosikymmenen puolella) edes tunneta, koska siitä tulee tuotteille ja palveluille käytännössä puhtauden veroinen vaatimus. Tämä kuitenkin kuulostaa melkoisen optimistiselta ainakin omaan korvaani.

Myös yritykset ovat alkaneet pikkuhiljaa etsimään kilpailuetuja ja kustannussäästöjä erilaisten ympäristöprosessien kautta, mutta varsinaista jo pidemmän aikaa huhuiltua kestävää kehitystä ei olla vielä päästy edes lähelle, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhä tärkeämmiksi keskustelunaiheiksi muodostunevat mm. energiankäyttö ja –tuotanto, resurssikierto, kulutuskulttuuri, ja yhdyskuntarakenne. Tuoreehkoja, erilaisia ekologisuusliikkeitä edustavat mm. degrowth ja lähiruokaliike – näiden pysyvyydestä on hankala edes veikata mitään, mutta ekologisuus pysynee vielä ainakin keskipitkällä aikavälillä.

Lisää luettavaa aiheesta:
Belz & Peattie – Sustainability Marketing
Peattie, K. & Crane, A. (2005). ”Green Marketing: Legend, Myth, Farce or Prohesy?” Qualitative Market Research: An International Journal 8, 4: p. 357-370.

Kotimainen ruokateollisuus ei ota opikseen

maaliskuu 3, 2011

Edellisessä jutussani kirjoitin ruoasta ja lisäaineista ja niihin liittyvästä kuluttajien ja yritysten vastuusta. Samaan lämpimänä käyvään keskusteluun liittyen YLE uutisoi kotimaisen ruokateollisuuden nykyisin kiertävän E-merkittyjen lisäaineiden lisäämistä tuoteselosteeseen ujuttamalla samaisia lisäaineita tuotteisiin muita reittejä. Esimerkkinä jutussa mainitaan glutamaatin korvaaminen makkaran valmistuksessa hiivauutteella, jolloin E-numeroa ei tarvitse käyttää. Vielä viekkaampi esimerkki on yksinkertaisesti E-numeroiden käyttämättä jättäminen, jolloin lisäaineet merkitään niiden koko nimen perusteella; näin esimerkiksi E261 ilmoitetaan kaliumasetaattina.

Tällainen toiminta ei ole nähdäkseni suoranaista valehtelua (ehkä kuitenkin narraamista?), mutta varsin epäeettistä tästä huolimatta. Ainakaan vastuun siirtämisestä kuluttajalle ei voida puhua (ks. blogin edellinen artikkeli), sillä E-lisäaineita välttelemällä kuluttaja on nimenomaan yrittänyt ottaa vastuuta olemalla ostamatta tuotteita, joissa on ainesosia, joista tämä ei kaikkea ymmärrä tai tiedä. Päinvastoin yritys tällaisessa tapauksessa yrittää vältellä vastuutaan olla rehellinen kuluttajalle ja ilmoittaa markkinoille markkinoiden toimintaa parantavaa informaatiota. Lisäksi nämä yritykset syyllistyvät perisyntiin, johon etenkin epäonnistuvat yritykset usein syyllistyvät muuttuvassa maailmassa: yrittämään kaikin keinoin pysyä vanhassa mallissa ja tehdä asiat niin kuin ne on aikaisemminkin tehty. Jos kuluttajat eivät enää entisissä määrin halua näitä E-merkittyjä lisäaineita, saattaisi kannattaa joko a) keskittymään informoimaan näiden lisäaineiden ominaisuuksista (kaikki niistä tuskin ovat vaarallisia) tai b) keksimään muita tapoja valmistaa elintarvikkeita.

Kenelle vastuu kuuluu enemmän, kuluttajalle vai tuottajalle?

helmikuu 25, 2011

Erilaiset ruoassa ja tuotteissa ylipäätään esiintyvät kemikaalit ja lisäaineet ovat viime aikoina olleet melko vilkkaankin keskustelun aiheena. Tällä viikolla esimerkiksi Taloussanomat uutisoi elintarviketeollisuuden käyttämistä lisäaineista ja niiden vaarallisuudesta, samoin kuin samaisen teollisuuden tuotteennimeämiskäytännöistä. Taloussanomienkin jutussa runsaasti huomiota saanut Mats-Eric Nilssonin kirja ”Aitoa ruokaa” on myös hyvä esimerkki tämänhetkisestä ilmapiiristä erilaisten lisäaineiden ja kemikaalien suhteen.

