Posts Tagged ‘kestävä kehitys’

Ympäristötutkimuspäivän antia

huhtikuu 18, 2011

Reilu viikko sitten järjestettiin Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen ja –opetuksen yksikkö HENVI:n ympäristötutkimuspäivät, jonne kokoontui liuta kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita ja yritysmaailman edustajia. Kyseessä on paripäiväinen seminaari ihan suhteellisen nimekkäine puhujineen (Tarja Halonen hoiti alustuksen – allekirjoittanut tosin missasi tämän). Valitettavasti en kuitenkaan päässyt osallistumaan kuin seminaarin ensimmäiseen päivään; onneksi tämä ensimmäinen päivä oli kuitenkin omia intressejäni silmällä pitäen näistä mielenkiintoisempi.

Yleisesti ottaen seminaari ei valtavasti tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Etenkin valtiovallan ja yritysten edustaja toistelivat samoja mantroja, joita on saanut lukea oppikirjoista jo ainakin vuosikymmenen verran: ekotehokkuus ja ympäristöystävälliset hankkeet voivat tuoda mukanaan oikein toteutettuna myös kustannussäästöjä tai jopa kilpailuetua – mikä uutinen! Ja totta kai Suomessa yhä useammat yritykset ottavat myös ympäristön huomioon liiketoimintaa harjoittaessaan, ja valtion tasollakin ympäristöasioista on oikeastaan jo saatu niskalenkki. Erityisen positiivisen kuvan asioiden kehityksestä tarjosivat Cleantech Finlandin hallituksen puheenjohtaja Tapani Järvinen (Outotecin entinen toimitusjohtaja), ja ympäristöministeriön ympäristökansleri Jaakko Ojala.

Järvinen hehkutti kotimaista cleantech-alaa, ja varmasti osittain syystäkin. Myös oma käsitykseni on, että Suomessa alalla olisi osaamista riittämiin, mutta härmäläiseen tyyliin sitä ei osata myydä (ei siis ymmärretä, kuinka nämä teknologiat/ratkaisut hyödyttäisivät potentiaalisia asiakkaita mahdollisimman paljon, ja mistä nämä asiakkaat löytyvät). Ojala sen sijaan esitteli kaavioita Suomen pysymisestä Kioton tavoitteissa kasvihuonekaasupäästöjen suhteen. Näistä hyppäsi silmille erityisesti aikajana, jossa kuvattiin Kioton päästötavoitteita ja Suomen päästöjä; nykyisin Suomi on jonkin verran tavoitteiden edellä.

Mielenkiintoisesti, ja vähemmän yllättävästi, Suomen kasvihuonekaasupäästöjen kehityskäyrä mukailee aikajanalla talouden kehitystä – nykyiseen tilanteeseen johtanut jyrkkä lasku kasvihuonekaasupäästöissä alkoi 2007/2008, sopivasti talouskriisin alkuvaiheessa (esitys löytyy täältä). Nostin tämän pointin esille kommentointivaiheessa, mutta kommenttini ohitettiin suurin piirtein olankohautuksella vedoten kasvihuonekaasupäästöihin vaikuttavien syiden moninaisuuteen ja monimuotoisuuteen (kuten, että kylmät talvet nostavat päästöjä – silti päästöt ovat laskeneet viimeisten kahden poikkeuksellisen kylmän talven aikana). Voisin vielä mainita, että esimerkiksi Peter Victor on kirjoittanut taloudellisen aktiviteetin määrän ja kasvihuonekaasupäästöjen positiivisesta suhteessa kirjassaan Managing without Growth.

Ei tilaisuus kuitenkaan pelkkää puolin ja toisin selkään taputtelua ollut. Esimerkiksi Itämeren tilasta ja sen pelastamisesta saatiin aikaiseksi varsin mielenkiintoinen, eri näkökulmia läpi käyvä keskustelu professori Markku Ollikaisen, Baltic Sea Action Groupin Ilkka Herlinin, ja HELCOM:in Anne Christine Brusendorffin välillä. Varsin antoisa oli myös WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohwederin kritiikki Tapani Järvisen cleantech-hehkutusta kohtaan. Rohweder ampui systemaattisesti alas merkittävän osan Järvisen väitteistä kovaan dataan perustuneilla argumenteilla, mutta lopuksi kuitenkin totesi suunnan olevan oikea. Päivän lopuksi vielä arvostettu Helsingin yliopiston professori Janne Hukkinen piti erittäin hyvän, lyhyen päivän teemat summaavan puheenvuoron, jonka viestinä oli, että tehtävää riittää edelleen.

