Kevyttä pohdiskelua ydinvoimasta ja sen ympäristöystävällisyydestä sekä kustannuksista

maaliskuu 18, 2011

Viime aikojen (Japanin) tapahtumien innoittamana ajattelin pohdiskella lyhyesti ydinvoimaa ja energiantarvetta. Keskustelu ydinvoiman lisärakentamisesta on saanut lisäpontta viime vuosina kasvavan energiantarpeen, mutta samalla lisääntyneiden ympäristöhuolten siivittäminä. Tosin ympäristöpuolen suhteen on liikkunut karkeasti ilmaistuna kahta erisuuntaista väittämää:

1. Ydinvoima on ympäristöystävällistä
2. Ydinvoima ei ole ympäristöystävällistä

Näistä väitteistä ainoastaan jälkimmäinen pitää absoluuttisesti paikkansa. Nykyisin käytössä olevilla vehkeillä syntyy jonkin verran radioaktiivista jätettä, joka on useammalla tavalla haitallista ihmisen mittapuulla varsin pitkän aikaa (näin se ei siis ole lähtökohtaisesti ympäristöystävällistä). Toisaalta, varsinaisia ilmastopäästöjä ei juurikaan synny. Näin siis myös ensimmäinen väite pitää paikkansa, ainakin suhteellisesti. Huomattavasti vähemmän ydinvoima synnyttää päästöjä kuin valtaosa Suomen tai EU:n alueella käytettävistä energiantuotantomenetelmistä. Näistä voi lukea lisää vaikka J.M. Korhosen varsin ansiokkaasta blogista. Mainittakoon, että allekirjoittanut ei välttämättä aivan yhtä varauksettomasti suhtaudu ydinvoimaan kuin J.M.

Ydinvoiman ympäristökysymykset keskittyivät hyvin pitkälti yllämainittuihin väittämiin, mutta tietenkin energiantuotantoasioista keskustellessa kustannukset ovat olleet vähintäänkin yhtä tärkeässä roolissa. Myös omasta mielestäni kustannukset on tärkeä puheenaihe energiantuotannosta keskustellessa. Energiantuotannon kokonaiskustannukset on myös aiheena erittäin monimutkainen ja haastava (kustannusten arviointi/hinnoittelu on muutenkin usein hankalaa, etenkin palveluissa).

Ydinvoimaa hehkutettiin viime keväänä ja kesällä suhteellisen edullisena energiantuotantomenetelmänä, ja osoituksena tästä tarjoiltiin erilaisia laskelmia ydinvoiman kustannuksista verrattuna muunlaiseen energiantuotantoon. Näihin laskelmiin on kuitenkin syytä suhtautua skeptisesti, sillä laskelmat perustuvat todella pitkiin käyttöaika-arvioihin (esimerkiksi 50 vuotta). Nimenomaan tähän liittyen nostin jo lisäydinvoimanrakentamiskeskustelun aikoihin esiin pointin laskelmien heikkoudesta energian kustannusten arviointivälineenä.

Tarkkaan ottaen näin pitkät laskelmat eivät pysty ottamaan huomioon odottamattomia tapahtumia tai onnettomuuksia, jotka saattavat olla mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan varsin merkittäviä. Esimerkiksi jonkinlainen ydinonnettomuus saattaisi kääntää koko ydinvoimakeskustelun vastatuuleen ja aiheuttaa vähintäänkin tiukennuksia ydinvoimaloiden turvallisuuden suhteen, mahdollisesti myös käyttöiän. Pahimmillaan esimerkiksi EU saattaisi päättää lakkauttaa ydinvoiman kokonaan esimerkiksi 20 vuoden sisällä, jolloin kaikki tehdyt laskelmat voisi vetää vessasta alas. Rautalangasta väännettynä ydinvoiman kustannukset nousisivat mahdollisesti paljonkin tällaisten onnettomuuksien seurauksena.

Japanin katastrofi näyttäisi osoittavan epäilykseni (harmillisen?) paikkansapitäväksi. Soisin kuitenkin ydinvoimakeskustelun edelleen jatkuvan rakentavana. Ensinnäkin tällä hetkellä Japanista uutisoidaan pääasiassa ydinvoimaonnettomuuteen liittyen, vaikka esimerkiksi patojen murtumiset (vesivoima) ovat erittäin varteenotettava uhka moisissa luonnonkatastrofeissa. Tällaiset onnettomuuden omaavat muutenkin potentiaalin kehittää ydinvoimaloita luotettavampaan ja turvallisempaan suuntaan. Ydinvoima on tällä hetkellä ainoa edes kohtalaisen päästötön toteuttamiskelpoinen tapa tuottaa energiaa siinä mittakaavassa, jonka vaurastuva ihmiskunta tuntuu vaativan. Hienoa tietysti olisi, jos osattaisiin siirtyä pois vanhoista toimintatavoista ja miettiä asiaa enemmän esimerkiksi siltä kantilta, onko loputon energiantarpeen kasvu se ainoa tapa kehittyä.

Ydinvoimasta, Fukushimasta ja energian tuotannosta on kirjoitettu allekirjoittanutta asiantuntevammin, ja mahdollisesti myös kaunopuheisemmin mm. seuraavilla sivustoilla:

Y:llä alkavista asioista
Kaikenhuipun blogi
Gaia

Mainokset

Kotimainen ruokateollisuus ei ota opikseen

maaliskuu 3, 2011

Edellisessä jutussani kirjoitin ruoasta ja lisäaineista ja niihin liittyvästä kuluttajien ja yritysten vastuusta. Samaan lämpimänä käyvään keskusteluun liittyen YLE uutisoi kotimaisen ruokateollisuuden nykyisin kiertävän E-merkittyjen lisäaineiden lisäämistä tuoteselosteeseen ujuttamalla samaisia lisäaineita tuotteisiin muita reittejä. Esimerkkinä jutussa mainitaan glutamaatin korvaaminen makkaran valmistuksessa hiivauutteella, jolloin E-numeroa ei tarvitse käyttää. Vielä viekkaampi esimerkki on yksinkertaisesti E-numeroiden käyttämättä jättäminen, jolloin lisäaineet merkitään niiden koko nimen perusteella; näin esimerkiksi E261 ilmoitetaan kaliumasetaattina.

