Muutama sana yritysten vallan lisäämisen vaaroista

joulukuu 3, 2012

Tärkeät asiat ovat tällä hetkellä pinnalla mediassa. Euroopan velkakriisi on ehtinyt kuohua jo hetken aikaa, ja ratkaisuja esitetään sieltä ja täältä, vaihtelevalla menestyksellä. Allekirjoittanutta jaksaa eniten kummastuttaa kaiken maailman Mikael Pentikäisten talouskuri – vapauksia-yksityiselle-sektorille –lallatus. Talouskurikeskustelut jätettäköön Paul Krugmaneille ja Heikki Patomäille, mutta tuohon yksityisen sektorin toiminnan vapauttamiseen on pakko hieman tarttua. Tuota yhteisöveron laskemista kun on Pentikäisen lisäksi toivonut muutama muukin.

Metoforien avulla on mukava puhua asioista, ne kun auttavat yksinkertaistamaan asiat helposti arkiseen jutusteluun sopiviksi. Kaikki metaforat eivät tietenkään toimi (hyvänä esimerkkinä valtion rinnastaminen kotitalouteen), mutta tästä yhteisöveron laskemisesta tulee kyllä ensimmäisenä mieleen pakkasella alleen laskeminen lämmön tunteen saavuttamiseksi – saattaisi mahdollisesti hetken aikaa helpottaa, mutta pian olo on entistäkin kurjempi. Tällainen lähestymistapa nimittäin johtaa sellaiseen tilanteeseen, jossa oikeastaan jossain määrin jo olemme: valtioiden kisaillessa kilpailukyvyllään kaikki pyrkivät houkuttelemaan yrityksiä juuri omalle maaperälleen alentamalla yhteisöveroa ”kilpailijoitaan” pienemmäksi – lopulta pienentäen kaikkien yhteistä kakkua (vaihtoehtoisena ratkaisuna voisi tarjota esimerkiksi EU:n yhteistä yhteisöveroa, tai vaikkapa tiettyä yhteisesti sovittua minimiyhteisöveroa laajemmassakin mittakaavassa).

Toisin sanoen yhteisöveron pienentämisellä alennetaan julkisen sektorin mahdollisuuksia tuottaa hyvinvointia kansalaisille, ja veronmaksuvastuuta alentamalla sekä sysätään yhä suurempi osa yritystoiminnan ulkoisvaikutusten kustannuksista julkisen sektorin niskaan että annetaan yksityiselle sektorille yhä enemmän mahdollisuuksia käyttää varallisuutta omien intressiensä toteuttamiseen (jotka valitettavan usein eivät mene yksiin kansalaisten etujen toteuttamisen kanssa). Käytännössä valtaa siirtyisi julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille. Ja oli julkisen sektorin vallankäytöstä vaikka sitten täällä koto-Suomessa mitä mieltä hyvänsä, Talvivaara jo yksinään tarjoaa melkoisen ikävän esimerkin yhdenlaisesta yksityisen sektorin toiminnasta, mikäli sille annetaan riittävästi vapauksia.

Yhteisöveron pienentämistä voi perustella valtion kilpailukyvyn kasvamisen lisäksi myös markkinoille ominaisella tehokkuudella – minimipanoksen avulla saavutetaan maksimituotos, koska markkinat ovat peruslogiikaltaan tehokkaat (näin siis kakun pitäisi itse asiassa kasvaa, ei pienentyä). Tämäkin perustelu kuitenkin törmää seinään jo alkumetreillä, nimittäin eihän tuollaisia varsinaisia markkinoita oikeastaan ole nykymaailmassa olemassakaan (Colin Crouch on kirjoittanut tästä erittäin terävästi, mikäli jotakuta kiinnostaa aiheeseen syventyä). Suuri osa toimialoista on muutaman suuren toimijan pyörittämiä, ja nämä toimijat vieläpä tapaavat hallinnoida sellaista määrää varallisuutta, että ne pystyvät ainakin jossain määrin myös toimintaympäristöään muokkaamaan (esimerkiksi ostamalla pienempiä yrityksiä pois ja osallistumalla lainsäädäntökeskusteluihin).

Tuoreena esimerkkinä voisi mainita TIME-lehden uutisoinnin Sodastream-yrityksen mainoksen kieltämisestä, koska se ”mustamaalaa” Coca-Colan ja Pepsin kaltaisia toimijoita. Mainoksen katsottuani mustamaalaus ei ollut ensimmäinen mieleen tullut asia – taitaa olla asianlaita niin, että Pepsi ja Coca-Cola haluavat näyttäytyä vastuullisina toimijoina nykyisten liiketoimintamalliensa puitteissa, mutta Sodastreamin mainos asettaa näiden yritysten ”vastuullisuuden” hieman kiusalliseen valoon, jolloin isot pojat ovat marssineet Clearcastin toimistoon, ja todenneet, että olisi parempi, etteivät tämän pienemmän pojan ihan kaikki jutut näkisi päivänvaloa. Vaihtoehtoiset selitykset ovat toki tervetulleita.

Tässä loin lyhyen katsauksen yhteen yksityisen sektorin vallan kasvattamiseen tähtäävään tavoiteltuun toimenpiteeseen, yhteisöveron laskemiseen, ja kahteen siihen liittyvistä ongelmista. Pelkästään näihin muutamaan elementtiin voisi käyttää huomattavasti enemmän aikaa, ja mikäli aihe kiinnostaa enemmän, suosittelen lukemaan tuon edellä mainitun Colin Crouchin kirjan lisäksi Charles Perrow:n mainion korporaatiohistoriikin, Organizing America. Perrow luo varsin uskottavan narratiivin nykykorporaatioiden synnystä organisatorisiin intresseihin (ja niiden toteuttamiseen) keskittyen.