Yhteenvetona voisin todeta, että näyttää edelleen olevan niin, että yrityksissä ollaan pääosin, ainakin pintapuolisesti, itsetyytyväisiä asioiden tilaan; tämä johtunee osittain erinäisistä intressiristiriidoista, joiden johdosta yritysten edustajat ylipäätään puhuvat melkoisen ympäripyöreitä eivätkä ainakaan mitään negatiivista omista työnantajistaan. No, eihän se kansalaisten luotto yritysten kommunikointia kohden mitenkään valtaisaa olekaan. Sen sijaan enemmän tai vähemmän riippumattomat kansalaisjärjestöt uskaltavat maalata huomattavasti kriittisemmän, mahdollisesti realistisemman kuvan. Akateemikot taasen pyrkivät kuvaamaan tämänhetkistä tilannetta ja tieteenalasta riippuen mahdollisesti esittämään tapoja ja syitä nykyisten toimintatapojen muuttamiselle. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Mainokset

Ekologisuuden ja vihreän markkinoinnin menneestä, tulevasta, ja nykypäivästä

maaliskuu 25, 2011

Näin eduskuntavaalien tuntumassa ydinvoima- ja muun ekokeskustelun käydessä kuumana tuli mieleeni hieman virkistää omaakin muistiani (nykymuotoisen) ekoilun ja etenkin vihreän markkinoinnin historiasta ja samalla hieman pohdiskella sen tulevia suuntauksia. Tätä miettiessäni oli myös kiinnostavaa huomata, että esimerkiksi Vihreät-puolueen perustaminen liittyy vahvasti ekoilukausien vaihteluun.

Ensimmäinen merkittävä ympäristötietoisuusaalto iski 1970-luvulla merkittävien ympäristökatastrofien ja ylilyöntien siivittämänä (näistä esimerkkeinä voisi mainita kemikaali- ja öljyonnettomuudet, öljykriisin, ja Rachel Carsonin kuuluisan teoksen Silent Spring, jossa paljastettiin siihen asti huippukeksintönä pidetyn DDT:n piilevät vaarat ympäristölle ja ihmisille.) Tällöin ympäristötietoisuus ei niinkään näkynyt kuluttajille suunnatussa markkinointiviestinnässä tai yritysten tuotesuunnittelussa, vaan enemmänkin lainsäädännössä ja pahamaineisimmilla aloilla (esim. kemikaaliteollisuus) päästöjen hillitsemisenä. Tyypilliset ratkaisut olivat ns. end-of-pipe –ratkaisuja, eli olemassa olevien prosessien päihin liimattiin erilaisia suodattimia, jotka vähensivät ympäristöön päässeiden saasteiden määrää. Hyvä esimerkki tämäntyyppisestä ratkaisusta on auton katalysaattori. Vihreyskeskustelu kuitenkin hiipui katastrofien hellittäessä ja maailmanjärjestyksen palatessa enemmän tai vähemmän ennalleen.

Ympäristökeskustelu sai kuitenkin taas lisäpontta oikein kunnolla 80-luvun loppua kohden, jälleen lukuisien ympäristökatastrofien petaamana. 80- ja 90-lukujen taitteeseenhan mahtuvat mainittavimpina Tshernobylin ydinonnettomuus, otsonikato, Bhopalin kemikaalionnettomuus, ja Exxon Valdezin öljyvuoto. Tällä kertaa kuitenkin ympäristötietoisuutta alettiin hyödyntää yritysten puolesta myös kuluttajia silmällä pitäen, ja vihreyteen (ainakin näennäisesti) panostavia yrityksiä alkoi syntyä. 80- ja 90-lukujen taitteessa yritykset olivat myös erityisen kiinnostuneita niin kutsutusta vihreästä kuluttajasta, jota 90-luvun puolella myös akateemisessa maailmassa etsittiin oikein toden teolla. Tähän toiseen aaltoon ajoittui myös Suomen Vihreän puolueen virallinen perustaminen, eli poliittisessa mielessä kyseessä on suhteellisen tuore ilmiö kotimaassamme.

Jälkikäteen voi kuitenkin todeta tulosten jääneen parhaimmillaankin ristiriitaisiksi; vihreät kulutustottumukset määräytyvät siinä määrin epämääräisesti, ettei varsinaista vihreiden kuluttajien segmenttiä olla onnistuttu löytämään (pieniä niche-segmenttejä lukuun ottamatta). Lisäksi ensi alkuun hehkutettujen kuluttajien ekologisuuspreferenssien todettiin toteutuvan enimmäkseen arvojen suhteen; kuluttajat eivät olleet aivan puheidensa mukaisesti valmiita siirtymään ekologisiin tuotteisiin. Näin tämäkin aalto pikkuhiljaa jäi unholaan 90-luvun puolivälin tienoilla.