Tällainen toiminta ei ole nähdäkseni suoranaista valehtelua (ehkä kuitenkin narraamista?), mutta varsin epäeettistä tästä huolimatta. Ainakaan vastuun siirtämisestä kuluttajalle ei voida puhua (ks. blogin edellinen artikkeli), sillä E-lisäaineita välttelemällä kuluttaja on nimenomaan yrittänyt ottaa vastuuta olemalla ostamatta tuotteita, joissa on ainesosia, joista tämä ei kaikkea ymmärrä tai tiedä. Päinvastoin yritys tällaisessa tapauksessa yrittää vältellä vastuutaan olla rehellinen kuluttajalle ja ilmoittaa markkinoille markkinoiden toimintaa parantavaa informaatiota. Lisäksi nämä yritykset syyllistyvät perisyntiin, johon etenkin epäonnistuvat yritykset usein syyllistyvät muuttuvassa maailmassa: yrittämään kaikin keinoin pysyä vanhassa mallissa ja tehdä asiat niin kuin ne on aikaisemminkin tehty. Jos kuluttajat eivät enää entisissä määrin halua näitä E-merkittyjä lisäaineita, saattaisi kannattaa joko a) keskittymään informoimaan näiden lisäaineiden ominaisuuksista (kaikki niistä tuskin ovat vaarallisia) tai b) keksimään muita tapoja valmistaa elintarvikkeita.

Kenelle vastuu kuuluu enemmän, kuluttajalle vai tuottajalle?

helmikuu 25, 2011

Erilaiset ruoassa ja tuotteissa ylipäätään esiintyvät kemikaalit ja lisäaineet ovat viime aikoina olleet melko vilkkaankin keskustelun aiheena. Tällä viikolla esimerkiksi Taloussanomat uutisoi elintarviketeollisuuden käyttämistä lisäaineista ja niiden vaarallisuudesta, samoin kuin samaisen teollisuuden tuotteennimeämiskäytännöistä. Taloussanomienkin jutussa runsaasti huomiota saanut Mats-Eric Nilssonin kirja ”Aitoa ruokaa” on myös hyvä esimerkki tämänhetkisestä ilmapiiristä erilaisten lisäaineiden ja kemikaalien suhteen.

Vaikka sekä Taloussanomien juttu että Nilssonin kirja ovat melkoisen latautuneita (kirjalta tämän voi vielä hyväksyä, mutta ainakin lehden suhteen odottaisin jonkinlaista taustoitusta ja lähdekritiikkiä – Taloussanomien jutussa väitetään mm. aspartaamin olevan laitonta Yhdysvalloissa, mitä se ei suinkaan ole), on näissä kuitenkin pointtinsakin. Tarvitsevatko ihmiset oikeasti valtavaa määrää erilaisia aromivahventeita ja väriaineita? Tarvitaanko esimerkiksi vaatteiden valmistusprosessissa valtavaa määrää kemikaaleja, joita väistämättä kulkeutuu luontoon ja myös ihmisiin? Entä onko pullat aivan pakko nimetä lihapulliksi, jos niissä käytetään lähinnä kanannahkaa?

Vaikka Taloussanomien juttu oli mielestäni hieman heikkotasoinen taustoituksensa suhteen, sen teki kuitenkin mielenkiintoiseksi Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö Elisa Piesalan haastatteleminen. Piesala kun sysää jutussa vastuuta yrityksiltä kuluttajan suuntaan melko raskaalla kädellä. Esimerkiksi natriumglutamaatista (tutkimuksissa on todistetusti löydetty tiettyjä lieviä väliaikaisia haittavaikutuksia, myös pysyvämmistä haitoista on saatu eläinkokeissa viitteitä) Piesala toteaa viileästi, että ”natriumglutamaattia on tuotteissa, jos kuluttajat sen hyväksyvät.”

Allekirjoittaneessa edellä mainitun kaltaiset lauseet melkeinpä aiheuttavat kylmiä väreitä. Mielestäni on todella kummallista sysätä vastuu einesten valmistuksessa käytettävistä lisäaineista kuluttajalle, jolla on ensinnäkin rajallinen määrä resursseja joka ikisen tuotteen ainesisällön tarkastamiseen, puhumattakaan erilaisten aineiden mahdollisten haittavaikutusten selvittämiseen. Ei varmaan edes tarvitse erikseen mainita, että yksityiset kansalaiset eivät mitenkään voi esimerkiksi tutkia erilaisten lisäaineiden mahdollisia haittavaikutuksia.

Tällaisessa tapauksessa yritysten ja kuluttajien välistä vastuun jakamista voisi käsitellä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Kun kerran eletään jonkinlaisessa muka-markkinataloudessa, voisi silloin myös ajatella vapaiden markkinoiden toiminnan mahdollistavia premissejä. Yksi erittäin tärkeä premissi on informaation tasapuolinen saatavuus. Tällaisissa tapauksissa informaation saatavuuden tasapuolisuus ei toteudu (kuten ei usein muutoinkaan), vaan myyvällä osapuolella, eli yrityksillä, on enemmän informaatiota kuin ostavalla/käyttävällä osapuolella, eli kuluttajilla. Näin siis tasapuolisuuden toteutumisen vuoksi yrityksen tulisi ottaa vastuuta tämän informaatioedun verran.