Mainokset

Talvivaaran toiminnalle jaksetaan näyttää vihreää valoa

marraskuu 13, 2012

Talvivaarassa (vai pitäisikö sanoa Paskavaarassa) sattuu ja tapahtuu. On sattunut ja tapahtunut jo hetken aikaa. Tähän mennessä yrityksen touhuamisen on voinut monelta kantilta luonnehtia vastuullisen liiketoiminnan irvikuvaksi. On ollut huonoa harkintaa liiketoiminnan suunnittelemisessa, omien sotkujen vähättelyä, ja yleistä vastuun välttelyä (tästä viimeisimmästä oivana esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Pekka Perän keväiset kommentit Talouselämässä Talvivaaran ”oikeista” aikaansaannoksista – niin että meriksi muuttuvat järvet eivät sitten ole oikeita aikaansaannoksia?

Eniten allekirjoittanutta on kuitenkin rieponut jatkuva hyssyttely etenkin päättäjien taholta; yleisesti ottaen on tullut vaikutelma, ettei asialle oikein kukaan voi tehdä mitään. Kansalaisten närkästys taas ei tässä tapauksessa juurikaan tunnu, koska kuluttajarajapintaa Talvivaaralla ei ole, jolloin kansalaisyhteiskunnan asiaan puuttuminen vaatii melkoista organisoitumista (asiasta vastuussa oleva Kainuun ely-keskus – virkamiespumppu – ei suoraan ole demokratian tavoitettavissa). Pörssi on tietenkin tähän saakka reagoinut sanktioiden puutteeseen odotetulla tavalla, eli ei mitenkään valtavan voimakkaasti. Jo pitkään naurettavana pitämäni ”Iron Law of Responsibility,” eli että yritykset menettävät yhteiskunnallisen toimintamandaattinsa hölmöillessään riittävästi, on näyttänyt toimivan mahdollisesti vielä odotuksiani huonommin.

12.11. kuitenkin Hesarissa uutisoitiin sijoittajien uskon Talvivaaraan romahtaneen monien yhtiötä painavien ongelmien takia (joista jutussakin mainitun nikkelin alhaisen maailmanmarkkinahinnan roolia, ainakaan katalyyttina, ei ole syytä vähätellä). Toivon kipinä heräsi – voiko olla, että Talvivaara kuitenkin joutuisi tilille tötöilyistään (toki epäonnistuakin saa, mutta rajansa kaikella)? Heti seuraavana päivänä Hesarin välityksellä asiaan otti kantaa Aalto-yliopiston mekaanisen prosessi- ja kierrätystekniikan professori Kari Heiskanen, väittämällä ettei tehdasta kannata sulkea. Heiskasella oli ihan hyvä pointti sen suhteen, että on parempi antaa tuotannon jatkua, koska se antaa Talvivaaralle mahdollisuuden huolehtia itse omista jätteistään, sillä muussa tapauksessa homma kaatuu veronmaksajien niskaan. Tässä kohtaa kasettini alkoi kuitenkin vähän jumittaa.

Tietenkään en toivo siivouslaskua veronmaksajien piikkiin – päinvastoin. Mutta eikö tosiaan yrityksiä voida pakottaa siivoamaan pahimpia sotkujaan jo hyvissä ajoin niiden selvittyä, vaikka sitten menisi koko pumppu nurin? Eikö tämä olisi yhteiskunnalle parempi, tai edes oikeudenmukaisempi tapa toimia? Lähettäisi ainakin tietynlaista viestiä yritysten suuntaan, millainen toiminta ei enää oikeasti ole sallittua, ja muutenkin, kalliimmaksi tämä tässä vaiheessa tulee. Ylipäänsä mielestäni tässä vaiheessa viimeistään, noin oikeudenmukaisuuden kannalta, siivouksen kustannukset voitaisiin arvioida (joitain arvioita on varmasti tehty jo), ja katsoa, riittäisikö Talvivaarasta yrityksen toiminta pilkkomalla ja myymällä saatu raha kattamaan siivouksen. Tuo siivous kun on joka tapauksessa täysin välttämätön syistä, joita tuskin tarvitsee erikseen luetella.

Varmasti käytännössä tässä tapauksessa osakkeenomistajien, velkojien ja muiden oikeudet varoihin menisivät muun yhteiskunnan edelle tällaisessa tapauksessa, mutta onhan se käsittämätöntä, että yritys voi jättää sotkunsa siivoamatta viimeistään ajautumalla konkurssiin, niin ettei yhteiskunnalle jää mitään muuta keinoa välttämättömään siivoamiseen kuin verorahojen käyttö.

[Jatkakaamme tapauksen seuraamista – tällä hetkellä Talvivaaran toiminta näyttää jo oikeasti olevan jossain määrin hataralla perustalla. Eiköhän tästä kuitenkin vielä saada jokuset mehut puristettua, ikävä kyllä.]

Lyhyttä jatkoa ulkoisvaikutuksista

elokuu 5, 2011

Jatkaakseni hieman edellisestä jutusta, Helsingin Sanomat uutisoi nettisivuillaan UNEP:in raportoimista Nigerian mittavista öljytuhoista. Juttu toimii oivana esimerkkinä ulkoisvaikutusten haasteellisuudesta ja monimutkaisuudesta. Helsingin Sanomien mukaan UNEP:in raportissa moititaan etenkin Nigerian kansallista NNPC-yhtiötä sekä aikanaan useasti yhteiskuntavastuutoiminnastaan jollain tavoin palkittua Shelliä (vaikka Shell ei enää alueella taida toimiakaan). Moitteiden syynä on artikkelin mukaan mm. öljykenttien valvonnan ja ylläpidon puutteellisuus. Yritykset itse syyttävät kuitenkin sabotaasia.

Oletetaan hetken aikaa, että yritykset ovat tehneet öljykenttien valvonnan ja ylläpidon suhteen kaiken oikein sekä lainsäädännön että omien toimintaperiaatteidensa suhteen. Tästä huolimatta näiden yritysten toiminta on perimmäinen syy öljytuhoille, ja sabotaasi on näiden yritysten toiminnan ulkoisvaikutus. Vailla erittäin mittavaa ymmärrystä Nigeriasta ja etenkin alueista, joille öljykenttiä ja -putkia on rakennettu, on hankala alkaa arvioimaan, mitä olisi ollut tehtävissä sabotaasin estämiseksi. Mutta kyseessä on kuitenkin näiden yritysten toiminnan aiheuttama ulkoisvaikutus, jolla on valtavat vaikutukset kyseisten alueiden luontoon ja sitä kautta luonnollisesti myös ihmisiin. Se, että nämä firmat väittävät, ettei vastuu kuulu heille, on vähän sama kuin piknikkiporukka väittäisi, ettei ole heidän syynsä, että lokit levittivät heidän roskansa ympäri puistoa sillä aikaa, kun he pelasivat petankkia lähistöllä.