Vaikka sekä Taloussanomien juttu että Nilssonin kirja ovat melkoisen latautuneita (kirjalta tämän voi vielä hyväksyä, mutta ainakin lehden suhteen odottaisin jonkinlaista taustoitusta ja lähdekritiikkiä – Taloussanomien jutussa väitetään mm. aspartaamin olevan laitonta Yhdysvalloissa, mitä se ei suinkaan ole), on näissä kuitenkin pointtinsakin. Tarvitsevatko ihmiset oikeasti valtavaa määrää erilaisia aromivahventeita ja väriaineita? Tarvitaanko esimerkiksi vaatteiden valmistusprosessissa valtavaa määrää kemikaaleja, joita väistämättä kulkeutuu luontoon ja myös ihmisiin? Entä onko pullat aivan pakko nimetä lihapulliksi, jos niissä käytetään lähinnä kanannahkaa?

Vaikka Taloussanomien juttu oli mielestäni hieman heikkotasoinen taustoituksensa suhteen, sen teki kuitenkin mielenkiintoiseksi Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö Elisa Piesalan haastatteleminen. Piesala kun sysää jutussa vastuuta yrityksiltä kuluttajan suuntaan melko raskaalla kädellä. Esimerkiksi natriumglutamaatista (tutkimuksissa on todistetusti löydetty tiettyjä lieviä väliaikaisia haittavaikutuksia, myös pysyvämmistä haitoista on saatu eläinkokeissa viitteitä) Piesala toteaa viileästi, että ”natriumglutamaattia on tuotteissa, jos kuluttajat sen hyväksyvät.”

Allekirjoittaneessa edellä mainitun kaltaiset lauseet melkeinpä aiheuttavat kylmiä väreitä. Mielestäni on todella kummallista sysätä vastuu einesten valmistuksessa käytettävistä lisäaineista kuluttajalle, jolla on ensinnäkin rajallinen määrä resursseja joka ikisen tuotteen ainesisällön tarkastamiseen, puhumattakaan erilaisten aineiden mahdollisten haittavaikutusten selvittämiseen. Ei varmaan edes tarvitse erikseen mainita, että yksityiset kansalaiset eivät mitenkään voi esimerkiksi tutkia erilaisten lisäaineiden mahdollisia haittavaikutuksia.

Tällaisessa tapauksessa yritysten ja kuluttajien välistä vastuun jakamista voisi käsitellä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Kun kerran eletään jonkinlaisessa muka-markkinataloudessa, voisi silloin myös ajatella vapaiden markkinoiden toiminnan mahdollistavia premissejä. Yksi erittäin tärkeä premissi on informaation tasapuolinen saatavuus. Tällaisissa tapauksissa informaation saatavuuden tasapuolisuus ei toteudu (kuten ei usein muutoinkaan), vaan myyvällä osapuolella, eli yrityksillä, on enemmän informaatiota kuin ostavalla/käyttävällä osapuolella, eli kuluttajilla. Näin siis tasapuolisuuden toteutumisen vuoksi yrityksen tulisi ottaa vastuuta tämän informaatioedun verran.

Välillä (tai usein, riippuen tulkinnasta) yritykset päättävät pimittää tietoa kuluttajilta (ja muilta toimijoilta), tai ainakin jättää ilmaisemasta joitakin asioita näkyvästi tai yksiselitteisesti (tästä juuri on kysymys vaikkapa kanannahkapullien kohdalla). Pahimmillaan tällainen tieto voi olla oikeasti vahingollista kuluttajalle (Ford Pinto on varmaankin yksi kuuluisimpia tapauksia) – tällöin viimeistään vahinko palaa myös yritykselle, sillä kuluttajat (ja mahdollisesti myös valtiovalta) rankaisevat viimeistään silloin, kun yritys käyttäytyy oikeasti törkeästi. Tällöin viimeistään myös käy selväksi, kenelle se vastuu olisi oikeasti kuulunut.

Tässä jutussa jäi muuten kokonaan käsittelemättä jakelijalle kuuluva vastuu, joka siis ruoan tapauksessa tarkoittaa Keskon ja S-ryhmän kaltaisia vähittäistavaratoimijoita. Ehkäpä siihen päästään joskus paremmalla ajalla.