Välillä (tai usein, riippuen tulkinnasta) yritykset päättävät pimittää tietoa kuluttajilta (ja muilta toimijoilta), tai ainakin jättää ilmaisemasta joitakin asioita näkyvästi tai yksiselitteisesti (tästä juuri on kysymys vaikkapa kanannahkapullien kohdalla). Pahimmillaan tällainen tieto voi olla oikeasti vahingollista kuluttajalle (Ford Pinto on varmaankin yksi kuuluisimpia tapauksia) – tällöin viimeistään vahinko palaa myös yritykselle, sillä kuluttajat (ja mahdollisesti myös valtiovalta) rankaisevat viimeistään silloin, kun yritys käyttäytyy oikeasti törkeästi. Tällöin viimeistään myös käy selväksi, kenelle se vastuu olisi oikeasti kuulunut.

Tässä jutussa jäi muuten kokonaan käsittelemättä jakelijalle kuuluva vastuu, joka siis ruoan tapauksessa tarkoittaa Keskon ja S-ryhmän kaltaisia vähittäistavaratoimijoita. Ehkäpä siihen päästään joskus paremmalla ajalla.

Tuotesuunnittelusta, kestävyydestä, ja kuluttamisesta

helmikuu 18, 2011

Uudessa mustassa Katja oli hiljan kirjoittanut artikkelin liittyen aiheeseen, joka on pyörinyt myös omassa päässäni varsin pitkään. Uuden mustan jutussa kirjoitettiin Hehkulamppuhuijaus-dokumenttiin liittyen planned obsolescense –termistä, joka viittaa tuotesuunnitteluun, jossa tuotteista tehdään tarkoituksella nopeasti hajoavia/vanhenevia. Hehkulamppujen tapausta koskien jutussa mainitaan, että alkuperäiset kaupalliseent tarkoitukseen suunniteltujen hehkulamppujen paloaika oli 2,500 tuntia, mutta hehkulamppuvalmistajien kartellitoiminnan seurauksena paloaika laskettiin tarkoituksella 1,000 tuntiin, joka on paloaikana säilynyt myös moderneihin hehkulamppuihin (energiansäästölampuissa paloajaksi luvataan kuitenkin 6,000 – 15,000 tuntia). Tämä siitä huolimatta, että 100,000 tunnin paloaikaan pystyvään lamppuun on olemassa patentti.

Puuttumatta siihen, kuinka moni tuote suunnitellaan siten, että se täytyy korvata suhteellisen nopeasti, nopea tuotekierto on joka tapauksessa nyky-yhteiskunnassa vakio (kännykät vaihtuvat 1,5 vuoden välein, autot 3 vuoden välein jne.). Peter Victorin (ja monen muun, mm. kyseisen Uuden mustan artikkelin) mukaan yrityksiä on myös kannustettu nopeampaan tuotekiertoon ainakin toisen maailmansodan jälkeen talouskasvun vauhdittamiseksi. Ja siinähän nopea tuotekierto ainakin tuohon maailmanaikaan myös auttoi. Alati kasvavan väkimäärän ja varallisuuden maailmassa moinen ajattelutapa on kuitenkin ainakin nykyisellä resurssien kierrätyksellä suorastaan katastrofaalinen.

Merkittävä osa kulutustuotteiden (vaikkapa elektroniikka) raaka-aineista on lopullisia, ja kun yhä kasvava määrä ihmisiä ostaa erilaisia kulutustuotteita, jotka täytyy uusia muutaman vuoden välein, nämä lopulliset raaka-aineet hupenevat. Tämä on jo nyt johtanut raaka-aineiden hintojen nousuun, minkä puolestaan luulisi ainakin tehostavan raaka-aineiden käyttöä (tapahtuu jo nyt, esimerkiksi polttoainetehokkaammissa autoissa), mutta myös saavan yritykset miettimään tuotteiden käyttöiän pidentämistä. Toinen, ei lainkaan vähäpätöinen pointti, on kasvavan tavaramäärän (ja sitä kautta roskamäärän) aiheuttama kuormitus ympäristölle esimerkiksi valmistusprosesseissa käytettävien kemikaalien ja raskasmetallien, ja käytön (sekä valmistuksen) aikana aiheutuneen energiankulutuksen kautta.

Jos tuotteet kerran suunnitellaan kestämättömiksi, mitä kuluttaja voi tehdä? Kuluttajan mahdollisuudet yksilötasolla ovat loppujen lopuksi melko rajoittuneet, sillä keskimääräinen kuluttaja on tarjolla olevien tuotteiden armoilla. Kuulokkeet hajoavat, iPodin akku simahtaa, kengät hajoavat, farkut repeävät, pesukoneet hyytyvät. Usein jo parin vuoden sisällä. Joidenkin tuoteryhmien kohdalla on mahdollista löytää tuotteita, jotka on suunniteltu kestämään. Esimerkiksi jos haluaa kestävän selkärepun, kannattaa harkita Ospreyta. Osprey lupaa repuilleen elinikäisen takuun, mikä kertoo jo jotakin yrityksen filosofiasta. Tietysti kuluttajan täytyy jotenkin myös tietää Ospreyn elinikäisestä takuusta.