Ulkoisvaikutuksista, puistopiknikeistä, ja yhteiskuntavastuusta

elokuu 2, 2011

Viime aikoina puheenaiheena on jälleen ollut jokakesäinen kaupungeissa yleistyvä, etenkin puistoihin kohdistuva, roskaaminen. Ihan tavallisen kesäisen arkipäivänkin jälkeen Espan puiston nurmikko on ruokottoman näköinen. Kyseisen puisto kohdalla osasyynä on toki roska-astioiden vähäinen lukumäärä, mutta tästä huolimatta väittäisin pääsyyn olevan kaupunkilaisten yleinen porsastelu. Tästä osviittaa antaa myös tämän kesän ensimmäisen Kallion puistokirppiksen jälkimainingit, joiden yhteydessä kaupunki ilmoitti, ettei tapahtumaa tulla enää sallimaan, mikäli seuraavalla kirppiksellä puisto päätyy yhtä ryöttäiseen kuntoon kuin ensimmäisellä kerralla. Jos tiedostava, ekologista elämäntapaa fiilistelevä kirpparikansa ei osaa tai ymmärrä siivota jälkiään, kuka sitten osaa?

Tietyllä tavalla puisto- ja muu roskaaminen heijastaa yhteiskunnallista suhtautumista kunkin yhteiskunnan jäsenen oman toiminnan ulkoisvaikutuksiin. Eli tässä tapauksessa puistopiknik tai –kirppis tuottaa ulkoisvaikutuksinaan melkoisen määrän roskaa, jolle pitäisi tehdä jotakin, jotta puisto olisi käytettävissä piknikkiä tai kirppistä varten myös vastaisuudessa. Liekö sitten syynä mielikuva yksittäisen ihmisen (lue: roskaaja itse) roskaaman määrän mitättömyydestä vai kuvitelma, että joku näkymätön isoveli (lue: valtio/kunta) hoitaa asian, järkikin jo sanoo, ettei yhteiskunnassa voi toimia ottamatta näitä omia ulkoisvaikutuksiaan huomioon. Usein käytänkin vertauskuvana yritysten yhteiskuntavastuusta juuri tätä puistopiknikin aiheuttamien roskien siivoamista: asiat sujuisivat puistoissa ihan kohtalaisesti jo pelkästään siten, että ihmiset siivoaisivat piknik-roskansa; samalla tavoin asiat sujuisivat hieman suuremmassa mittakaavassa huomattavasti paremmin, jos myös yritykset siivoaisivat omasta liiketoiminnastaan aiheutuvat jäljet. Ja yksityishenkilöiden tavoin vastuullisinakin pidetyt firmat tötöilevät suhteellisen usein (esimerkkinä voisi mainita vaikkapa jo aikaisemmin käsitellyn Nokian verikännykkä –jutun).

Aiheeseen liittyen tielleni osui taannoin ihan mielenkiintoinen artikkeli yritysten yhteiskuntavastuun tutkimisesta osan firmaa sekä organisaationa että markkinatoimijana. Artikkelissa sosiologi Colin Crouch luonnehtii yritysten yhteiskuntavastuuta, eli CSR:ää ilmaisulla ”corporate externality recognition;” yrityksen ulkoisvaikutusten tunnistaminen. En siis ole ainoa, joka on miettinyt yritysten yhteiskuntavastuutoimintaa tästä näkökulmasta (tosin Crouch ei mainitse puistopiknikeistä mitään). Crouch kuitenkin mainitsee merkittävän eron yksityishenkilöiden ja yritysten kaitsemisessa: yksityishenkilöiden toimintaa on viranomaisten taholta huomattavasti yritysten toimintaa (yritys on yksityistä kansalaista merkittävästi suurempi ja monella tavalla vaikutusvaltaisempi sekä vaikeammin hahmotettava toimija) helpompi valvoa ja tarvittaessa kontrolloida. Ongelmana on myös, että mikäli yrityksen odotetaan ensisijaisesti, tai lähinnä, tuottavan voittoa omistajilleen, ei yrityksellä varsinaisesti ole merkittävää motiivia jälkiensä siivoamiselle, kun siitä ei kuitenkaan tulos sinänsä parane.

Kuitenkin, jos oletetaan, että jossakin vaiheessa syystä tai toisesta yritykset alkaisivat suuremmassa mittakaavassa (strategisesti) toteuttaa yhteiskuntavastuutoimintaa, voisi tällainen ulkoisvaikutusten tunnistaminen ja hallinta olla varteenotettava tapa tehdä sitä, ja huomattavasti esimerkiksi sidosryhmäajattelua yksinkertaisempi. Ei tarvitse tehdä muuta kuin kokonaisvaltaisesti arvioida oman liiketoiminnan eri vaiheet ja osa-alueet, ja keskittyä (negatiivisten) ulkoisvaikutusten neutralointiin. Erilliset toimenpiteet kunkin eri sidosryhmän suhteet voitaisiin teoriassa unohtaa. Näin myös yritys voisi kohdentaa omia voimavarojaan omaan erityisosaamiseensa liittyen hölmöhköjen hyväntekeväisyysprojektien sijaan (onko ihan oikeasti järkeenkäypää, että vaikkapa kemikaalitehdas ensin saapuu saastuttamaan jonkun alueen pintavesiä, ja tehdasta pyörittävä yritys kuittaa tämän rakennuttamalla pari jalkapallokenttää?). No, kaikki tämä on helpommin sanottu kuin tehty.

Oli miten oli, yhteiskuntavastuutoiminnan mieltäminen ulkoisvaikutusten tunnistamisena ja hallintana on varteenotettava vaihtoehto lähtökohdaksi vastuulliselle yritystoiminnalle. Periaatteessa ulkoisvaikutukset nollaamalla pitäisi päästä päästöttömään liiketoimintaan, ja ylipäätään pystyä aidosti kestävään liiketoimintaan. Sellaiseen tilaan pääsemiseen näyttää kuitenkin vielä vierähtävän hetki jos toinenkin; aina voi kuitenkin fiilistellä.

