Posts Tagged ‘ulkoisvaikutukset’

Talvivaaran toiminnalle jaksetaan näyttää vihreää valoa

marraskuu 13, 2012

Talvivaarassa (vai pitäisikö sanoa Paskavaarassa) sattuu ja tapahtuu. On sattunut ja tapahtunut jo hetken aikaa. Tähän mennessä yrityksen touhuamisen on voinut monelta kantilta luonnehtia vastuullisen liiketoiminnan irvikuvaksi. On ollut huonoa harkintaa liiketoiminnan suunnittelemisessa, omien sotkujen vähättelyä, ja yleistä vastuun välttelyä (tästä viimeisimmästä oivana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pekka Perän keväiset kommentit Talouselämässä Talvivaaran ”oikeista” aikaansaannoksista – niin että meriksi muuttuvat järvet eivät sitten ole oikeita aikaansaannoksia?

Eniten allekirjoittanutta on kuitenkin rieponut jatkuva hyssyttely etenkin päättäjien taholta; yleisesti ottaen on tullut vaikutelma, ettei asialle oikein kukaan voi tehdä mitään. Kansalaisten närkästys taas ei tässä tapauksessa juurikaan tunnu, koska kuluttajarajapintaa Talvivaaralla ei ole, jolloin kansalaisyhteiskunnan asiaan puuttuminen vaatii melkoista organisoitumista (asiasta vastuussa oleva Kainuun ely-keskus – virkamiespumppu – ei suoraan ole demokratian tavoitettavissa). Pörssi on tietenkin tähän saakka reagoinut sanktioiden puutteeseen odotetulla tavalla, eli ei mitenkään valtavan voimakkaasti. Jo pitkään naurettavana pitämäni ”Iron Law of Responsibility,” eli että yritykset menettävät yhteiskunnallisen toimintamandaattinsa hölmöillessään riittävästi, on näyttänyt toimivan mahdollisesti vielä odotuksiani huonommin.

12.11. kuitenkin Hesarissa uutisoitiin sijoittajien uskon Talvivaaraan romahtaneen monien yhtiötä painavien ongelmien takia (joista jutussakin mainitun nikkelin alhaisen maailmanmarkkinahinnan roolia, ainakaan katalyyttina, ei ole syytä vähätellä). Toivon kipinä heräsi – voiko olla, että Talvivaara kuitenkin joutuisi tilille tötöilyistään (toki epäonnistuakin saa, mutta rajansa kaikella)? Heti seuraavana päivänä Hesarin välityksellä asiaan otti kantaa Aalto-yliopiston mekaanisen prosessi- ja kierrätystekniikan professori Kari Heiskanen, väittämällä ettei tehdasta kannata sulkea. Heiskasella oli ihan hyvä pointti sen suhteen, että on parempi antaa tuotannon jatkua, koska se antaa Talvivaaralle mahdollisuuden huolehtia itse omista jätteistään, sillä muussa tapauksessa homma kaatuu veronmaksajien niskaan. Tässä kohtaa kasettini alkoi kuitenkin vähän jumittaa.

Tietenkään en toivo siivouslaskua veronmaksajien piikkiin – päinvastoin. Mutta eikö tosiaan yrityksiä voida pakottaa siivoamaan pahimpia sotkujaan jo hyvissä ajoin niiden selvittyä, vaikka sitten menisi koko pumppu nurin? Eikö tämä olisi yhteiskunnalle parempi, tai edes oikeudenmukaisempi tapa toimia? Lähettäisi ainakin tietynlaista viestiä yritysten suuntaan, millainen toiminta ei enää oikeasti ole sallittua, ja muutenkin, kalliimmaksi tämä tässä vaiheessa tulee. Ylipäänsä mielestäni tässä vaiheessa viimeistään, noin oikeudenmukaisuuden kannalta, siivouksen kustannukset voitaisiin arvioida (joitain arvioita on varmasti tehty jo), ja katsoa, riittäisikö Talvivaarasta yrityksen toiminta pilkkomalla ja myymällä saatu raha kattamaan siivouksen. Tuo siivous kun on joka tapauksessa täysin välttämätön syistä, joita tuskin tarvitsee erikseen luetella.

Varmasti käytännössä tässä tapauksessa osakkeenomistajien, velkojien ja muiden oikeudet varoihin menisivät muun yhteiskunnan edelle tällaisessa tapauksessa, mutta onhan se käsittämätöntä, että yritys voi jättää sotkunsa siivoamatta viimeistään ajautumalla konkurssiin, niin ettei yhteiskunnalle jää mitään muuta keinoa välttämättömään siivoamiseen kuin verorahojen käyttö.

[Jatkakaamme tapauksen seuraamista – tällä hetkellä Talvivaaran toiminta näyttää jo oikeasti olevan jossain määrin hataralla perustalla. Eiköhän tästä kuitenkin vielä saada jokuset mehut puristettua, ikävä kyllä.]