Ekologisesti kestävän yhteiskunnan kannalta fyysisesti kestäviksi suunnitellut tuotteet olisivat totta kai huomattavasti nykymenoa positiivisempi juttu. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, yritysten bisnesmallit ovat kuitenkin virittäytyneet nykyiseen malliin sopiviksi, eikä niistä noin vain vaihdeta pois. Vilkkaat kassavirrat pitävät yritykset hengissä. Mikäli taas nykyisenlaisessa tuotekierrossa halutaan pysyä, olisi kierrätysjärjestelmän kehityttävä valtavasti. William McDonough ja Michael Baumgart ovat aikanaan esitelleet Cradle to Cradle –filosofian, jonka mukaan meno voisi säilyä käytännössä nykyisellään, mikäli kaikki suunniteltaisiin hajoamaan biologisesti tai täysin kierrätettäväksi. Kiinnostava ajatus, ja mahdollisesti jopa toteuttamiskelpoinen, olettaen, että jostain saadaan riittävä määrä energiaa tähän kaikkeen. Tästä huolimatta ainakin allekirjoittanut haluaisi vaatteet, jotka eivät kuluisi puhki vuodessa ja hammasharjan, joka kestäisi 20 vuotta.

Kestävästä kehityksestä ja talouskasvusta

helmikuu 9, 2011

Viime aikoina on virinnyt yhä kiihtyvää keskustelua kestävästä kehityksestä ja talouskasvun vaikutuksesta kehitykseen. Itse luin hiljan Shelby D. Huntin artikkelin ”Sustainable marketing, equity, and economic growth: a resource-advantage, economic freedom approach”, jossa professori kirjoittaa talouskasvun olevan paras reitti kohti kestävää kehitystä. Tiivistettynä Hunt perustelee väitteensä sillä, että varakkailla valtioilla on resursseja (varallisuutta, aikaa, teknologiaa jne.) puuttua ympäristötekijöihin, kun taas köyhillä valtioilla tilanne on toinen. Tätähän voisi verrata vaikka Maslow:n tarvehierarkiaan.

Huntin väite, että köyhillä valtioilla ei ole mahdollisuutta, tai välttämättä edes kovasti halua puuttua ympäristö- ja sosiaalisiin ongelmiin, on todennäköisesti ainakin suurelta osin paikkansa pitävä. Sen sijaan väite, että köyhien maiden elintason nostaminen länsimaiden tasolle olisi jonkinlainen ratkaisu ns. kestävän kehityksen (kestävä kehitys on muuten harvinaisen ongelmallinen termi nykyään, se kun tupataan ymmärtämään niin monella eri tavalla) ongelmiin, on ongelmallinen, ja jossain määrin tyypillinen kansantaloustieteilijälle.

Järkeily, jolle Hunt väitteensä perustaa, on seuraavanlainen: kestävä markkinointi on sidottu kestävään kehitykseen -> kestävä kehitys on sidottu kansojen varallisuuteen -> kansojen varallisuus on sidottu taloudelliseen kasvuun. Näin siis kestävää kehitystä voidaan edistää talouskasvun avulla (väite pitää myös paikkansa mallissa, jossa riittävän moni muuttuja on jätetty kätevästi huomiotta). Tässä kuitenkin nähdäkseni tehdään melko yleinen, ja virheellinen oletus, että talous on jokin kummallinen itsenäinen kokonaisuus, joka mittaa ja arvottaa kaikkea kaikesta muusta riippumatta. Hunt ei missään vaiheessa tuo esille sitä, että mikäli kehittyvät ja kehitysmaat saavat nostettua varallisuutensa ja elintasonsa länsimaiden nykyiselle tasolle, on pallomme ikävä kyllä tuomittu, elleivät järjestelmämme ja instituutiomme koe massiivisia resurssien kulutusta todella tuntuvasti vähentäviä muutoksia (tämä selviää vaikkapa tarkastelemalla teknologisen kehityksen mahdollistaman resurssitehokkuuden ja resurssien käytön kehitystä – tehokkuuden parantumisesta huolimatta maapallon resurssien kokonaiskulutus kasvaa jatkuvasti).

Toisenlaista kuin Huntin edustamaa mallia ehdottaa muiden muassa viime aikoina jonkin verran julkisuutta kerännyt degrowth-liike (ajattelutapaan voi tutustua vaikkapa osoitteissa degrowth.fi ja degrowthfinland.fi). Degrowthissa ajatellaan tietyllä tavalla samalla tavalla kuin mitä Hunt ajattelee, mutta myös ratkaisevasti eri tavalla (riippuen myös hieman siitä, keneltä kysyy). Degrowthissa lähdetään siitä, että vauraiden maiden tulee vähintäänkin kohtuullistaa kulutustaan ja pysäyttää talouskasvu, ellei jopa siirtyä kohti talouslaskua; näin kehittyvät maat voisivat vaurastua, samalla mahdollistaen sen, että maapallomme pysyy elinkelpoisena meille kaikille. Suurin huoli kohdistuu kuitenkin resurssivirtoihin ja niiden pienentämiseen – joidenkin degrowthin kannattajien mukaan talouskasvu saattaisi kuitenkin periaatteessa olla mahdollista samalla, kun resurssivirrat pienenevät. Lisää degrowthista voi lukea esimerkiksi kanadalaisekonomisti Peter Victorin (Victor sai julkaistua talouskasvua kyseenalaistavan artikkelin arvostetussa Nature-journalissa vuoden 2010 lopulla) kirjasta ”Managing without Growth: Slower by Design, Not Disaster”.