Global Reporting Initiative käynnistää neljännen painoksensa

heinäkuu 4, 2011

Greenbiz uutisoi raportointisäätiö Global Reporting Initiativen (GRI) alkavan uudistaa raportointijärjestelmäänsä huippupartnereidensa avustuksella. GRI on eräs tunnetuimmista kestävän kehityksen ja yhteiskuntavastuun raportointijärjestelmien kehittäjistä, ja organisaation raportointisysteemit ovat siten eräät maailman tunnetuimmista ja laajimmin käytetyistä. GRI:n tavoitteena on tehdä vastuullisuusraportoinnista yhtä yleistä ja rutiininomaista kuin taloudellinen raportointi on.

On toki hienoa, että GRI on pyrkinyt koko olemassaolonsa ajan päivittämään systeemiään ajan tasalle ja yleisesti ottaen parempaan suuntaan. Partnerilistaa katsomalla herää väistämättä epäilyksiä siitä, mitä silmällä pitäen järjestelmää päivitetään. Listalta löytyvät Alcoa, Goldman Sachs ja Shell. Nämä pelurit eivät ainakaan omalla listallani yltäisi mihinkään ”ympäristön kultapoika” -statuksiin, enkä sosiaalisesta vastuustakaan lähtisi liikoja huutelemaan (vrt. Alcoa Islannissa tai Shell Nigeriassa). On myös syytä pitää mielessä, että GRI itse ei valvo raportointijärjestelmiensä toteuttamista, vaan tämä jää yritysten itsensä vastuulle (useat yritykset käyttävät ulkopuolisia varmentajia, mutta tämä ei ole pakollista).

Toisaalta GRI:n yhteistyökumppaneista General Electric on osoittanut ainakin jonkinlaista aidohkoa kiinnostusta yhteiskuntavastuuta kohtaan toimitusjohtaja Jeffrey Immeltin välityksellä, ja Naturallakin on yleisesti ottaen ihan hyvä maine.

Joka tapauksessa, yhteistyökumppaneiden perusteella voi järkeillä, mitä silmällä pitäen järjestelmää kehitettäneen: sen mahdollisimman helppoa käytännön sovellettavuutta. Tämä onkin ollut GRI:n suurimpia haasteita tähän mennessä, sillä yleisen tason ohjeiston laatiminen on osoittautunut vähintäänkin ongelmalliseksi ottaen huomioon toimialojen välillä vallitsevat erot. Samalla noinkin vaikutusvaltaisten yhteistyökumppanien pitäminen saa miettimään, että mahdetaanko ohjeistoa rukkailla liikaa helppo sovellettavuus mielessä -> tässä piilee vaara, että järjestelmää saatetaan kehittää yhteistyökumppaneiden intressien mukaisesti, painottamalla helppoutta ja kevyttä raportointivelvollisuutta ympäristöystävällisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kustannuksella.

Yhteiskuntavastuuraportointi on yleistyessään ollut pääsääntöisesti ihan hyvä juttu; läpinäkyvyys ja sitä myötä markkinoilla olevan informaation määrä on myös lisääntynyt. Muille yhteiskunnallisille toimijoille välittyy tietoa yritysten toiminnasta myös tällä saralla, ja yristysten yhteiskuntavastuuseen liittyvä benchmarkkaus helpottuu. Samalla kuitenkin monet yritykset keskittyvät CSR-toiminnassaan lähinnä raportointiin, ja sellaisiin toimiin, joista saa kivoja rapsoja aikaiseksi. GRI:n kaltaisilla standardeilla raportointiin on tarkoitus saada järkeä ja tarkoitusta, mutta standardit voivat hyvin päätyä pelkiksi kumileimasimiksi, jolloin tilanne ei ainakaan parane. GRI on nähdäkseni tässä vaarassa, mutta aika näyttää, mitä todella tapahtuu. Ei raportoinnilla kuitenkaan maailmaa pelasteta, ainakaan jos ihmisiä ei kiinnosta tarpeeksi, eikä ymmärrystä ole riittävästi.

Myrkylliset kahvimukit

kesäkuu 23, 2011

Back from a hiatus. Tutkijanelämääni liittyvät kiireet veivät kirjoitusmehut sen verran tehokkaasti viimeisten kuukausien aikana, ettei blogia ole valitettavasti jaksanut päivittää. Ehkäpä kesän tuoma rentous kirvoittaisi runosuontani. Aloitetaan kuitenkin helposta ja lyhyestä.

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin nettisivuillaan lyhyesti Lidlin myrkyllisistä kahvimukeista. Uutisoidessa mukeja oltiin ehditty myydä lähes 2400 kappaletta. Lidl pyysi Hesarin välityksellä asiakkaitaan palauttamaan mukit, jolloin nämä saavat rahansa takaisin. Mitäs tästä kaikesta nyt sitten pitäisi ajatella?

Plussat:

+ Lidl on todennäköisesti itse ottanut yhteyttä Hesariin, jotta saisi vedettyä tuotteet takaisin mahdollisimman tehokkaasti. Kauas on tultu niistä ajoista, kun Ford julkaisi tahallaan räjähdysherkän auton (aikaisemmin mainitsemani Pinto). Yritykset (tai Lidl ainakin) ovat siis oppineet, ettei tuollaisia juttuja kannata jättää aktivistien paljastettavaksi, kun tuhannet ovat jo ehtineet imuroida lyijyä elimistöönsä mökillä lähdevettä kupista juodessaan.

+ Jaa, siinäkö se oli? Vaikea arvioida, kuinka nopeasti Lidl on toiminut takaisinottonsa kanssa.

Miinukset:

– Rahat takaisin? Oikeasti? Mitenkäs tämä ostostelijan mukin palauttamiseen käyttämä aika ja näkemä vaiva? Eikö Lidl tosiaan voi korvata tätä edes pienellä lahjakortilla tai jollain muulla tavalla, joka sanoisi edes ”kiitos ja anteeksi?” Ei pahoiteltu edes lehtijutun kautta! Muutenkin, Lidlin käyttötavaroilla on muutenkin 14 päivän palautusoikeus.