Mainokset

Ulkoisvaikutuksista, puistopiknikeistä, ja yhteiskuntavastuusta

elokuu 2, 2011

Viime aikoina puheenaiheena on jälleen ollut jokakesäinen kaupungeissa yleistyvä, etenkin puistoihin kohdistuva, roskaaminen. Ihan tavallisen kesäisen arkipäivänkin jälkeen Espan puiston nurmikko on ruokottoman näköinen. Kyseisen puisto kohdalla osasyynä on toki roska-astioiden vähäinen lukumäärä, mutta tästä huolimatta väittäisin pääsyyn olevan kaupunkilaisten yleinen porsastelu. Tästä osviittaa antaa myös tämän kesän ensimmäisen Kallion puistokirppiksen jälkimainingit, joiden yhteydessä kaupunki ilmoitti, ettei tapahtumaa tulla enää sallimaan, mikäli seuraavalla kirppiksellä puisto päätyy yhtä ryöttäiseen kuntoon kuin ensimmäisellä kerralla. Jos tiedostava, ekologista elämäntapaa fiilistelevä kirpparikansa ei osaa tai ymmärrä siivota jälkiään, kuka sitten osaa?

Tietyllä tavalla puisto- ja muu roskaaminen heijastaa yhteiskunnallista suhtautumista kunkin yhteiskunnan jäsenen oman toiminnan ulkoisvaikutuksiin. Eli tässä tapauksessa puistopiknik tai –kirppis tuottaa ulkoisvaikutuksinaan melkoisen määrän roskaa, jolle pitäisi tehdä jotakin, jotta puisto olisi käytettävissä piknikkiä tai kirppistä varten myös vastaisuudessa. Liekö sitten syynä mielikuva yksittäisen ihmisen (lue: roskaaja itse) roskaaman määrän mitättömyydestä vai kuvitelma, että joku näkymätön isoveli (lue: valtio/kunta) hoitaa asian, järkikin jo sanoo, ettei yhteiskunnassa voi toimia ottamatta näitä omia ulkoisvaikutuksiaan huomioon. Usein käytänkin vertauskuvana yritysten yhteiskuntavastuusta juuri tätä puistopiknikin aiheuttamien roskien siivoamista: asiat sujuisivat puistoissa ihan kohtalaisesti jo pelkästään siten, että ihmiset siivoaisivat piknik-roskansa; samalla tavoin asiat sujuisivat hieman suuremmassa mittakaavassa huomattavasti paremmin, jos myös yritykset siivoaisivat omasta liiketoiminnastaan aiheutuvat jäljet. Ja yksityishenkilöiden tavoin vastuullisinakin pidetyt firmat tötöilevät suhteellisen usein (esimerkkinä voisi mainita vaikkapa jo aikaisemmin käsitellyn Nokian verikännykkä –jutun).

Aiheeseen liittyen tielleni osui taannoin ihan mielenkiintoinen artikkeli yritysten yhteiskuntavastuun tutkimisesta osan firmaa sekä organisaationa että markkinatoimijana. Artikkelissa sosiologi Colin Crouch luonnehtii yritysten yhteiskuntavastuuta, eli CSR:ää ilmaisulla ”corporate externality recognition;” yrityksen ulkoisvaikutusten tunnistaminen. En siis ole ainoa, joka on miettinyt yritysten yhteiskuntavastuutoimintaa tästä näkökulmasta (tosin Crouch ei mainitse puistopiknikeistä mitään). Crouch kuitenkin mainitsee merkittävän eron yksityishenkilöiden ja yritysten kaitsemisessa: yksityishenkilöiden toimintaa on viranomaisten taholta huomattavasti yritysten toimintaa (yritys on yksityistä kansalaista merkittävästi suurempi ja monella tavalla vaikutusvaltaisempi sekä vaikeammin hahmotettava toimija) helpompi valvoa ja tarvittaessa kontrolloida. Ongelmana on myös, että mikäli yrityksen odotetaan ensisijaisesti, tai lähinnä, tuottavan voittoa omistajilleen, ei yrityksellä varsinaisesti ole merkittävää motiivia jälkiensä siivoamiselle, kun siitä ei kuitenkaan tulos sinänsä parane.

Kuitenkin, jos oletetaan, että jossakin vaiheessa syystä tai toisesta yritykset alkaisivat suuremmassa mittakaavassa (strategisesti) toteuttaa yhteiskuntavastuutoimintaa, voisi tällainen ulkoisvaikutusten tunnistaminen ja hallinta olla varteenotettava tapa tehdä sitä, ja huomattavasti esimerkiksi sidosryhmäajattelua yksinkertaisempi. Ei tarvitse tehdä muuta kuin kokonaisvaltaisesti arvioida oman liiketoiminnan eri vaiheet ja osa-alueet, ja keskittyä (negatiivisten) ulkoisvaikutusten neutralointiin. Erilliset toimenpiteet kunkin eri sidosryhmän suhteet voitaisiin teoriassa unohtaa. Näin myös yritys voisi kohdentaa omia voimavarojaan omaan erityisosaamiseensa liittyen hölmöhköjen hyväntekeväisyysprojektien sijaan (onko ihan oikeasti järkeenkäypää, että vaikkapa kemikaalitehdas ensin saapuu saastuttamaan jonkun alueen pintavesiä, ja tehdasta pyörittävä yritys kuittaa tämän rakennuttamalla pari jalkapallokenttää?). No, kaikki tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Oli miten oli, yhteiskuntavastuutoiminnan mieltäminen ulkoisvaikutusten tunnistamisena ja hallintana on varteenotettava vaihtoehto lähtökohdaksi vastuulliselle yritystoiminnalle. Periaatteessa ulkoisvaikutukset nollaamalla pitäisi päästä päästöttömään liiketoimintaan, ja ylipäätään pystyä aidosti kestävään liiketoimintaan. Sellaiseen tilaan pääsemiseen näyttää kuitenkin vielä vierähtävän hetki jos toinenkin; aina voi kuitenkin fiilistellä.