Degrowthissa on toki ongelmansa (mitättömimpänä, mutta silmiinpistävänä koko termin negatiivinen kalskahdus), joita en tässä ala sen tarkemmin spekuloimaan, mutta ajattelutapa ottaa joka tapauksessa elinympäristömme huomioon myös hyvinvointimme takaajana huomattavasti Huntia paremmin. Näissä kahdessa ajattelutavassa yhtenäistä on kuitenkin köyhempien maiden toivottu taloudellinen kehitys. Omasta näkökulmastani varmaa on kuitenkin se, että mikäli meininki ei varakkaissa maissa muutu (tällä en kuitenkaan tarkoita varsinaista elintason laskua), köyhien maiden vaurastuminen ei tule johtamaan minkäänlaiseen kestävään kehitykseen.

Neste Oil ja vastuullisuus(viestintä)

helmikuu 2, 2011

Neste Oil on jo vuosikaudet panostanut palmuöljypohjaisen biodieselin tuotantoon vaihtoehtona perinteiselle pääliiketoimintaresurssilleen, öljylle. Neste Oil on myös jatkuvasti viestinyt palmuöljyn olevan ekologinen ja kestävä polttoaine. Samalla yritys on ollut jatkuvassa pyörityksessä palmuöljyä koskien. Esimerkiksi Greenpeace on syyttänyt Nestettä sademetsien tuhoamisesta, ja on esittänyt palmuöljyn mahdollisesti olevan raakaöljyä kestämättömämpi energianlähde. Myös huomattavasti Greenpeacea lempeämpi WWF on arvostellut Nestettä palmuöljyyn panostamisesta. Tuoreimpana niittinä Neste Oil äänestettiin Public Eye Awardsissa kaikkein inhottavimmaksi firmaksi selkeällä äänierolla toiseksi tulleeseen British Petroleumiin (tämä siis samana vuonna Deepwater Horizon -onnettomuuden kanssa!).

Samalla, kun Nesteen päälle on satanut haukkuja suunnalta jos toiseltakin, on Neste itse pitänyt kiinni näkemyksestään, että yritys pyrkii toimimaan mahdollisimman vastuullisella tavalla palmuöljyn, ja ylipäätään liiketoimintansa suhteen. Sopivasti Public Eye Awardsin jälkeen Neste Oil ilmoitti ylpeänä, että on tullut valituksi Global 100 -listalle sijalle 20. Vastuullisuusasioille tyypillisen ristiriitaista informaatiota siis, jälleen kerran. Kuluttajien näkökulmasta tämä ei kuitenkaan välttämättä kamalasti paina, sillä vapaan äänestyksen tulos vaikuttaa todennäköisesti luotettavammalta kuin erilaisiin raportteihin perustuva ranking, jota on ollut toteuttamassa mm. ympäristökonsulttiyritys, jolle yritykset siis maksavat tämän palveluista -> tästä seuraa helposti tietynlainen agenttiongelma.

Neste Oil on kieltämättä kiperän ongelman edessä palmuöljyn kanssa. Suomalaisena yrityksenä soisin ainakin teoreettisesti Nesteellä menevän hyvin. Kuitenkin sympatiaa on allekirjoittaneen melko hankala tuntea tässä tapauksessa, ongelmana kun taitaa loppujen lopuksi olla Neste itse.

Ympäristökeskustelun alkaessa voimistua jälleen 2000-luvulla eri alojen yritykset alkoivat taas miettiä erilaisia tapoja pitää oma imagonsa edes jotenkuten puhtaana, ja mahdollisesti myös saada kilpailuetua vihreästä aallosta. Öljy-yhtiöt panostivat alusta lähtien lähinnä biopolttoaineisiin, vaikka yrityksissä aivan varmasti tiedettiin, etteivät biopolttoaineet ole millään tavalla ekologisin tai ylipäätään kestävin vaihtoehto öljypohjaiselle energiantuotannolle. Muitakaan vaihtoehtoja ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut, sillä öljyfirmojen bisnesmalli perustuu polttoaineesta saatavaan jatkuvaan kassavirtaan. Esimerkiksi maalämpö tai tuuli- tai aurinkovoima eivät tätä pysty tarjoamaan, vaan vaativat erilaisen bisnesmallin; biopolttoaineet, kuten palmuöljy, kuitenkin sopivat öljyfirmojen bisnesmalliin.

Tässä törmätään Nesteen ongelmaan. En mitenkään usko, että noin suuri ja kankea yritys pystyisi (halusta puhumattakaan) muuttamaan bisnesmalliaan, mutta jotain on täytynyt tehdä. Tämänhetkinen tilanne ei kuitenkaan ole pidemmän päälle kenenkään edun mukaista. Olisiko Nesteen siis kannattanut vain keskittyä perusliiketoimintansa parantamiseen? Ehkä; vaikea sanoa. Selvää joka tapauksessa on, että Nesteen kaikki sidosryhmät eivät selkeästikään ole Nesteen kanssa samaa mieltä siitä, mikä on vastuullista liiketoimintaa, eikä vastuullisuuden määrittäminen voi mitenkään pudota pelkästään toimintaa harjoittavan yrityksen harteille; sen tulee noudattaa sidosryhmien tarpeita ja toiveita. Ehkä Nesteenkin kannattaisi ottaa huomioon, että toiminnan kannattaisi seurata sidosryhmien toiveita ja tarpeita, ja viestinnän taasen kannattaisi seurata toimintaa.

Uutta vastuullisuudesta viestimistä Suomessa

tammikuu 25, 2011

Edellisessä tekstissäni kirjoitin Marc Stoiberin ja kumppaneiden ennustuksesta, että lähitulevaisuudessa vihreys ei tule olemaan varsinainen kilpailuedun lähde, vaan eräänlainen edellytys tuotteen tai palvelun olemassa ololle. Pointtinihan oli, etten usko näin tapahtuvan ainakaan Stoiberin ennustamalla aikataululla (vaikka mahdollisesti, ja toivottavasti, joskus myöhemmin näin tulee olemaan). No, näköjään muutama muukin suomalainen ajattelee samalla tavalla.