– Herättää kysymyksiä Lidlin toimitusketjunhallinnasta. Pääseekö luotettavilta alihankkijoilta lyijyn tasoisia myrkkyjä ruokailuun tarkoitettuihin tavaroihin? Ajatellaanko juurikaan asiakkaan hyvinvointia, vai lähinnä omaa taskuun päätyvän namin määrää?

– Voisivat kertoa jotain jatkotoimenpiteistään ja siitä, kuinka tällainen vältetään jatkossa. En tiedä, hetkauttaako mikään tässä koko jutussa Lidlin asiakkaita, mutta itse ainakin haluaisin kuulla, että yritys pyrkii aktiivisesti siihen, ettei tällaista enää tapahdu, ja selittää, kuinka tähän pyritään.

Yhteenvetona miinukselle jäätiin. Allekirjoittaneelle yksi syy lisää jättää Lidl väliin vastaisuudessa.

Eettistä ruokaa?

Touko 6, 2011

Jaakko Nuutila kirjoittaa tuoreimman Huilin (4/2011) kolumnissaan ruoan eettisyydestä. Nuutila kirjoittaa pääosin ihan hyviä juttuja, etenkin kehottaessaan valitsemaan mahdollisimman lyhyen ketjun tuotteita eettisiä elintarvikkeita etsittäessä. Tällöin hänen mukaansa menee tuottajalle suurempi osuus myyntihinnasta. Näin mahdollisesti on, en osaa sanoa.

Jutun pääaiheen mukaisesti Nuutila jatkaa kirjoittamalla luomutuotannon eduista ja eettisyydestä (lähinnä laadun ja eläinten elinolojen suhteen), ja tekstissään rinnastaa luomutuotannon jossain määrin lähituotantoon. Olen toistanut jo pitkään samaa lorua: loppujen lopuksi pelkkään luomuun satsaaminen näyttäisi maailmanlaajuisella mittakaavalla kestävää (ainakaan tällä hetkellä), eikä siten myöskään eettistä tai moraalisesti oikein. Eläinten elinoloihin, ruoan laatuun, viljelymenetelmiin ja muuhun vastaavaan tulee toki panostaa, ja paljon. Mutta ainakin teollistuneissa maissa luomun viljeleminen nykyisellään tuottaa melkoisesti vähemmän ruokaa kuin ns. nykyaikaiset menetelmät (on kuitenkin tutkittu, että kehittymättömillä alueilla saadaan yleisesti ottaen aikaiseksi suurempia satoja käyttämällä vanhoja, perinteisia, paikallisille tuttuja menetelmiä, jotka ovat muotoutuneet sikäläiset olosuhteet huomioon ottavaksi).

Maailmassa väen ja varallisuuden määrä kasvaa, joka johtaa yhä kasvavaan ruoan tarpeeseen. Itse asiassa samaisessa Huili-lehden numerossa siteerattiin myös Maailman tila 2011 –raporttia, jonka mukaan maailmassa tuotetaan vuosittain 4600 kaloria ihmistä kohden yhden päivän aikana. Tästä eläimille syöttämisen, jalostuksen ja hävikin jälkeen ihmisille päätyvän ruoan määräksi jää n. 2000 kaloria päivässä. Raporttia siteeraavassa artikkelissa päästään suosituksissa muutenkin mielestäni parempaan suuntaan – kirjoittaja painottaa, että lähiruoan suosimisen ja pakkausten/kuljetusten hiilijalanjäljen tarkastelun sijaan olisi järkevämpää keskittyä painottamaan kausituotteita ruokailussaan. Kun tosiaan esimerkiksi Suomessa monen kasviksen/hedelmän viljely vaatii huomattavasti enemmän panostusta kuin vaikkapa Espanjassa.

Mutta, ensinnäkin tuosta ruoan kokonaistuotannosta ihmisten ravinnoksi päätyy jo tällä hetkellä ihmisten ravinnoksi suorastaan kriminaalisen vähän, ottaen huomioon vaikkapa maailmassa vallitsevan nälänhädän määrän. Nälänhätään toki vaikuttaa myös ruoan nouseva hinta, ja tähän ei tuotannon pienentäminen luomua liikaa painottamalla ainakaan hinnan nousuun auta. Ruoan hinnan nousuun vaikuttavat tietenkin monet asiat, kuten polttoaineiden ja raaka-aineiden hinnat ylipäätään, yleistyvä peltopinta-alan käyttö biopolttoainetuotantoon yms., mutta nämä asiat huomioon ottaen ei mielestäni ruoan tuottamisen tuottavuutta ainakaan kannata enää entisestään vähentää, vaikka tiettyjen eläinten olot siinä vähän kärsisivätkin (siirtymällä kasvispainotteisempaan ruokaan saataisiin enemmän ruokaa markkinoille, ja eläinten käyttö ruokavarana vähentyisi – tällöin olisi myös vähemmän eläimiä kärsimässä).

Summa summarum, luomu- ja lähiruoka maistuu usein hyvältä, ja on terveellistä. Se ei kuitenkaan sinällään välttämättä ole sen eettisempää kuin jotkut muut ruoat, sillä eettisyys on monimutkainen juttu. Omassa mittarissani tärkeimpiin asioihin positiivisesti tai vähiten negatiivisesti vaikuttavat asiat ovat etusijalla. Kuten se, että ruoan hinta pysyy edes jotenkuten kurissa, ja että ruokaa riittäisi mahdollisimman monelle. Aika kuitenkin todennäköisesti vielä näyttää, kuinka tehokasta luomuviljely voi oikeastaan olla; tälläkin hetkellä tutkimustulokset ovat vaihtelevia (yllätys!).

(Tietenkin on myös syytä pitää mielessä ruoan paikallisuutta ja ketjun pituutta miettiessä, että etenkin ei-luomuruoan kanssa ketjun pituudessa pitäisi ottaa huomioon myös esimerkiksi se, mistä ja millaisten prosessien saattelemana ruoan viljelyyn käytetyt lannoitteet yms. tulevat. Jos nyt kuitenkin ihan luomulähiruoasta puhutaan, ei tämä liene suurikaan ongelma.)

