Posts Tagged ‘yritysvastuu’

Talvivaaran toiminnalle jaksetaan näyttää vihreää valoa

marraskuu 13, 2012

Talvivaarassa (vai pitäisikö sanoa Paskavaarassa) sattuu ja tapahtuu. On sattunut ja tapahtunut jo hetken aikaa. Tähän mennessä yrityksen touhuamisen on voinut monelta kantilta luonnehtia vastuullisen liiketoiminnan irvikuvaksi. On ollut huonoa harkintaa liiketoiminnan suunnittelemisessa, omien sotkujen vähättelyä, ja yleistä vastuun välttelyä (tästä viimeisimmästä oivana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pekka Perän keväiset kommentit Talouselämässä Talvivaaran ”oikeista” aikaansaannoksista – niin että meriksi muuttuvat järvet eivät sitten ole oikeita aikaansaannoksia?

Eniten allekirjoittanutta on kuitenkin rieponut jatkuva hyssyttely etenkin päättäjien taholta; yleisesti ottaen on tullut vaikutelma, ettei asialle oikein kukaan voi tehdä mitään. Kansalaisten närkästys taas ei tässä tapauksessa juurikaan tunnu, koska kuluttajarajapintaa Talvivaaralla ei ole, jolloin kansalaisyhteiskunnan asiaan puuttuminen vaatii melkoista organisoitumista (asiasta vastuussa oleva Kainuun ely-keskus – virkamiespumppu – ei suoraan ole demokratian tavoitettavissa). Pörssi on tietenkin tähän saakka reagoinut sanktioiden puutteeseen odotetulla tavalla, eli ei mitenkään valtavan voimakkaasti. Jo pitkään naurettavana pitämäni ”Iron Law of Responsibility,” eli että yritykset menettävät yhteiskunnallisen toimintamandaattinsa hölmöillessään riittävästi, on näyttänyt toimivan mahdollisesti vielä odotuksiani huonommin.

12.11. kuitenkin Hesarissa uutisoitiin sijoittajien uskon Talvivaaraan romahtaneen monien yhtiötä painavien ongelmien takia (joista jutussakin mainitun nikkelin alhaisen maailmanmarkkinahinnan roolia, ainakaan katalyyttina, ei ole syytä vähätellä). Toivon kipinä heräsi – voiko olla, että Talvivaara kuitenkin joutuisi tilille tötöilyistään (toki epäonnistuakin saa, mutta rajansa kaikella)? Heti seuraavana päivänä Hesarin välityksellä asiaan otti kantaa Aalto-yliopiston mekaanisen prosessi- ja kierrätystekniikan professori Kari Heiskanen, väittämällä ettei tehdasta kannata sulkea. Heiskasella oli ihan hyvä pointti sen suhteen, että on parempi antaa tuotannon jatkua, koska se antaa Talvivaaralle mahdollisuuden huolehtia itse omista jätteistään, sillä muussa tapauksessa homma kaatuu veronmaksajien niskaan. Tässä kohtaa kasettini alkoi kuitenkin vähän jumittaa.

Tietenkään en toivo siivouslaskua veronmaksajien piikkiin – päinvastoin. Mutta eikö tosiaan yrityksiä voida pakottaa siivoamaan pahimpia sotkujaan jo hyvissä ajoin niiden selvittyä, vaikka sitten menisi koko pumppu nurin? Eikö tämä olisi yhteiskunnalle parempi, tai edes oikeudenmukaisempi tapa toimia? Lähettäisi ainakin tietynlaista viestiä yritysten suuntaan, millainen toiminta ei enää oikeasti ole sallittua, ja muutenkin, kalliimmaksi tämä tässä vaiheessa tulee. Ylipäänsä mielestäni tässä vaiheessa viimeistään, noin oikeudenmukaisuuden kannalta, siivouksen kustannukset voitaisiin arvioida (joitain arvioita on varmasti tehty jo), ja katsoa, riittäisikö Talvivaarasta yrityksen toiminta pilkkomalla ja myymällä saatu raha kattamaan siivouksen. Tuo siivous kun on joka tapauksessa täysin välttämätön syistä, joita tuskin tarvitsee erikseen luetella.

Varmasti käytännössä tässä tapauksessa osakkeenomistajien, velkojien ja muiden oikeudet varoihin menisivät muun yhteiskunnan edelle tällaisessa tapauksessa, mutta onhan se käsittämätöntä, että yritys voi jättää sotkunsa siivoamatta viimeistään ajautumalla konkurssiin, niin ettei yhteiskunnalle jää mitään muuta keinoa välttämättömään siivoamiseen kuin verorahojen käyttö.

[Jatkakaamme tapauksen seuraamista – tällä hetkellä Talvivaaran toiminta näyttää jo oikeasti olevan jossain määrin hataralla perustalla. Eiköhän tästä kuitenkin vielä saada jokuset mehut puristettua, ikävä kyllä.]