Hetki sitten törmäsin suomalaiseen yritykseen nimeltään Verso, joka tarjoaa yrityksille konsultaatiota vastuullisen toiminnan suhteen, ja auttaa näitä myös viestimään vastuullisesta toiminnastaan. Tätähän olen painottanut ennenkin; kuinka yrityksen vastuullisen toiminnan voisi olettaa saavuttavan maksimaalisen hyödyn myös taloudellisessa mielessä, jos siitä ei kukaan tiedä? Tähän Verso on puuttunut tarjoamalla asiakkailleen mahdollisuuden esitellä omaa Verson luomaa vastuullisuusprofiiliaan Verson sivuilla.

Kiinnostavaa, että vastuullisuuden viestinnän ongelmallisuuteen on keksitty tarttua. Toki sosiaalisen yrittäjyyden yleistyessä tällaisen yrityksen perustaminen oli varmaankin vain ajan kysymys, mutta jonkunhan täytyy olla se ensimmäinen. Verson sivuilla puhutaan siitä samaisesta jo kuluneesta läpinäkyvyydestä, josta allekirjoittanutkin on kirjoittanut. Kuitenkin sillä erotuksella, että Verso puhuu etupäässä positiivisten tekojen näkyville saamisesta.

Kuten olen aiemminkin antanut ymmärtää, itse olen enemmänkin taipuvainen ajattelemaan läpinäkyvyyttä kokonaisvaltaisena asiana, jonka saavuttamiseksi tulisi viestiä myös niistä asioista, jotka eivät välttämättä ainakaan kyseisellä hetkellä ole positiivisia. Tietenkin voi olla kyseenalaista viestiä asiasta, joka on retuperällä ja jolle ei ole edes aikomusta tehdä mitään. Silloin ei kuitenkaan voida puhua vastuullisuudesta ylipäätään, jolloin siitä ei lähtökohtaisesti kannata viestiäkään. Siinä käy muuten vähän kuin pummilla matkustaessa; kustannukset säästyvät mukavasti, kunnes siitä jää kiinni.

Mikäli yritys haluaa olla aidosti läpinäkyvä, tulisi viestiä myös niistä vähemmän hyvin olevista asioista, ja kertoa, mitä niille aiotaan tehdä. Vastuullisuudesta viestiessä on hyvä pitää mielessä, että kuluttajat eivät keskimäärin yrityksiin juurikaan luota (esim. aikaisemminkin siteeraamani EVA:n 2009 asennetutkimus), enkä jaksa uskoa, että ihmiset olisivat niin naiiveja, että uskoisivat yritysten tekevän asioita pelkästään vastuullisesti. Kokonaisvaltaista, sekä negatiivisia että positiivisia asioita julkaisevaa vastuullisuusviestintää ei ole juurikaan tutkittu, joten mitään valistunutta arvausta parempaa informaatiota en pysty tällä hetkellä tarjoamaan. Kuluttajat eivät kuitenkaan tällä hetkellä juurikaan yritysten viestintään luota, ja epäilen vahvasti, että juuri tuo läpinäkyvyyskysymys on yksi ongelma. Olemalla aidosti läpinäkyvä yritys voisi saavuttaa ihan oikeaa kilpailuetua vastuullisuuden kautta.

PS. Allekirjoittaneen mielestä Verson ilmaantuminen on hieno juttu; onhan yrittäjyys kannatettavaa ylipäätään. Mielenkiinnolla seuraan, millaisille apajille tuoreen yrityksen polku johtaa.

Kestävä kehitys ja vihreät brändit

tammikuu 14, 2011

Amerikkalaisen innovaatiotoimisto Maddock Douglasin vihreyspomo Marc Stoiber bloggasi hiljan vihreiden brändien vähittäisestä poismenosta. Tällä Stoiber ei suinkaan viitannut siihen, että vihreiden tuotteiden suosio olisi laskussa (uusien vihreiden tuotteiden määrä Yhdysvalloissa kolminkertaistui vuosien 2008 ja 2009 välillä), vaan että kestävyydestä ja vastuullisuudesta on kovaa vauhtia tulossa yhtä itsestäänselvä ominaisuus kuin vaikkapa hygieenisyys. Erään amerikkalaistoimitusjohtajan arvioiden mukaan niinkin nopeasti kuin muutamassa vuodessa.

Vaikka kunnioitankin Stoiberia, herättää juttu allekirjoittaneessa epäilyä. Voiko suurin osa länsimaissa olevista tuotteista olla aidosti ympäristöystävällisiä jo muutaman vuoden päästä, kun tällä hetkellä juuri mitkään tuotteet eivät sitä ole? Stoiber käyttää esimerkkeinä mm. Unileveria ja Nikea, jotka molemmat ovat saaneet lukuisia palkintoja kestävän kehityksen toteuttamisprojekteistaan. Nämä kaksi mainitaan erityisesti sen takia, että kumpikaan ei pidä sen kummempaa meteliä yhteiskuntavastuutoiminnastaan. Kuitenkin molemmat ovat käytännössä kulutustuotefirmoja, jotka toimivat edelleen kulutusyhteiskuntatyyppisen liiketoimintamallin mukaan: tuottaen mahdollisimman paljon tuotteita mahdollisimman monelle, välittämättä esimerkiksi tuotteiden käyttöiästä sen kummemmin. Käytännössä siis samaa vanhaa uusissa kuoseissa.