Ympäristötutkimuspäivän antia

huhtikuu 18, 2011

Reilu viikko sitten järjestettiin Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen ja –opetuksen yksikkö HENVI:n ympäristötutkimuspäivät, jonne kokoontui liuta kotimaisia ja kansainvälisiä tutkijoita ja yritysmaailman edustajia. Kyseessä on paripäiväinen seminaari ihan suhteellisen nimekkäine puhujineen (Tarja Halonen hoiti alustuksen – allekirjoittanut tosin missasi tämän). Valitettavasti en kuitenkaan päässyt osallistumaan kuin seminaarin ensimmäiseen päivään; onneksi tämä ensimmäinen päivä oli kuitenkin omia intressejäni silmällä pitäen näistä mielenkiintoisempi.

Yleisesti ottaen seminaari ei valtavasti tarjonnut mitään uutta tai yllättävää. Etenkin valtiovallan ja yritysten edustaja toistelivat samoja mantroja, joita on saanut lukea oppikirjoista jo ainakin vuosikymmenen verran: ekotehokkuus ja ympäristöystävälliset hankkeet voivat tuoda mukanaan oikein toteutettuna myös kustannussäästöjä tai jopa kilpailuetua – mikä uutinen! Ja totta kai Suomessa yhä useammat yritykset ottavat myös ympäristön huomioon liiketoimintaa harjoittaessaan, ja valtion tasollakin ympäristöasioista on oikeastaan jo saatu niskalenkki. Erityisen positiivisen kuvan asioiden kehityksestä tarjosivat Cleantech Finlandin hallituksen puheenjohtaja Tapani Järvinen (Outotecin entinen toimitusjohtaja), ja ympäristöministeriön ympäristökansleri Jaakko Ojala.

Järvinen hehkutti kotimaista cleantech-alaa, ja varmasti osittain syystäkin. Myös oma käsitykseni on, että Suomessa alalla olisi osaamista riittämiin, mutta härmäläiseen tyyliin sitä ei osata myydä (ei siis ymmärretä, kuinka nämä teknologiat/ratkaisut hyödyttäisivät potentiaalisia asiakkaita mahdollisimman paljon, ja mistä nämä asiakkaat löytyvät). Ojala sen sijaan esitteli kaavioita Suomen pysymisestä Kioton tavoitteissa kasvihuonekaasupäästöjen suhteen. Näistä hyppäsi silmille erityisesti aikajana, jossa kuvattiin Kioton päästötavoitteita ja Suomen päästöjä; nykyisin Suomi on jonkin verran tavoitteiden edellä.

Mielenkiintoisesti, ja vähemmän yllättävästi, Suomen kasvihuonekaasupäästöjen kehityskäyrä mukailee aikajanalla talouden kehitystä – nykyiseen tilanteeseen johtanut jyrkkä lasku kasvihuonekaasupäästöissä alkoi 2007/2008, sopivasti talouskriisin alkuvaiheessa (esitys löytyy täältä). Nostin tämän pointin esille kommentointivaiheessa, mutta kommenttini ohitettiin suurin piirtein olankohautuksella vedoten kasvihuonekaasupäästöihin vaikuttavien syiden moninaisuuteen ja monimuotoisuuteen (kuten, että kylmät talvet nostavat päästöjä – silti päästöt ovat laskeneet viimeisten kahden poikkeuksellisen kylmän talven aikana). Voisin vielä mainita, että esimerkiksi Peter Victor on kirjoittanut taloudellisen aktiviteetin määrän ja kasvihuonekaasupäästöjen positiivisesta suhteessa kirjassaan Managing without Growth.

Ei tilaisuus kuitenkaan pelkkää puolin ja toisin selkään taputtelua ollut. Esimerkiksi Itämeren tilasta ja sen pelastamisesta saatiin aikaiseksi varsin mielenkiintoinen, eri näkökulmia läpi käyvä keskustelu professori Markku Ollikaisen, Baltic Sea Action Groupin Ilkka Herlinin, ja HELCOM:in Anne Christine Brusendorffin välillä. Varsin antoisa oli myös WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohwederin kritiikki Tapani Järvisen cleantech-hehkutusta kohtaan. Rohweder ampui systemaattisesti alas merkittävän osan Järvisen väitteistä kovaan dataan perustuneilla argumenteilla, mutta lopuksi kuitenkin totesi suunnan olevan oikea. Päivän lopuksi vielä arvostettu Helsingin yliopiston professori Janne Hukkinen piti erittäin hyvän, lyhyen päivän teemat summaavan puheenvuoron, jonka viestinä oli, että tehtävää riittää edelleen.

Yhteenvetona voisin todeta, että näyttää edelleen olevan niin, että yrityksissä ollaan pääosin, ainakin pintapuolisesti, itsetyytyväisiä asioiden tilaan; tämä johtunee osittain erinäisistä intressiristiriidoista, joiden johdosta yritysten edustajat ylipäätään puhuvat melkoisen ympäripyöreitä eivätkä ainakaan mitään negatiivista omista työnantajistaan. No, eihän se kansalaisten luotto yritysten kommunikointia kohden mitenkään valtaisaa olekaan. Sen sijaan enemmän tai vähemmän riippumattomat kansalaisjärjestöt uskaltavat maalata huomattavasti kriittisemmän, mahdollisesti realistisemman kuvan. Akateemikot taasen pyrkivät kuvaamaan tämänhetkistä tilannetta ja tieteenalasta riippuen mahdollisesti esittämään tapoja ja syitä nykyisten toimintatapojen muuttamiselle. Ei siis mitään uutta auringon alla.

Vastuullinen yritystoiminta voi aiheuttaa kuluttajalle painajaisia – myös pienempien yritysten harjoittamana

huhtikuu 6, 2011

Tuli muutama hetki sitten vastaan erään tuiki tavallisen suomalaisperheen täysin painajaismaiseksi äitynyt talonrakennusprojekti. Kyseisessä tapauksessa perhe päätti hoitaa hanketta ammattiyritysten kanssa, kuten tapana on (näin menetellään mm. rakennusmääräysten noudattamiseksi). Valitettavasti näennäisen hyvämaineiset yritykset eivät kuitenkaan hoitaneet hommiaan kunnolla, vaan päinvastoin tekivät yleisesti ottaen kammottavaa jälkeä syyttäen siitä asiakasta itseään, yrittäen laskuttaa tekemättömistä tehtävistä ja muutenkin toimien varsin kyynisesti ja epäeettisesti. Enemmän itse tapauksesta voi lukea täältä (suosittelen).