Kenelle vastuu kuuluu enemmän, kuluttajalle vai tuottajalle?

helmikuu 25, 2011

Erilaiset ruoassa ja tuotteissa ylipäätään esiintyvät kemikaalit ja lisäaineet ovat viime aikoina olleet melko vilkkaankin keskustelun aiheena. Tällä viikolla esimerkiksi Taloussanomat uutisoi elintarviketeollisuuden käyttämistä lisäaineista ja niiden vaarallisuudesta, samoin kuin samaisen teollisuuden tuotteennimeämiskäytännöistä. Taloussanomienkin jutussa runsaasti huomiota saanut Mats-Eric Nilssonin kirja ”Aitoa ruokaa” on myös hyvä esimerkki tämänhetkisestä ilmapiiristä erilaisten lisäaineiden ja kemikaalien suhteen.

Vaikka sekä Taloussanomien juttu että Nilssonin kirja ovat melkoisen latautuneita (kirjalta tämän voi vielä hyväksyä, mutta ainakin lehden suhteen odottaisin jonkinlaista taustoitusta ja lähdekritiikkiä – Taloussanomien jutussa väitetään mm. aspartaamin olevan laitonta Yhdysvalloissa, mitä se ei suinkaan ole), on näissä kuitenkin pointtinsakin. Tarvitsevatko ihmiset oikeasti valtavaa määrää erilaisia aromivahventeita ja väriaineita? Tarvitaanko esimerkiksi vaatteiden valmistusprosessissa valtavaa määrää kemikaaleja, joita väistämättä kulkeutuu luontoon ja myös ihmisiin? Entä onko pullat aivan pakko nimetä lihapulliksi, jos niissä käytetään lähinnä kanannahkaa?

Vaikka Taloussanomien juttu oli mielestäni hieman heikkotasoinen taustoituksensa suhteen, sen teki kuitenkin mielenkiintoiseksi Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö Elisa Piesalan haastatteleminen. Piesala kun sysää jutussa vastuuta yrityksiltä kuluttajan suuntaan melko raskaalla kädellä. Esimerkiksi natriumglutamaatista (tutkimuksissa on todistetusti löydetty tiettyjä lieviä väliaikaisia haittavaikutuksia, myös pysyvämmistä haitoista on saatu eläinkokeissa viitteitä) Piesala toteaa viileästi, että ”natriumglutamaattia on tuotteissa, jos kuluttajat sen hyväksyvät.”

Allekirjoittaneessa edellä mainitun kaltaiset lauseet melkeinpä aiheuttavat kylmiä väreitä. Mielestäni on todella kummallista sysätä vastuu einesten valmistuksessa käytettävistä lisäaineista kuluttajalle, jolla on ensinnäkin rajallinen määrä resursseja joka ikisen tuotteen ainesisällön tarkastamiseen, puhumattakaan erilaisten aineiden mahdollisten haittavaikutusten selvittämiseen. Ei varmaan edes tarvitse erikseen mainita, että yksityiset kansalaiset eivät mitenkään voi esimerkiksi tutkia erilaisten lisäaineiden mahdollisia haittavaikutuksia.

Tällaisessa tapauksessa yritysten ja kuluttajien välistä vastuun jakamista voisi käsitellä esimerkiksi seuraavalla tavalla. Kun kerran eletään jonkinlaisessa muka-markkinataloudessa, voisi silloin myös ajatella vapaiden markkinoiden toiminnan mahdollistavia premissejä. Yksi erittäin tärkeä premissi on informaation tasapuolinen saatavuus. Tällaisissa tapauksissa informaation saatavuuden tasapuolisuus ei toteudu (kuten ei usein muutoinkaan), vaan myyvällä osapuolella, eli yrityksillä, on enemmän informaatiota kuin ostavalla/käyttävällä osapuolella, eli kuluttajilla. Näin siis tasapuolisuuden toteutumisen vuoksi yrityksen tulisi ottaa vastuuta tämän informaatioedun verran.

Välillä (tai usein, riippuen tulkinnasta) yritykset päättävät pimittää tietoa kuluttajilta (ja muilta toimijoilta), tai ainakin jättää ilmaisemasta joitakin asioita näkyvästi tai yksiselitteisesti (tästä juuri on kysymys vaikkapa kanannahkapullien kohdalla). Pahimmillaan tällainen tieto voi olla oikeasti vahingollista kuluttajalle (Ford Pinto on varmaankin yksi kuuluisimpia tapauksia) – tällöin viimeistään vahinko palaa myös yritykselle, sillä kuluttajat (ja mahdollisesti myös valtiovalta) rankaisevat viimeistään silloin, kun yritys käyttäytyy oikeasti törkeästi. Tällöin viimeistään myös käy selväksi, kenelle se vastuu olisi oikeasti kuulunut.

Tässä jutussa jäi muuten kokonaan käsittelemättä jakelijalle kuuluva vastuu, joka siis ruoan tapauksessa tarkoittaa Keskon ja S-ryhmän kaltaisia vähittäistavaratoimijoita. Ehkäpä siihen päästään joskus paremmalla ajalla.