Tässä on todennäköisesti kyse näkemyseroista sen suhteen, mitä kestävyydellä tarkoitetaan. Mikäli kestävyydellä tarkoitetaan sitä, että kaikilla valmistajilla on CSR-ohjelmat muutaman vuoden päästä, voin väitteen jotenkuten uskoa. Mikäli kestävyydellä tarkoitetaan, että lähes jokaisen tuotteen valmistusprosessissa ympäristö on otettu jollain tavalla huomioon, voin vielä melkein uskoa senkin. Mikäli kestävyydellä taas tarkoitetaan sitä, mihin kestävän kehityksen määritelmässä viitataan (’development which meets the needs of the present without compromising the ability of future generations to meet their own needs’), ei tällainen skenaario kuulosta millään tasolla mahdolliselta, eikä se sitä olekaan.

Jos halutaan oikeasti kestävän kehityksen mukaisia tuotteita, täytyy koko liiketoimintafilosofian muuttua. Jotta kestävää kehitystä oikeasti voisi tapahtua, täytyisi materiaalivirtojen vähentyä olennaisesti (eli tuottaa vähemmän tuotteita) tai vaihtoehtoisesti materiaalikierron täytyisi tehostua (eli tuotteet täytyisi suunnitella kierrätettäviksi), ja se ei kummankaan aiemmin mainitun yrityksen kohdalla näyttäisi olevan ihan heti toteutumassa (joskin Nikella olisi tuoteportfolionsa suhteen jonkinlaiset edellytykset jälkimmäiseen jossain vaiheessa). Suomenkielessä sanalla kestävyys on myös se kestävän kehityksen kannalta olennainen merkitys, eli tuotteet tulisi myös suunnitella käyttöä kestäviksi.

Kaiken muun lisäksi olen erittäin skeptinen senkin suhteen, että erikseen vihreät brändit tulisivat häviämään mihinkään. Ensinnäkin on olemassa yrityksiä, jotka pyrkivät oikeasti noudattamaan kestävän kehityksen periaatteita tuotteissaan (Patagonia, Tom’s of Maine, Interface Inc.); näille ekologisuus tulee olemaan kilpailuetu omassa kohderyhmässään vielä jonkin aikaa (toivottavasti tietysti muut kuroisivat näitä edelläkävijöitä kiinni). Toiseksi, vaikka esimerkiksi Unilever sijoittuu yleensä pahinta kilpailijaansa Procter & Gamblea paremmin ympäristöystävällisyysrankingeissa, kuluttajien mielikuvat P&G:stä ovat yleensä positiivisemmat (arvatenkin tehokkaamman viestinnän takia); tämä viittaisi siihen, että vastuullisuustoiminnasta viestiminen on edelleen kannattavaa. Kolmanneksi, jopa se, että suurin osa myytävistä tuotteista onnistuisi saamaan ekosertifikaatit, on kauempana kuin muutaman vuoden päässä.

Yhteiskuntavastuullista näkökulmaa Nokian arvostuksen laskemiseen Yhdysvalloissa

tammikuu 7, 2011

Kuten Helsingin Sanomatkin verkkosivuillaan uutisoi, Nokia on päässyt amerikkalaisen Wall St 24/7 -sivuston Amerikan 15 vihatuimman yrityksen listalle. Kuulostaa sinänsä merkilliseltä, että nyt puhutaan yrityksestä, jonka on maine on perinteisesti ollut melko hyvä, ja jonka Greenpeace arvioi maailman ekologisimmaksi elektroniikkafirmaksi viime vuonna (tuoreessa raportissaan Greenpeace arvioi myös Nokian N8-puhelimen älypuhelinkategorian toiseksi ekologisimmaksi tuotteeksi).

Sivuston artikkelissa kiukulle on kaikeksi onneksi tarjottu perusteluita (toisin kuin Hesarin lyhyessä uutisessa). Esimerkiksi, Nokian puhelinten asiakastyytyväisyys on kaikkein heikointa suurten valmistajien listalla, Nokian brändiarvon kerrotaan laskeneen 58% viime vuonna, ja Nokian osakkeiden arvo tippui 20% viime vuoden aikana. No, onhan näiden perusteella ainakin osakkeenomistajilla syytäkin hieman närkästyä. Yhteiskuntavastuun kannalta koko asiasta on vaikea sanoa kamalan paljon. Toki yrityksen tulee huolehtia oman toimintansa kannattavuudesta, jotta toimintaa voi ylipäänsä harjoittaa. Toisaalta heikko asiakastyytyväisyys voi johtua esimerkiksi laitteiden heikosta kestosta, mikä taas viittaisi siihen, ettei vastuullisuutta olla Nokialla onnistuttu saamaan kiinteäksi osaksi yrityksen liiketoimintaprosesseja – nopeasti loppuun kuluvat laitteet eivät ole vastuullisia ympäristön tai käyttäjän kannalta.

Erityisesti kuitenkin mieleeni nousi Luon ja Bhattacharyan vuoden 2006 artikkeli yritysten yhteiskuntavastuun, asiakastyytyväisyyden, ja markkina-arvon välisestä suhteesta. Kiinnostavasti tutkijat havaitsivat, että yrityksen innovaatiokyvykkyyksien ollessa heikot, yhteiskunnallinen vastuullisuus näyttää heikentävän asiakastyytyväisyyttä, joka taas vaikuttaa markkina-arvoon. Luo ja Bhattacharya eivät kuitenkaan kvanttidatansa avulla pysty tarjoamaan spekulointia parempia selityksiä mahdollisista syistä tällaiseen yhteyteen.