Tässä kyseisessä tapauksessa kuvastuu melkoisen hyvin harvinaisen(?) mädäksi äitynyt liiketoimintakäytäntö. Tämänkaltaisten esimerkkien kannustamana ovat yhteiskuntavastuuseen liittyvät käsitteet (corporate social responsibility, corporate citizenship jne.) alun alkujaan syntyneet. Suomeksihan CSR tarkoitti aikaisemmin usein hyvää hallintokäytäntöä (good corporate governance). Tässä tapauksessa hallintokäytäntö tuntuu kyseisissä yrityksissä olevan kaikkea muuta kuin hyvä, ja jonkinlaisten vastuullisuusprosessien lisäämistä päätöksentekoon ja toimintatapoihin voisi pitää ihan kohtalaisena alkuna näillekin yrityksille.

Mistä tällainen toiminta sitten johtuu? No, syitä on toki monia, tässä muutamia.

– Ensinnäkin näissä yrityksissä päätöksenteosta/toiminnasta vastaavat henkilöt tuskin ovat sitä kaikkein altruistisinta väkeä (jaksan painottaa johdon kognitioiden tärkeyttä).

– Toiseksi näissä yrityksissä vallinnee muutenkin kulttuuri, joka ei ole niinkään asiakas- vaan kustannuslähtöistä. Yritetään laskuttaa jokaisesta pienestä asiasta, jos nyt menisi läpi, ja yritetään venkoilla asiakkaan korvausvaatimusten kanssa, koska niiden täyttäminen tulisi kalliiksi. Tehdään asiat mahdollisimman nopeasti ja kustannustehokkaasti (kuulostaako tutulta esim. kulutushyödykkeiden kohdalla?).

– Kolmanneksi, nämä ovat suhteellisen pieniä yrityksiä, joiden ei ainakaan tarvitse raportoida julkisesti mitään, ja joiden tekemiset eivät muutenkaan ylitä julkisuuskynnystä kovin helposti.

Kolmas pointti on mielestäni kiinnostava siinä mielessä, että ihmiset (etenkin Helsingin keskustalaiset?) tuntuvat usein ajattelevan suuryritysten olevan jotenkin luonnostaan pahoja tai ainakin välinpitämättömiä, mutta silti suhtautuvat jossain määrin myönteisesti pienempiin yrityksiin. En väitä, etteikö osa pienemmistä, yksityisistä listaamattomista yrityksistä oikeasti olisi erittäin vastuullisia toiminnassaan – tällaisia yrityksiähän riittää, koska näillä ei ole esimerkiksi osakkeenomistajien asettamia paineita lyhyen tähtäimen suorituskyvylleen. Mutta samalla suuremmilla yrityksillä on huomattavasti laajemmat vastuut toimintansa raportoinnista, ja näiden tekemien typeryyksien julkisuuskynnys on huomattavasti pienempiä yrityksiä matalampi. Vaikka suuret, tunnetut yritykset eivät aina pysty tarjoamaan sitä kaikkein parasta laatua ja palvelua etenkään yksityiskohtaisiin toimituksiin, ne ovat kuitenkin keskimäärin melko luotettavia kumppaneita. Suurissa yrityksissä muutamat mätämunat eivät yleensä pääse mädättämään asiakkaiden koko kokemusta tai yrityksen mainetta. Pienemmissä yrityksissä hyvinkin pieni mätämunien määrä saattaa pilata koko yrityksen. Hankalia asioita nämä ovat allekirjoittaneellekin; ei oikein tiedä, pitäisikö suuriin yrityksiin luottaa enemmän (tuskin), vai pieniin vähemmän (kurjaa niille oikeasti hyville toimijoille).

Lopuksi vielä muutama sana tuosta talonrakennustapauksesta. Nuo yritykset tuskin tulevat, näin Stetson-Harrison metodilla arvioituna, panostamaan vastuullisuuteen merkittävästi enempää tulevaisuudessa. Harvoin tiikeri raidoistaan pääsee. Pienemmät mukanaolijat saattavat hyvinkin vain laittaa lapun luukulle ja perustaa uuden lafkan – tättärää ja homma jatkuu. Jos tapaus saa tarpeeksi julkisuutta, saattavat nuo merkittävämmät osalliset tietysti oikeasti joutua muuttamaan toimintatapojaan – tai sitten laittamaan lapun luukulle surkastuneen liiketoiminnan johdosta. Aika näyttää.

Laitan vielä tähän loppuun tuon alkuperäislinkin: http://villapainajainen.blogspot.com/

Ekologisuuden ja vihreän markkinoinnin menneestä, tulevasta, ja nykypäivästä

maaliskuu 25, 2011

Näin eduskuntavaalien tuntumassa ydinvoima- ja muun ekokeskustelun käydessä kuumana tuli mieleeni hieman virkistää omaakin muistiani (nykymuotoisen) ekoilun ja etenkin vihreän markkinoinnin historiasta ja samalla hieman pohdiskella sen tulevia suuntauksia. Tätä miettiessäni oli myös kiinnostavaa huomata, että esimerkiksi Vihreät-puolueen perustaminen liittyy vahvasti ekoilukausien vaihteluun.