Ekologisuusajattelun kolmas vaihe on meneillään parhaillaan, mutta edellisistä vaiheista poiketen tämä kyseinen ekotietoisuus ei ole noussut joidenkin yksittäisten tapahtumien seurauksena, vaan ennemminkin jatkuvasti suurentuneiden pidempiaikaisten ilmiöiden, kuten ympäristönmuutoksen, eroosion ja ylikalastuksen seurauksena. 2000-luvun alkupuolelta jatkunut keskustelu on tuntunut pääosin vilkastuneen jatkuvasti, ja on synnyttänyt jo jonkin verran esimerkiksi uudenlaisia toimintalogiikoita aloittaville yrityksille (erilaiset sosiaaliset yritykset = social enterprise.) Kulutustottumusten suhteen myös yritykset ovat alkaneet pelkän vihreän viestinnän sijaan esimerkiksi keskittyä viestimään kuluttajille tuotteen kokonaiskustannusta hinnan sijaan (energiansäästölamput) tai tuotteiden käyttämistä niiden ostamisen sijaan (erilaiset jakamispalvelut, kuten kuinoma, tai vaikkapa autonvuokraamispalvelut, kuten 02 media). Lisähuomiona ekologisuuden yleistyminen on näkynyt myös Vihreiden poliittisessa suosiossa; eduskuntapaikkojen määrä on lisääntynyt tasaisesti 2000-luvulla.

Ekoilun tulevaisuutta on hankala ennustaa. Allekirjoittanut kuitenkin veikkaisi, ettei ekologisuus ainakaan ole mihinkään katoamassa. Kuten jo aiemmin totesin, tällä kertaa ympäristötietoisuus ei ole noussut pelkästään muutaman yksittäisen onnettomuuden seurauksena, vaan pidempiaikaisten, hyvinkin näkyvien ilmiöiden siivittämänä. Edelleen kasvava maapallon väkimäärä ja ihmisten jatkuva vaurastuminen ympäri maailman ovat myös herättäneet aitoa huolta maapallon kantokyvystä ja resurssien riittävyydestä vähänkään pidemmällä tähtäimellä. Villeimmät ennustajat (kuten aiemmassa jutussani siteeraamani Marc Stoiber) ovat ehdottaneet, että ympäristöystävällisyyden käsitettä ei enää pian (tämän vuosikymmenen puolella) edes tunneta, koska siitä tulee tuotteille ja palveluille käytännössä puhtauden veroinen vaatimus. Tämä kuitenkin kuulostaa melkoisen optimistiselta ainakin omaan korvaani.

Myös yritykset ovat alkaneet pikkuhiljaa etsimään kilpailuetuja ja kustannussäästöjä erilaisten ympäristöprosessien kautta, mutta varsinaista jo pidemmän aikaa huhuiltua kestävää kehitystä ei olla vielä päästy edes lähelle, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhä tärkeämmiksi keskustelunaiheiksi muodostunevat mm. energiankäyttö ja –tuotanto, resurssikierto, kulutuskulttuuri, ja yhdyskuntarakenne. Tuoreehkoja, erilaisia ekologisuusliikkeitä edustavat mm. degrowth ja lähiruokaliike – näiden pysyvyydestä on hankala edes veikata mitään, mutta ekologisuus pysynee vielä ainakin keskipitkällä aikavälillä.

Lisää luettavaa aiheesta:
Belz & Peattie – Sustainability Marketing
Peattie, K. & Crane, A. (2005). ”Green Marketing: Legend, Myth, Farce or Prohesy?” Qualitative Market Research: An International Journal 8, 4: p. 357-370.

Kevyttä pohdiskelua ydinvoimasta ja sen ympäristöystävällisyydestä sekä kustannuksista

maaliskuu 18, 2011

Viime aikojen (Japanin) tapahtumien innoittamana ajattelin pohdiskella lyhyesti ydinvoimaa ja energiantarvetta. Keskustelu ydinvoiman lisärakentamisesta on saanut lisäpontta viime vuosina kasvavan energiantarpeen, mutta samalla lisääntyneiden ympäristöhuolten siivittäminä. Tosin ympäristöpuolen suhteen on liikkunut karkeasti ilmaistuna kahta erisuuntaista väittämää:

1. Ydinvoima on ympäristöystävällistä
2. Ydinvoima ei ole ympäristöystävällistä

Näistä väitteistä ainoastaan jälkimmäinen pitää absoluuttisesti paikkansa. Nykyisin käytössä olevilla vehkeillä syntyy jonkin verran radioaktiivista jätettä, joka on useammalla tavalla haitallista ihmisen mittapuulla varsin pitkän aikaa (näin se ei siis ole lähtökohtaisesti ympäristöystävällistä). Toisaalta, varsinaisia ilmastopäästöjä ei juurikaan synny. Näin siis myös ensimmäinen väite pitää paikkansa, ainakin suhteellisesti. Huomattavasti vähemmän ydinvoima synnyttää päästöjä kuin valtaosa Suomen tai EU:n alueella käytettävistä energiantuotantomenetelmistä. Näistä voi lukea lisää vaikka J.M. Korhosen varsin ansiokkaasta blogista. Mainittakoon, että allekirjoittanut ei välttämättä aivan yhtä varauksettomasti suhtaudu ydinvoimaan kuin J.M.

Ydinvoiman ympäristökysymykset keskittyivät hyvin pitkälti yllämainittuihin väittämiin, mutta tietenkin energiantuotantoasioista keskustellessa kustannukset ovat olleet vähintäänkin yhtä tärkeässä roolissa. Myös omasta mielestäni kustannukset on tärkeä puheenaihe energiantuotannosta keskustellessa. Energiantuotannon kokonaiskustannukset on myös aiheena erittäin monimutkainen ja haastava (kustannusten arviointi/hinnoittelu on muutenkin usein hankalaa, etenkin palveluissa).

Ydinvoimaa hehkutettiin viime keväänä ja kesällä suhteellisen edullisena energiantuotantomenetelmänä, ja osoituksena tästä tarjoiltiin erilaisia laskelmia ydinvoiman kustannuksista verrattuna muunlaiseen energiantuotantoon. Näihin laskelmiin on kuitenkin syytä suhtautua skeptisesti, sillä laskelmat perustuvat todella pitkiin käyttöaika-arvioihin (esimerkiksi 50 vuotta). Nimenomaan tähän liittyen nostin jo lisäydinvoimanrakentamiskeskustelun aikoihin esiin pointin laskelmien heikkoudesta energian kustannusten arviointivälineenä.

Tarkkaan ottaen näin pitkät laskelmat eivät pysty ottamaan huomioon odottamattomia tapahtumia tai onnettomuuksia, jotka saattavat olla mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan varsin merkittäviä. Esimerkiksi jonkinlainen ydinonnettomuus saattaisi kääntää koko ydinvoimakeskustelun vastatuuleen ja aiheuttaa vähintäänkin tiukennuksia ydinvoimaloiden turvallisuuden suhteen, mahdollisesti myös käyttöiän. Pahimmillaan esimerkiksi EU saattaisi päättää lakkauttaa ydinvoiman kokonaan esimerkiksi 20 vuoden sisällä, jolloin kaikki tehdyt laskelmat voisi vetää vessasta alas. Rautalangasta väännettynä ydinvoiman kustannukset nousisivat mahdollisesti paljonkin tällaisten onnettomuuksien seurauksena.

Japanin katastrofi näyttäisi osoittavan epäilykseni (harmillisen?) paikkansapitäväksi. Soisin kuitenkin ydinvoimakeskustelun edelleen jatkuvan rakentavana. Ensinnäkin tällä hetkellä Japanista uutisoidaan pääasiassa ydinvoimaonnettomuuteen liittyen, vaikka esimerkiksi patojen murtumiset (vesivoima) ovat erittäin varteenotettava uhka moisissa luonnonkatastrofeissa. Tällaiset onnettomuuden omaavat muutenkin potentiaalin kehittää ydinvoimaloita luotettavampaan ja turvallisempaan suuntaan. Ydinvoima on tällä hetkellä ainoa edes kohtalaisen päästötön toteuttamiskelpoinen tapa tuottaa energiaa siinä mittakaavassa, jonka vaurastuva ihmiskunta tuntuu vaativan. Hienoa tietysti olisi, jos osattaisiin siirtyä pois vanhoista toimintatavoista ja miettiä asiaa enemmän esimerkiksi siltä kantilta, onko loputon energiantarpeen kasvu se ainoa tapa kehittyä.

Ydinvoimasta, Fukushimasta ja energian tuotannosta on kirjoitettu allekirjoittanutta asiantuntevammin, ja mahdollisesti myös kaunopuheisemmin mm. seuraavilla sivustoilla:

Y:llä alkavista asioista
Kaikenhuipun blogi
Gaia