Yhtenä mahdollisuutena tutkijat esittävät, että tällainen yritys on priorisoinut resurssiensa allokoinnin heikosti, eikä siksi pärjää ydinliiketoiminnassaan. On kuitenkin vaikea uskoa, että Nokian kassalla varustettu firma syyllistyisi tällaiseen. Itse voisin lonkalta veikata, että Nokialla on tietynasteista vastuullisuutta pidetty tärkeänä jo alusta alkaen, mutta ylimmän johdon ymmärrys asiakkaista ja markkinoista ylipäätään on heikentynyt ajan ja henkilöstömuutosten myötä – ehkä ohjat siis ovat yleisesti ottaen tällä hetkellä hieman heikosti käsissä (on syytä ottaa huomioon, että asiakkaat ovat tärkeä sidosryhmä, joiden laiminlyöminen saattaa kieliä ylipäätään kehnosta yhteiskuntavastuusta, yleisestä strategiasta puhumattakaan). Esko Ahon nimittäminen yhteiskuntavastuujohtajaksi on tuskin auttanut tässä; en oikein ymmärrä, millä perusteella Esko Aho olisi paras henkilö vastaamaan yrityksen yhteiskuntavastuuasioista (yhteiskunnalliset suhteet ovat asia erikseen). Kuten tässäkin blogissa on jo aiemmin todettu, johdon kognitiot ovat tärkeässä asemassa yrityksen suunnan ja menestyksen määrittymisessä.

Tässä saattaisi hyvässä lykyssä olla ainesta ihan kiinnostavaan case-tutkimukseen Luon ja Bhattacharyan löydöksiä koskien. Ehkä Nokian avulla voisi jollakin tasolla selittää tätä innovaatiokyvykkyyksien ja CSR:n suhdetta asiakastyytyväisyyteen (ongelmana tässä tietysti olisi Nokia itse – yritys ei ole koskaan ollut tunnettu yhteistyöhalukkuudestaan tutkijoiden tai kenenkään muunkaan kanssa, jos ei muussa mielessä, niin siinä, että Nokia ei pääsääntöisesti halua luovuttaa minkäänlaista dataa kenellekään).

Muovikassi vai joku muu? Ei ole ekologisten ostopäätösten tekeminen helppoa.

tammikuu 6, 2011

Kertakäyttömuovipussien suurkulutuksessa aikaisemmin kunnostautunut saapasmaa Italia herätti taannoin jonkin verran kohua kieltämällä muovisten ostospussien myynnin kaupoissa vuoden 2011 alusta lähtien. Muovipussien sijaan kaupat saavat myydä erilaisia biologisesti hajoavia pusseja, kankaisia kestokasseja yms. Kielto aiheutti allekirjoittaneessa mietteliään vastaanoton. Tuli nimittäin välittömästi mieleen SYKE:n jokin aika sitten julkaisema tutkimus, jonka mukaan kaikkein ekologisin kauppakassi olisikin, hieman yllättäen, kierrätetystä muovista valmistettu muovipussi.

No, asiahan ei luonnollisesti ole aivan noin yksinkertainen. Ensinnäkin tutkimuksessa mitattiin ekologisuutta ilmastovaikutuksen perusteella, ei kokonaisvaltaisen ympäristövaikutuksen kannalta. Muovipussit tukkivat viemäreitä ja ovat yleisesti ottaen haitallisia luonnolle ja eläimille. Toiseksi, kangaskassien ongelmana tutkimuksessa oli, että niitä täytyy käyttää useita kertoja, ennen kuin niistä tulee kertakäyttökasseja ekologisempia (53 kertaa riittää ns. ykkössijan saavuttamiseen).

Kolmanneksi tuli mieleen samoihin aikoihin julkaistu juttu muovihiukkasten määrän kasvusta välimeressä. Vaikka määrä (250 miljardia hiukkasta = 500 tonnia) ei välimeren vesimäärän mittakaavassa suuren suurelta välttämättä näytäkään, on kuitenkin syytä miettiä näiden hiukkasten vaikutusta välimeressä eläviin organismeihin. Esimerkiksi kalat ”hengittävät” jatkuvasti vettä kidustensa läpi, jolloin näitä hiukkasia kertyy kalojen elimistöön. Allekirjoittanut ei lähde arvailemaan hiukkasten vaikutusta vaikkapa planktoniin tai muihin mikro-organismeihin.

Pointtina kuitenkin on, että ennemmin tai myöhemmin vesistöihin suollettava muovi ja muu jäte päätyy ihmisten elimistöihin, ja saattaa haitata vesistöjen ravintoketjuja. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta järin miellyttävältä. Eli ehkä muovipussien kieltäminen on hyvä asia. Todennäköisesti on. Yksi usein ekologisuudesta puhuttaessa tehtävä virhe on miettiä pelkästään ilmasto/päästövaikutuksia. Vaikka ne toki ovat tärkeitä, on kuitenkin tärkeämpää ottaa huomioon luonto kokonaisvaltaisena elinympäristönä, jonka toimintaa ilman ihmisen on mahdoton tulla toimeen. Luonnon hyvinvointi antaa pohjan myös yhteiskuntien hyvinvoinnille. Ilmastonmuutos on muutenkin hankalammin hahmotettava aihe kuin esimerkiksi vesistöjen ja maaperän myrkyttymisellä, joiden vaikutukset toteutuvat melko nopeasti ja ovat hyvin näkyviä.

Joka tapauksessa näiden kaikkien erilaisten uutisointien keskellä asioita ei ole tehty helpoksi kuluttajalle. Jopa niin näennäisen yksinkertainen asia kuin ostoskassin hankkiminen osaa olla yllättävän monimutkaista nykyisen informaatiotulvan keskellä. Tällaisenkin asian kanssa kuluttajalla on melkoinen työ relevantin informaation suodattamisessa. Ei ole eettisten kulutuspäätösten tekeminen helppoa.