Ensimmäinen merkittävä ympäristötietoisuusaalto iski 1970-luvulla merkittävien ympäristökatastrofien ja ylilyöntien siivittämänä (näistä esimerkkeinä voisi mainita kemikaali- ja öljyonnettomuudet, öljykriisin, ja Rachel Carsonin kuuluisan teoksen Silent Spring, jossa paljastettiin siihen asti huippukeksintönä pidetyn DDT:n piilevät vaarat ympäristölle ja ihmisille.) Tällöin ympäristötietoisuus ei niinkään näkynyt kuluttajille suunnatussa markkinointiviestinnässä tai yritysten tuotesuunnittelussa, vaan enemmänkin lainsäädännössä ja pahamaineisimmilla aloilla (esim. kemikaaliteollisuus) päästöjen hillitsemisenä. Tyypilliset ratkaisut olivat ns. end-of-pipe –ratkaisuja, eli olemassa olevien prosessien päihin liimattiin erilaisia suodattimia, jotka vähensivät ympäristöön päässeiden saasteiden määrää. Hyvä esimerkki tämäntyyppisestä ratkaisusta on auton katalysaattori. Vihreyskeskustelu kuitenkin hiipui katastrofien hellittäessä ja maailmanjärjestyksen palatessa enemmän tai vähemmän ennalleen.

Ympäristökeskustelu sai kuitenkin taas lisäpontta oikein kunnolla 80-luvun loppua kohden, jälleen lukuisien ympäristökatastrofien petaamana. 80- ja 90-lukujen taitteeseenhan mahtuvat mainittavimpina Tshernobylin ydinonnettomuus, otsonikato, Bhopalin kemikaalionnettomuus, ja Exxon Valdezin öljyvuoto. Tällä kertaa kuitenkin ympäristötietoisuutta alettiin hyödyntää yritysten puolesta myös kuluttajia silmällä pitäen, ja vihreyteen (ainakin näennäisesti) panostavia yrityksiä alkoi syntyä. 80- ja 90-lukujen taitteessa yritykset olivat myös erityisen kiinnostuneita niin kutsutusta vihreästä kuluttajasta, jota 90-luvun puolella myös akateemisessa maailmassa etsittiin oikein toden teolla. Tähän toiseen aaltoon ajoittui myös Suomen Vihreän puolueen virallinen perustaminen, eli poliittisessa mielessä kyseessä on suhteellisen tuore ilmiö kotimaassamme.

Jälkikäteen voi kuitenkin todeta tulosten jääneen parhaimmillaankin ristiriitaisiksi; vihreät kulutustottumukset määräytyvät siinä määrin epämääräisesti, ettei varsinaista vihreiden kuluttajien segmenttiä olla onnistuttu löytämään (pieniä niche-segmenttejä lukuun ottamatta). Lisäksi ensi alkuun hehkutettujen kuluttajien ekologisuuspreferenssien todettiin toteutuvan enimmäkseen arvojen suhteen; kuluttajat eivät olleet aivan puheidensa mukaisesti valmiita siirtymään ekologisiin tuotteisiin. Näin tämäkin aalto pikkuhiljaa jäi unholaan 90-luvun puolivälin tienoilla.

Ekologisuusajattelun kolmas vaihe on meneillään parhaillaan, mutta edellisistä vaiheista poiketen tämä kyseinen ekotietoisuus ei ole noussut joidenkin yksittäisten tapahtumien seurauksena, vaan ennemminkin jatkuvasti suurentuneiden pidempiaikaisten ilmiöiden, kuten ympäristönmuutoksen, eroosion ja ylikalastuksen seurauksena. 2000-luvun alkupuolelta jatkunut keskustelu on tuntunut pääosin vilkastuneen jatkuvasti, ja on synnyttänyt jo jonkin verran esimerkiksi uudenlaisia toimintalogiikoita aloittaville yrityksille (erilaiset sosiaaliset yritykset = social enterprise.) Kulutustottumusten suhteen myös yritykset ovat alkaneet pelkän vihreän viestinnän sijaan esimerkiksi keskittyä viestimään kuluttajille tuotteen kokonaiskustannusta hinnan sijaan (energiansäästölamput) tai tuotteiden käyttämistä niiden ostamisen sijaan (erilaiset jakamispalvelut, kuten kuinoma, tai vaikkapa autonvuokraamispalvelut, kuten 02 media). Lisähuomiona ekologisuuden yleistyminen on näkynyt myös Vihreiden poliittisessa suosiossa; eduskuntapaikkojen määrä on lisääntynyt tasaisesti 2000-luvulla.

Ekoilun tulevaisuutta on hankala ennustaa. Allekirjoittanut kuitenkin veikkaisi, ettei ekologisuus ainakaan ole mihinkään katoamassa. Kuten jo aiemmin totesin, tällä kertaa ympäristötietoisuus ei ole noussut pelkästään muutaman yksittäisen onnettomuuden seurauksena, vaan pidempiaikaisten, hyvinkin näkyvien ilmiöiden siivittämänä. Edelleen kasvava maapallon väkimäärä ja ihmisten jatkuva vaurastuminen ympäri maailman ovat myös herättäneet aitoa huolta maapallon kantokyvystä ja resurssien riittävyydestä vähänkään pidemmällä tähtäimellä. Villeimmät ennustajat (kuten aiemmassa jutussani siteeraamani Marc Stoiber) ovat ehdottaneet, että ympäristöystävällisyyden käsitettä ei enää pian (tämän vuosikymmenen puolella) edes tunneta, koska siitä tulee tuotteille ja palveluille käytännössä puhtauden veroinen vaatimus. Tämä kuitenkin kuulostaa melkoisen optimistiselta ainakin omaan korvaani.

Myös yritykset ovat alkaneet pikkuhiljaa etsimään kilpailuetuja ja kustannussäästöjä erilaisten ympäristöprosessien kautta, mutta varsinaista jo pidemmän aikaa huhuiltua kestävää kehitystä ei olla vielä päästy edes lähelle, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Yhä tärkeämmiksi keskustelunaiheiksi muodostunevat mm. energiankäyttö ja –tuotanto, resurssikierto, kulutuskulttuuri, ja yhdyskuntarakenne. Tuoreehkoja, erilaisia ekologisuusliikkeitä edustavat mm. degrowth ja lähiruokaliike – näiden pysyvyydestä on hankala edes veikata mitään, mutta ekologisuus pysynee vielä ainakin keskipitkällä aikavälillä.

Lisää luettavaa aiheesta:
Belz & Peattie – Sustainability Marketing
Peattie, K. & Crane, A. (2005). ”Green Marketing: Legend, Myth, Farce or Prohesy?” Qualitative Market Research: An International Journal 8, 4: p. 357-370.